Kategoria:

Fehér isten (2014)

White Godissa (tietysti myös anagrammi White Dogista) voisi olla potentiaalia kuulua maailman parhaimpien eläinelokuvien pyhään, hurjaan joukkoon (The Turin Horse, Balthazar, White Dog…) jos se ei kallistuisi jatkuvasti enemmän jonkin Disney Kotia kohti-rainan, Hopeanuolen ja Stephen King filmatisoinnin Cujo – kauhun silmät-elokuvan puuroutuvaan symbioosiin päin, samalla kun sitä haalistaa Espoo ciné -elokuville tänä vuonna niin tavanomainen harmaa valo ja lattea visuaalisuus muutamasta näyttävästä kohtauksesta huolimatta (hyvää kirjoitustakaan ei tee yksi tai kaksi hyvää ja todellista lausetta, jos kaikki muut lauseet ovat paskaa – sama pätee elokuvien kohtauksiin: lisäksi että tekee todellisia kohtauksia, täytyy osata laittaa ne oikeaan rytmiin).

Julkaistu: Kirjoittaja: Joonas Nykänen
Kategoria:

Espoo Ciné 2014, osa 1

Jostain syystä olen ottanut tavaksi aloittaa jokaisen Espoo Cinén katsomalla uutta italialaista elokuvaa. Tänä vuonna vuorossa oli South Is Nothing, jo vuosikymmenen dokumentteja ja lyhytelokuvia tehtailleen Fabio Mollon ensimmäinen kokopitkä fiktio. Elokuvassa teinityttö nimeltä Grazia ei pääse yli veljensä kuolemasta. Isä, Cristiano, yrittää parhaansa mukaan elättää yksinhuoltajana lastaan kalakaupalla. Hommiin tulee pari mutkaa paikallisen rikollisjengin tunkiessa väliin, mutta tällä sivujuonella ei lopulta ole mitään väliä, koska elokuva käsittelee lähinnä Grazian toipumisprosessia.

Julkaistu: Kirjoittaja: Laajakuvan toimitus
Kategoria:

Boyhood (2014)

Korkattuani Oxfordin Ultimate Picture Housen elokuvasalin sisällä olevasta baarista pari eksistentiaalisen viileää olutpulloa, vaelleltuani ensin pitkään syksyisillä Oxfordin kaduilla, polteltuani sätkiä teatterin edessä tappaen aikaa ja antaen ajan tappaa minua (mitä muutakaan voisin?), ja viimein päästyäni eturiviin valkokankaan eteen mukavalle istuimelle, olin äkkiä virittäytynyt huumaavaan mielentilaan katsomaan illan elokuvan. Se sattui olemaan Richard Linklaterin Boyhood. Elokuva jossa osoittautui olevan hyvin vähän mitään huumaavaa.

Julkaistu: Kirjoittaja: Joonas Nykänen
Kategoria:

Le voleur de crimes (1969)

Petturimurhaaja vastaa tähän Alastoman Amerikan herättämään kysymykseen: miksi ihminen haluaa tulla kuuluisaksi, vaikka sitten muiden ihmisten hengen kustannuksella? JL Trintignant todistaa naisen itsemurhan. Karen Blanquernon ajaa auton ja itsensä sen mukana padon kielekkeeltä ja lysähtää ainakin viidentoista jalan pituuden matkan aina alas maahan asti. Trintignant varastaa tämän itsemurhan (varastaa kuoleman) huijaten sen omaan tiliinsä tunnustuskirjelapun avulla. Siitä alkaa suurenmoinen leikittely poliisivoimien typeryyden ja Trintignantin ylimielisen, omaa egoaan pönkittävän luonteen kesken. Hän keksii ansoja itselleen, ja lopulta, kun katsojan on annettu jo pitkään uinua eräänlaisessa odotuksen tilassa, hän päättää toimia: tehdä kauan odotetun oikean murhan. Alkaa jahti, jossa Trintignant seuraa hänen passikuvansa löytänyttä ja niistä ihastunutta vanhaa naista. Tunnin seuraamisen jälkeen hän, impotentiaalisesti, päätyy vain varastamaan naisen laukun huolimatta itsevarmasta monologista, jota sitä ennen kuulemme, ja jäämään – melkein jättäytymään – saman tien kiinni kahden paikalla olleen miehen saadessa hänet loukkuun. Trintignant on valmis selliin. Miehet kummastelevat sitä, ettei hän normaaliin tapaan panikoi, vaan on melkeinpä tyytyväinen kiinnijäämisestään. On selvää, että näemme psykopaatin toimissaan.

Julkaistu: Kirjoittaja: Joonas Nykänen
Kategoria:

Tuhat kertaa hyvää yötä (2013)

Kuvakäsikirjoituksen Alankomaissa tapaamme draaman noloimman keinon: puolilähikuvien ylikäytön sekä arvaamattoman väsyttävästi toimivan leikkauksen ihmisnaamasta ihmisnaamaan. Harvoin ihmisnaamassa riittää voimia herättämään innostusta, ja vain harvoin ohjaaja ja kameramies osaavat päästä näyttelijöiden minään tätä tietä: uhkarohkea yritys on useimmin epäonnistunut (esimerkkejä on liian monta niistä tässä yhtäkään mainitakseni) kuin onnistunut (Faces, Jeanne D’Arcin kärsimys, Persona, Sátántangó, tai uusista vaikka ei aivan samaa luokkaa kuin edelliset edustava Free Ranges vain joitakin tunnetuimmista mainitakseni), mutta kun se on onnistunut, on se voinut paljastaa meille jotakin kopioimatonta: tunteen suoran palon elämän hullussa liekissä porautuen olemassaolon helvettiin ja heittäen sen kankaalle kuin totuuden suoraan päin silmiä.

Julkaistu: Kirjoittaja: Joonas Nykänen
Kategoria:

Wetlands (2013)

Tarina kuroutuu sheivaamissattuman varaan: kun Helen on ajelemassa peppukarvojaan erään työkaverin innoittamana, hän ajaa myös vahingossa jotain muutakin. Rusahdus ja verta putoaa vessan kaakeleille. Ensimmäisellä kerralla Lars von Trierin Nymphomaniacin alkukuvina esitetyssä trailereissa luulin hänen ajavan pillustaan ulos putkahtaneen klitoriksen, mutta: hän ajaakin peräpukamansa puhki. Kertojaääni sanoo, että kuvitteli vain vanhoilla kävyillä olevan peräpukamia, mutta huomaa, että niitä voi olla vähän jokaisella. Hän joutuu lääkäriin ja – tavallaan – ihastuu hoitajaansa, joka on tosin varattu; sen jälkeen yrittää pokailla tätä toiselta suuseksiin suostumattomalta naiselta. Vaikka juonikuvio saattaisi kuulostaa nyt saippuaoopperajaksolta, pysyttelee Kosteikkoja tyyliltään yhtä kaukana sellaisesta kuin Katainen köyhistä, toisin sanoen yhtä kaukana kuin Jupiterin kuu maasta.

Julkaistu: Kirjoittaja: Joonas Nykänen
Kategoria:

Noah (2014)

Mitä pitäisi ajatella, kun Darren Aronofsky (Pi, The Wrestler, The Black Swan) tekee elokuvan, jonka nimi on Noah, ja joka perustuu Vanhan testamentin apokalypsistooriin, kaikkien kuulemaan iltasatuun, jossa ihmissuku hävitetään maan päältä muutamaa autuasta lukuun ottamatta? Vielä kun sen pääosassa ovat Jennifer Connelly, Russell Crowe ja Anthony Hopkins. Vielä kun R. Crowe ei ole onnistunut urallaan ujuttautumaan kuin korkeintaan kahteen hyvään elokuvaan, eivätkä ne ole The Gladiator tai Kaunis mieli. Eikä tosin mikään muukaan niistä. Puhumattakaan Anthony Hopkinsin urasta, josta – tosin myönnettäköön – en ole nähnyt kuin noin kaksi elokuvaa. Entä sitten Emma Watson? Voimmeko antaa hänelle anteeksi sitä, että hän näytteli Harry Potter ja Azkabanin vangissa? Entä Logan Lerman? Kuka on tämä koululaispoika, ilman muuta koripallokentältä napattu, joka osaa pitää suutaan puoliksi auki päästämättä inahdustakaan. Oli miten oli, meidän on turha hirttäytyä menneisyyteen (turhaa, koska se ei poista mitään: ei edes hirttäytynyttä), ja toisaalta on palattava tähän elokuvaa, tähän hetkeen. Noin. Se kävi helposti.

Julkaistu: Kirjoittaja: Joonas Nykänen
Kategoria:

The Grand Budapest Hotel (2014)

Jälleen kerran nähdessään Wes Andersonin uusimman elokuvan The Grand Budapest Hotellin voi todeta katsovansa ehtaa Wes Anderson -elokuvaa; kenenkään toisen elokuva se ei voisi missään tapauksessa olla, siitä olen melkein varma, ja se näkyy kaikessa siinä. Episodimainen rakenne on tyypillistä Wes Andersonin filmeille. Samoin kuin Steve Zissoun vedenalaisessa maailmassa (2004), jossa jaksot jaetaan keltaisilla fonteilla eri tapahtumapaikkoihin tai -aikoihin, niin myös The Grand Budapest Hotellissa jaetaan elokuva osiin tyylitellysti kuvan päälle ilmestyvällä teksteillä. The Grand Budapest Hotel sijoittuu fiktiiviseen Zubrowkan alppikaupunkiin harmaine vuoristomaisemineen, saksalaisen ekspressionismista muistuttavine siluettimaisine kuvineen ja jatkuvina lumisateineen (jopa vankilan sisätiloissa sataa lunta). Suurin osa siitä on takauman takaumaa; tapahtumat ovat ensiksi pienen tytön muistopatsaan juurella lukemia, ja toiseksi kirjassa hotellin omistajan Mr. Mustafan (F. Murray Abraham) kertomaa tarinaa kirjailijalle (Jude Law).

Julkaistu: Kirjoittaja: Joonas Nykänen