Helsingissä järjestetään torstaina 20.11 lähtien yhteiskunnalliseen elokuvaan ja taiteeseen painottava Lens Politica -festivaali. Elokuvaohjelmisto koostuu pääosin uusista dokumenteista, mutta on mukaan mahtunut perinteisiä fiktioelokuvia ja videoinstallaatioitakin. Laajakuvan ennakossa käsitellään festivaalin tarjonnasta neljä dokumenttia.
Is the Man Who Is Tall Happy? (2013)
Yhdysvaltalainen Noam Chomsky nostetaan varsin usein pöydälle aikamme suurimpia neroja käsiteltäessä. 85-vuotias lingvisti on mullistanut alaansa 50-luvulta lähtien teoriallaan siitä, että ihmisten välinen kommunikaatio – tapahtui se elein tai puheen kautta – ei ole lapsuudessa tabula rasa -lähtökohdista opittua, vaan geneettisesti perittyä.
Michel Gondry sai tilaisuuden haastatella Chomskyä, ja teki haastatteluista Is the Man Who Is Tall Happy? -teoksen, joka on miehen omien sanojen mukaan 98-prosenttisesti animoitu, ilmeisesti Gondryn oman käden kautta. Keskustelujen kuvituksena toimivat ohjaajan ystäville tutulla tapaa jälleen täysin aiemmista töistä ulkonäöllisesti poikkeavat, mutta tutun turvallisesti lähes stop-motion-henkisesti toteutetut piirrokset, joissa keskustelun teemat ja sanat poikivat toinen toisistaan kirjaimellisesti kumpuavia hahmoja, eläimiä, rakennelmia ja surrealistisia kuvioita. Huumori on jatkuvasti läsnä, tuli se sitten Gondryn tavasta piirtää itsensä aina hirvittäväksi sillan alla asuvaksi peikoksi Chomskyn akateemisen ja kunnioitettavan hahmon rinnalla, tai erittäin kineettisistä muodonmuutoksista ihmisistä eläimiksi evoluutiosta puhuttaessa.
Puhe painottaa pääasiassa Chomskyn lingvististä taustaa ja jättää esimerkiksi poliittisen aktivismin suurimmaksi osaksi taustalle. Ratkaisu on ymmärrettävä, sillä Gondryä selvästi kiehtoo miehen kielellinen teoria. Eräs Chomskyn pääpointeista kun on asioiden – kielen, ympäristön, ihmisten – havainnoinnin prosessi ja sen aivoihin tuomat tulkinnat ja niiden synty. Asia siis, jota Gondryn voisi sanoa tutkineen parhaissa elokuvissaan abstrakteilla konstruktioillaan. Jos miehet eivät juttele teoriasta, aihe kääntyy Chomskyn lapsuuteen, koulutukseen ja parisuhteeseen. Etenkin viimeinen aihe on miehelle selvästi epämukava, koska hänen vaimonsa oli kuollut muutama vuosi aikaisemmin. Gondry kuitenkin kunnioittaa näitä rajoja, ja keskustelun sijaan tässä kohtaa tarjoaa elokuvan ainoan todellisen hengähdystauon; leppoisan kitaraballadin siivittämän animoidun pyöräretken rakastajien välillä.
Sentimentaalinen asenne on ehdottomasti anteeksiannettavissa, kun koko muukin elokuva tuntuu tavallaan, ei nyt rakkauskirjeeltä, mutta Chomskylle tehdyltä. Eräänlaiselta kokemukselta tuleville sukupolville ja ihmisille, joita kirjat eivät välttämättä kiinnosta. Tavalta pitää hänen perintönsä ja elämäntyönsä elossa. Tällaisena se saattaa kohdata hieman vastarintaa, sillä vaikka kysymykset ja niiden vastaukset ovat tavattoman kiinnostavia, elokuvan konekiväärimäinen tapa ampua näitä asioita katsojan silmille puolentoista tunnin ajan on hengästyttävä ja välillä varsin haastavaa seurattavaa. Gondry on itsekin ymmärtänyt tämän, ja katkoo välillä elokuvaa piirroksilla tai valokuvilla itsestään piirtämässä elokuvaa ja puhumassa samalla siitä, mitä hän todella yritti rikkonaisella englannillaan edellisessä kohtauksessa Chomskylle sanoa. Tällöinkin mies on kuitenkin äänessä, eikä hänen jokaisessa sanassa läsnä olevan, vaikeasti paikannettavan huumorintajunsa takia huomiota viitsisi millään kiinnittää muualle. Tämä oikeastaan kuvaa hyvin koko elokuvaa, sillä vaikka osa asiakontekstista lentäisi yli pään, silmiään on vaikea irrottaa ruudusta.
Red Army (2014)
Jääkiekko on aiheena sellainen, että tämän toimittajan pitäisi pysyä siitä hyvin kaukana. Urheiluun en ole koskaan ollut tarpeeksi innostunut, ja penkkiurheilun saralla nautin mieluummin elokuvista sohvalta kuin muiden huhkimisesta. En myöskään ole koskaan päässyt mukaan urheilumenestysten tai -häviöiden siivittämään kansalliseen zeitgeistiin. Tavallaan olen siis viimeinen ihminen, jonka pitäisi katsoa Gabe Polskyn Red Army -dokumentti Neuvostoliiton aikoinaan huippuunsa hiotusta jääkiekkojoukkueesta. Ehkä juuri siksi olenkin täydellinen uhri elokuvan alttarille. Jos pystyn nauttimaan tästä, sehän toimii vain todisteena elokuvan itsensä voimasta, eikö?
Tämä jääkiekkomaailmaa 80-luvulla hallinnut joukkue toimi suoraan neuvostoarmeijan alaisuudessa, ja kun armeija pyöritti sitä, oli koko neuvostokansa kelpo tykinruokaa kiekkosankareiden keskuuteen. Kunhan vain pidetään pakollisia jääkiekkotestejä ja napataan lain varjolla armeijaan jokainen nuori lupaus. Heidän joukossaan oli Viacheslav “Slava” Fetisov, josta nousi neljän muun pelaajan kanssa lyömätön yhdistelmä, joka dominoi kahden vuoden voittoputkella ja useilla olympiavoitoilla jääkiekkomaailmaa.
Polsky kertoo tarinan pitkälti Slavan näkökulmasta, pääasiassa erittäin mittavaa arkistomateriaalia käyttäen. Rakeista filmiä rytmittävät tuttuun tapaan puhuvat päät, mutta niitä käytetään tarpeeksi maltillisesti ja dramaattisesti, etteivät ne tunnu raastavilta. Arkistomateriaalilla saadaan usein myös aikaan herkullisia kontrasteja, kuten diktaattorimaisen valmentaja Viktor Tikhonovin käskyistä erittäin rankasti treenaavien atleettien rinnastaminen Moskovan sirkuksessa jääkiekkoa pelaaviin karhuihin – eläinten, viihdettä tai suurempaa kuviota tukevien nappuloiden asemassa molemmat kun ovat.
Mikä se suurempi kuvio on? Pitääkö edes kysyä? Kylmä sota tietysti. Idän ja lännen välisissä poliittisissa jännitteissä mikä tahansa voitto käy kuumasta propagandamatskusta, ja kun kyseessä on jatkuva urheilumenestys, Kremlin satusedät pomppivat innosta tarttua tilaisuuteen. Lopulta kuitenkin pelaajien jatkuva holhoaminen ja “loikkaamisen” estäminen käyvät pelaajille liiaksi, ja viimeistään Neuvostoliiton hajotessa viimeisetkin helmet loikkaavat muualle. Vastaanotto ei ole hehkein Yhdysvalloissa, ja tuo mieleen TV-sarja South Parkissa nähdyn “They took our jobs” -mentaliteetin. Lopulta ulkopuoliset kuitenkin hyväksytään maahan koska he ovat hyviä tyyppejä.
Niin. Polsky onnistuu suurimman osan teoksesta pysymään varsin neutraalina, mutta tämä integraation kuvastaminen – oli se kuinka totta tahansa – tuntuu lopulta varsin falskilta ja ohjaajan kotimaata ylistävältä. Pikkuvirheitä on muitakin, joista suurimpana nousee esille elokuvan sävyn lähes jatkuva muuttuminen. Slava voi ensin kertoa suuresta olympiavoitosta, ja hymystä leikataan lähes suoraan suruun miehen kertoessa pikkuveljensä kuolemasta. Tätä kaikkea sävyttävät toki Christophe Beckin ja Leo Birenbergin musiikit, jotka ovat välillä oivaltavia – baletteja mukailevat, leikkisät jouset rytmittävät jäällä tanssahtelevia kasakkoja – mutta useammin ne jämähtävät toistamaan The Hunt for Red October -henkisiä kuoroaarioita surullisella pianolla tai viululla höystettynä. Tunnemoukarointi on turhan aggressiivista, koska se on lähes aina läsnä.
Tarina on kuitenkin herkullinen. Slavan yritykset paeta maasta joukkueesta eroamisen jälkeen, vain päätyäkseen aina KGB-miesten nyrkkien kohteeksi, on traagista katsottavaa. Lopetus on myös mielenkiintoinen; Koska kaikessa on lopulta kyse politiikasta, ja Neuvostoliiton/Venäjän kohdalla täten erityisesti patriotismista ja maahansa kuulumisen tunteesta, elokuvan perustana toimivaksi kysymykseksi nousee se, asettaako pelin ja rahan isänmaan edelle. Slavan vastaus kysymykseen on selvä, sillä mies toimii parhaillaan Vladimir Putinin alla Venäjän urheiluministerinä.
Tomorrow We Disappear (2014)
Tomorrow We Disappear on välillä ärsyttävän sentimentaalinen, toisinaan rohkealla tapaa moralisoiva elokuva maailman muutoksesta ja sen nopeasta tahdista, sekä toki tämän vauhdin tuomasta pakotteesta joko antautua virran vietäväksi tai hukkua sen alle. Jim Goldblumin ja Adam Weberin joukkorahoitettu dokumentti kuvaa Intian Kathputli-yhteisöä, jota ilkeämpi voisi slummiksi kutsua. Todellinen katutaiteilijoiden mekka pitää sisällään akrobaatteja, taikureita, nukketaiteilijoita ja kaikkea muuta, mitä voisi huippuluokan sirkuksessa nähdä. Eräät ovat jopa saaneet presidentiltä palkintoja elämäntyöstään. Koko yhteisöstä huokuu yhdessä elämisen henki. Työstä on tullut elämä, ja tätä elämää jaetaan naapureiden kanssa niin innolla kuin vain pystyy. Valitettavasti, kuten tällaisilla yhteisöillä on tapana, sen tuhoaa kasvoton suuryhtiö, joka osti maan Intialta ja rakennuttaa tilalle pilvenpiirtäjän. Osa asukkaista saa uuden asunnon korvaukseksi, noin kolmannes taas jää ilman.
Kurt Vonnegutin sanoin “So it goes”. Konsepti on tuttu ja nähty. Byrokratian rattaat syövät pienemmät suihinsa, eikä sitä voi erityisemmin estää. Mielenkiintoisinta olisi nähdä, miten asunnotta jääneiden asukkaiden elämä sujuu parin vuoden päästä – tätä nykyä he yhä asuvat hylätyiksi tarkoitetuissa asunnoissaan ja ottavat vastaan poliisin pamputusta tästä hyvästä. Myös uudelleensijoitettujen kohtalo kiinnostaisi. Kuten Raoul Peckin Fatal Assistance -dokumentti Haitin uudelleenrakennuksesta katastrofin jälkeen osoitti, tällaiset uudelleensijoitusleirit ovat omiaan poikimaan aivan uudenlaista järjestäytynyttä rikollisuutta ja sosiaalisia ongelmia. Mutta Tomorrow We Disappear tyytyy nykytilan kuvaamiseen. Sinänsä ymmärrettävä ratkaisu, sillä oletettavasti asialle voisi tarpeeksi suurella kansanliikkeellä vielä tehdä jotain.
Will Basantan kamera kuvaa tätä kaikkea uskomattoman komealla tapaa. Rajaukset ovat ensiluokkaisia, ja yhteisö on ympäristönä kuvaajan aarreaitta, täynnä värejä, muotoja, nukkeja, ja muita villejä näkyjä, joiden keskellä elävät asukkaat tuntuvat ympäristön ansiosta tavallaan elämää suuremmilta. Tämä glorifioi, joskus jopa tarpeettomasti, heidän elinympäristöään. Samaa tekee taustalla tiuhaan soiva jousikonsertto, joka yltyy elokuvan loppupuolella vähän turhan hulppeisiin mittasuhteisiin.
Se on sääli, sillä elokuvana teoksen todellinen sisältö nousee kuitenkin esille vasta tällä viimeisellä kolmanneksella – leiri on esitelty, sen purkaminen ilmoitettu, ja riidat riidelty. Jäljellä on enää hiljainen kohtaloonsa alistuminen. Mitä lähemmäs tätä vaihetta ihmiset saapuvat, sitä enemmän asukkaiden eksistentialistiset ahdingot tuntuvat kasvavan: Mitä teen viidentoista neliön yksiössä kun puujalkani ovat kymmenmetriset? Mikä minä olen, kun en voi enää tehdä taidettani? Olenko mikään? Ja ennen kaikkea, sukujuuria rakastavassa kulttuurissa, kuoleeko perheessä sukupolvet kulkenut ammatti tähän? Kysymyksiä vastauksiin ei anneta, mutta niitä esitettäessä saa todellista tuntua siihen ahdistukseen, mitä tällainen tilanne ihmisessä ihan oikeasti aiheuttaa. Koti tarkoittaa ihan muuta kuin kattoa pään päällä. Se tarkoittaa vapautta elää itsensä näköistä elämää.
69: Love Sex Senior (2013)
Raflaavalla aiheella ja nimellä varustettu Menna Laura Meijerin 69: Love Sex Senior -dokumentti kuvaa vanhusten elämää, painottaen seksuaalisuutta. Mummot ja papat kertovat kameralle hymyillen, miten ihanaa on tyydyttää itseään tai rakastella kumppaniaan. Idea kuulostaa enemmänkin kuin vain hieman tökeröltä, mutta Meijerin teos yllättää katsojansa.
Se lokeroituu nimittäin samanlaiseen dokumentin alakategoriaan kuin Suomessa viime aikoina kuvatut Miesten Vuoro ja Kansakunnan Olohuone. Pelkkien puhuvien päiden sijaan ruudulle tulee aimo kaupalla ihan oikeita ihmisiä, joiden keskinäiset draamakuviot ovat huomattavasti fiktiivisiä vastineitaan dynaamisempia ja täten mielenkiintoisempia. Keskiöön nousee Wietske, nainen jonka mies, Chris, on ollut seniili pyörätuolipotilas viimeiset kymmenen vuotta. Uutta lämpöä elämäänsä rouva löytää Fredistä, joka on tullut leskeksi hiljattain. Fred hyväksyy Chrisin olemassaolon ja sen, että hän ajaa aina Fredin edelle Wietsken omassa läheishierarkiassa. Se, mitä nuorempana voisi helposti nähdä pettämisenä, on yksinkertaisesti lämmön ja fyysisen rakkauden etsimistä muualta, kun oma puoliso ei sitä voi tarjota. Wietsken itkiessä miehensä liikkumattoman, tyhjyyteen tuijottavan kehon äärellä, toistaen “menemme vaikka läpi harmaan kiven”, sitä liikuttuu itsekin. Pääasiassa siksi, että tiedän, ettei minulla tule koskaan olemaan yhtä vahvaa uskoa – rakkautta? – kuin näillä kahdella.
Vastaavia tunteita ja reflektoivia hetkiä on useampia. Yksi ikävä ohilaukauskin löytyy: Hans, 85-vuotias homoseksuaali, on löytänyt nuoremman miehen internetistä. Elokuvan keskivaiheilla näemme täydessä hiljaisuudessa heidän rakasteluaan. Kohtaus tulee vähintäänkin puskista, ja sille annetaan todellinen konteksti kaikessa haikeudessaan vasta teoksen lopussa. Useissa hoitolaitoksissa työskennelleenä en karsasta paljaiden elinten näkemistä, mutta kun pariskunta päästää kameran kaikkein intohimoisimpaan tekoonsa, olisi toivottavaa että materiaalia käytettäisiin hieman osuvammin.
69: Love Sex Senior tuntuu lopulta enemmän elokuvalta seksuaalisuudesta ja rakkaudesta yleensä kuin vanhuudesta. Vanhuus tulee esille elokuvassa lähinnä niin, että seksuaalisuudesta voidaan puhua hyvin suoraan, ilman minkäänlaista pätemisen tai bravadon tarvetta. Omaa egoa ei hivellä, koska sen hyödyttömyys on ymmärretty. Avoimuus olisi läsnä nuoremmillakin, mutta tällainen nöyryys asiasta puhuttaessa olisi varmasti tiessään. Tällaisenaan kissan pöydälle nostaminen avaa uuden, pohjattoman mielenkiintoisen tien syvemmille urille – mikä vanhuudessa pelottaa, ja ennen kaikkea, miksi? Vastaukset löytyvät jokaisen mielestä, ja jos niitä ei aiemmin ole kaivellut, Meijerin dokumentti lienee aimo lähtölaukaus kyseiselle eksistentialistiselle kriisille.