YLE:n nuortensarjana käyntiin ponkaissut #lovemilla on nyt päätynyt valkokankaalle vähemmän sosiaalisen median ytimeen pyrkivällä Lovemilla-nimellä. Kyseessä on verrattain raikas tuulahdus suomalaisessa elokuvassa, vaikka ei missään nimessä tahraton sellainen.
Ihminen pelkää sitä, mitä ei ymmärrä, ja jos aikuiset eivät ymmärrä nuorisoaan, niin hitto vie, sittenhän tehdään kauhuelokuvia, joissa nuoriso esitetään kasuaalien päähenkilöiden sijaan verenhimoisina murhaajina.
Hongkong + giallo on erikoinen eikä koko kestonsa ajan toimiva yhdistelmä, tosin hyvin harvassa giallossa puolialaston murhaaja jahtaa katanalla varustautunutta naista käytävällä työntäen samalla itse jättimäistä 7UP-automaattia kohti vääjäämätöntä tuhoaan.
Setätoiminnasta nauttivat nykyään eniten ihmiset, jotka voivat samaistua päähenkilöiden ongelmiin. 40-vuotiaalla Kaarle Katsojalla on ehkä itselläänkin vaikeuksia puhua tyttärelleen, joten on tyydyttävää nähdä kova äijä yrittämässä tehdä samaa.
Alejandro González Iñárritun Birdman näyttää yhdellä otoksella kuvatulta, mikä sopii tavattoman hyvin Michael Keatonin esittämän urakuoleman kokeneen näyttelijän sen aikana kokemiin ahdinkoihin, jotka kattavat juuri sellaiset uransa ehtoopuolella olevan ihmisen suuret elämäkysymykset kuin voisi odottaakin, esimerkiksi vieraantuneen tyttären kanssa jonkinlaisen yhteyden etsimisen, ja itselleen jonkinlaisen tarkoituksen löytämisen.
Jokainen tuntee varmasti vähintään nimikkohahmon takia John McTiernanin Predatorin vuodelta 1987. Arnold Schwarzenegger ja erinäiset macho-kumppanit taistelevat häiveasulla varustautunutta ulkoavaruudesta saapunutta metsästäjää vastaan viidakossa. En koskaan ole ymmärtänyt elokuvan viehätystä. Toimintaelokuvana se on usein vähän tylsä, eikä näkymättömän saalistajan uhka tunnu erityisen jännittävältä. Suurimpana asiana mieleeni on kuitenkin jäänyt tapa, millä se esittää henkilöhahmonsa. Uskoin pitkään, että kyseessä on vain perinteistä, tylsää macho-erotiikkaa, mutta ajateltuani tätä yhä enemmän, olen tullut yhteen, mahdollisesti täysin pähkähulluun loppupäätelmään: Predator on 80-luvun paras epäonnistunut ultra-feministinen toimintaelokuva.
Lens Politica -ennakossa Is the Man Who Is Tall Happy?, Red Army, Tomorrow We Disappear ja 69: Love Sex Senior
Tommy Lee Wallacella oli unelma. Toimittuaan John Carpenterin Halloweenissa leikkaajana ja lavastajana, Carpenter ja Wallace halusivat kokeilla jotain uutta sarjan seuraavassa osassa. Lupaa ei heti tullut, vaan välissä väsättiin varsin hätäisesti Rick Rosenthalin ohjaama Halloween II. Carpenterin ja alkuperäisen Halloweenin tuottaja-käsikirjoittaja Debra Hillin käsikirjoitus ei auttanut sinänsä mukiinmenevää imitaatiota ensimmäisen osan hyveistä, ja lopputuloksena jatko-osa on ihan siedettävä muttei merkittävä slasher. Rosenthal jatkoi urallaan hyvien elokuvien turhaa jatko-osittamista esimerkiksi Hithchcockin Lintujen jatko-osalla 90-luvulla, kun taas Carpenter, Hill ja Wallace saivat viimein luvan toteuttaa alkuperäinen visionsa siitä, miten elokuvasarjan tulisi jatkua.
