Pääkaupunkiseutulaisten suureksi yllätykseksi Espoossakin paistaa joskus aurinko kulttuurin risukasaan, vähintään kerran vuodessa eurooppalaisen elokuvan uutta antia tarjoilevan Espoo Cinén muodossa. 25. juhlavuottaan juhlineessa festivaalissa oli tietysti paikalla Laajakuvan toimittajaporukka Miikka Mononen, Joonas Nykänen ja Petri Penttinen. Tässä ensimmäisessä osassa käsitellään festivaaleilla esiintyneitä shokeeravimpia tapahtumia käsitteleviä elokuvia. Aiemmin Laajakuvassa on julkaistu myös ennakko, jossa käsiteltiin elokuvat Abuse of Weakness ja Queen and Country. Artikkeleihin liittyy myös pidempi kritiikki elokuvasta White God.
South Is Nothing (2013)
Jostain syystä olen ottanut tavaksi aloittaa jokaisen Espoo Cinén katsomalla uutta italialaista elokuvaa. Tänä vuonna vuorossa oli South Is Nothing, jo vuosikymmenen dokumentteja ja lyhytelokuvia tehtailleen Fabio Mollon ensimmäinen kokopitkä fiktio. Elokuvassa teinityttö nimeltä Grazia ei pääse yli veljensä kuolemasta. Isä, Cristiano, yrittää parhaansa mukaan elättää yksinhuoltajana lastaan kalakaupalla. Hommiin tulee pari mutkaa paikallisen rikollisjengin tunkiessa väliin, mutta tällä sivujuonella ei lopulta ole mitään väliä, koska elokuva käsittelee lähinnä Grazian toipumisprosessia.
Ensimmäisessä elokuvaroolissaan erinomainen Miriam Karlkvist onnistuu tuomaan hiljaisen Grazian katseisiin ja toimintaan ihailtavaa luonnetta, mutta tasaisesti raiteillaan kulkeva käsikirjoitus ei anna hänelle paljoa muuta tekemistä. Matkalla veljen kuoleman hyväksymiseen rakastutaan koulukaveriin, ahdistutaan kokeista ja kieltäydytään koulun antamasta terapiasta. Isääkin moititaan välillä. Elokuvan kantavana teemana tuntuu olevan hiljaisuus, sillä tämä hiljenemisen kulttuuri toimii paitsi Grazian sisäisen kauhun lähteenä – hän ei koskaan nähnyt veljensä ruumista tai tiennyt, miten hän kuoli – myös osaltaan syynä siihen, että Cristiano ajautuu taloudelliseen ahdinkoon. Tarina sisältää runsaasti yksittäisiä visuaalisia ja tarinallisia knoppeja, jotka toimivat vaihtelevalla menestyksellä. Grazia syleilemässä kuollutta veljeään merenpohjassa toimii, veljen mukaan nimetty vanha soutuvene jota ei isän mukaan saa laskea vesille ei. Erona on lähinnä se, että ensimmäistä kohtaa ei ylilyödä, kun taas soutuveneestä tulee yksi elokuvan kantavista elementeistä. Sinne paetaan, siellä rakastellaan, ja lopulta kun veli on muisto vain, arvatkaas minne vene päätyy. Ette varmasti osaa!
Vaikka pääosassa on nainen, elokuvan sukupuolikuvaus jää ärsyttävän ontuvaksi. Poikaystävä toteaa eräässä kohtauksessa Grazialle, että he ovat täysin erilaisia, ovathan he mies ja nainen. Toisaalta tytön vaikeneminen asiasta linkittyy elokuvan hiljenemisteemaan, toisaalta tämä tuntuu täysin falskilta ja väkinäiseltä huutelulta. Romanssissa on kuitenkin hetkensä, ja nuorten näyttelijöiden kemiat pelaavat, mikä osaltaan pelastaa välillä jopa puuduttavan pitkiä otoksia pariskunnasta haahuilemassa pitkin nimeämätöntä Italian rannikkokaupunkia. Suurin ongelma South Is Nothingissa syntyy lopulta siitä, ettei se oikein tunnu miltään. Raamit ovat hyvin komeat, ja Mollo tietää selvästi mitä tekee kameran takana, mutta puolen tunnin lyhytelokuvaan sopiva kässäri on venytetty puolentoista tunnin draamaksi, eikä lopun sanoma siitä, miten kuolleet elävät muistoissamme yhtä vahvoina kuin oikeasti eläessään, millään oikeuta siihen johtavia vajaita vartteja. (MM)
Miss Violence (2013)
Tämä elokuva riistää kaiken toivon!
Jotkut elokuvat eivät pelkästään kannusta vaan pakottavat jättämään kaiken taakseen: Perhe häviää, pankkitilin tulot, jos niitä on, lähetetään seuraavaan hyväntekeväisyyskeräykseen joka verkkoruudelle laskeutuu; auto, jos sellainen on, hukutetaan suohon (mahdollisesti samalla myös ruumis takakontissa…), ja hirttoköysi, jos sellainen on varaa hankkia, valmistetaan kullekin erikseen kuin pyhän päivän käärö.
Kuten jokaisesta elokuvasta pyörivästä synopksiksesta, mainoksesta, trailerista, esitteestä, julisteesta tai vessakirjoituksesta on enemmän tai vähemmän käynyt ilmi: Miss Violence alkaa syntymäpäiväjuhlista, joissa – ilonsa huipulla oleva tyttö – kävelee kameran eteen, kävelee parvekkeen kaiteen eteen, nousee ylös ja hyppää alas!
Hui-hai!
Hän putoaa jotakuinkin viisitoista jalan mittaa aina asfaltille asti.
…Pläts!
Elokuvan dramaattinen alku on kuvattu ristiriitaisen levollisella kamera-ajolla, joka taitaa jäädä koko elokuvan monimutkaisimmaksi kamera-ajoksi (siinä kamera vain tilttaa alaspäin). Muuten elokuva jää tekniikaltaan ja värimaailmaltaan sekä näyttelijöiden eleiltään todellakin hillityksi.
Sen harmaa sisäilmapiiri ja näyttelijöiden kalpea iho, mustat silmänaluset (kuin he olisivat viettäneet kiihkeän yön ihoaan rajusti tunnustellen), valkoiset ja mustat vaatteet esitetään talvisen ankeassa välimeren valossa.
Hui-hai!
Kaikki tämä on luomassa klaustrofobista ilmapiiriä tähän ilmastoituun painajaiseen.
Miss Violencen kehyskertomus ei ole yhtä mehuton.
11-vee-tytön itsarin jälkeen perhettä alkaa kiusaamaan virkaansa innolla toteuttavat sosiaalihoitajat. Heidän vaistonsa läpäisevät lähes ihmismielen sisäseinien läpi. Mutta ei aivan… Perheen sisäsuhteet ovat menneet, joku voisi sanoa, vähän liian syvällisiksi… Mutta joidenkin luomiskertomuksien mukaan: syntyihän maailmakin jumalten insestin kautta!
Ainoa vapautus arjen helvetistä perheen vähintäänkin kroonista lääkeaddiktia muistuttavalle äidille tuntuvat olevan taulutelevision luonto-ohjelmat. Isosisko on taas raskaana, eikä lapsen isästä ole tietoakaan. Tai no…
Homma paljastuu sen verran läträilyksi, että se voisi lähestyä absurdia komediaa, hyvin mustaa sellaista. Mutta kukaan ei naura yleisöstä. Pikemminkin tätä elokuvaa katsotaan jyrön hiljaisuuden vallassa, ikään kuin istuttaisiin sunnuntaimessussa: kuin tuntien syvää kuvotusta ja epätoivoa kankaan tapahtumia kohtaan!
Kukaan ei naura, tuskin edes itkee – pikemminkin yleisöstä jonkun voisi kuvitella oksentavan. Kun elokuva loppuu, paikalta lähdetään melko vihaisina, mutta samaan aikaan huojentuneina – jotkut jopa tyydytettyinä! Elokuvan aikana alas valahtaneita tekoleukoja korjaillaan paikoilleen, helikoptereita tilataan, pikaliimaviiksiä trimmataan.
Mutta aplodeja ei elokuva saa. Jotkut tuntuvat olevan vielä hieman epävarmoja siitä vittuiltiinko heille nyt rankasti yli puolitoista tuntia.
Niin.
Jollakulla herää myös epäilys: kenties tekijä tahtoo vain järkyttää katsojaa!
Mutta eikö se ole pikemminkin halpamaista kuin ylevää, enemmän helppoa kuin kunnioitettavaa? Ja liian usein koettua!
”Mikä tahansa mestariteos pystyy seisomaan saappaat jalassa järkyttämättä katsojaa ja moni pienempi elokuva turvautuu sensaatiohakuisesti jäämään katsojan mieleen jollakin kuvottavalla kuvalla, vaikka sitten kaikki muu siitä unohtuisi ja ylipäätään kaikki siinä olisikin unohtumisen arvoista” – toinen valistaa.
”Robert Bresson ja Alfred Hitchcock”, kertoo eräs, ”vaikka heitä erottaakin miljoona asiaa, olivat siinä yhtä mieltä, että elokuvassa ei tule näyttää mitään turhaa. Bresson jopa karsi elokuvistaan kaikki ne kuvat jotka pystyi esittämään äänillä: ‘junanpilli piirtää kuvan koko asemasta.’”
Jos Aléksandros Avranás voisi hillitä kameraansa enemmän ja pysytellä staattisuudessa ja keksisi yhä enemmän yksinkertaisia tapoja näyttää jokin asia, toisin sanoen kätkeä jokin toinen asia, niin voisimme alkaa odottamaan hänestä tulevaa seuraajaa näille mestareille. ”Mutta onko se jo hieman liikaa odotettu?” monet kysyvät tässä vaiheessa.
On.
Elokuvaa on sanottu hanekemaiseksi ja esiin on nostettu Jorge Michel Graun kirjat. Ja toki sen voi myöntää, että kenties ilman Hanekea ja Grauta se ei näyttäisi tältä, tai sitä ei olisi edes tehty – mutta että hanekemainen? Tässä kävelee dilemma vastaan. Kun on kyse auteureista, voiko kukaan toinen kuin Haneke itse tehdä lopulta hanekemaista elokuvaa? Eikö tämä nähdä myöhemmin pikemminkin avnaráraslaisena elokuvana, mikäli ohjaaja-käsikirjoittaja ja mise en scenestä vastaava, sanalla sanoen elokuvan tekijä, Aléksandros Avranás jatkaa samalla linjalla – toisin sanoen tekee enemmän karsimalla kuin lisäämällä, enemmän syvälle kätkemällä kuin esille työntämällä? Jos hän edes koskaan saavuttaa sellaista yleistä auteuriksi julistusta kuten edellä mainitut ovat saavuttaneet.
Onnea matkaan! (JN)
My Name Is Hmmm… (2013)
Tämän vuoden Cinén ehdottomasti omituisimman katselukokemuksen tarjosi Harmony Korinen yhteistyökumppanina ja muotisuunnittelijana paremmin tunnettu Agnès Troublé teoksellaan My Name Is Hmmm…. Teoksen vaikeus ei kumpua siitä, että sitä olisi jotenkin vaikea tulkita, vaan suorastaan päinvastoin. Minun oli vain hyvin vaikea katsoa sitä elokuvan pyytämällä, joviaalin ja vakavan välillä pomppivalla tavalla. Tarina alkaa siitä, että 11-vuotias pikkutyttö Céline pyörittää perheensä arkea huolehtien pikkusisaruksistaan isän istuessa töllöttimen ääressä ja äidin tehdessä pitkiä iltavuoroja tarjoilijana. Eräänä iltana isäpapalla on tylsää, ja hän päättää raiskata Célinen. Pian tämän jälkeen tyttö saa tilaisuuden karata luokkaretkellä, ja pakenee retken kohteena olevan rannan parkkipaikalta löytyvään isoon rekkaan nukkumaan. Lopulta skottilainen rekkakuski Peter löytää Célinen, mutta koska hän on itse menettänyt perheensä, kokee sympatiaa tätä kohtaan eikä palauta häntä vanhemmilleen tai viranomaisille edes saatuaan tietää seksuaalisesta hyväksikäytöstä, koska heillä on vain liian hiton hauskaa maagisella rekkaseikkailulla jossa hassutellaan hyvin paljon.
Että niin. Road tripiä sävyttää jatkuvasti raiskauksen läsnäolo, ja se estää aika tehokkaasti oikein hakemalla haetun quirkyn komedian sisäistämisen ja siitä nauttimisen. Elokuvaa sävyttävät omituiset, ehkä jonkun mielestä originellit mutta todellisuudessa vain rumat tekniset kikat, kuten kuvanlaadun muuttuminen välillä rakeiseksi 4:3-digikuvaksi kuin kolmen pennin David Lynchin (joka on muuten David Lynch Mulholland Driven jälkeen) magnum opuksissa ikään. Näemme myös piirroksia itkevistä lapsista muun kuvan päällä, koska kaiken heittäminen ruudulle erinäisillä läpinäkyvyysprosenteilla selkeyttää tunteitamme niin suunnattomasti.
My Name Is Hmmm… tuntuu lopussa yrittävän vapauttaa itsensä vastuusta, kun näemme aikuiseksi kasvaneen Célinen toteamassa, että hän ei koskaan kertonut raiskauksesta kenellekään, eikä hänen isänsä koskaan tehnyt sitä uudestaan, ja että oikeastaan tämä oli ihan hyvä juttu koska nyt hänellä itsellään on lapsi ja kaikki on hyvin. Loppuratkaisu on jo niin räikeä, että se tuntuu tiedostavasti kyseenalaistavan elokuvassa (ja valitettavasti tosielämässäkin) jatkuvasti läsnä olevaa vaikenemisen kulttuuria. Mutta ei, ei, ei. Ei tämä näin toimi. Koko teoshan nimittäin kertoo, miten hauskaa se vaikeneminen on! Kun ei kerrota kenellekään, päästään hulluttelemaan pikkutyttöjen alushousuosastolla oudon eksentristen ja kansallisromantiikkaa uhkuvien ranskalaismummojen kanssa, ja syömään muutamat Kinder Buenot nuotion ääressä oudon kulkurin tuijottaessa nukkuvaa lasta erittäin intensiivisesti. Ei se kymmenen minuutin loppusekvenssi, jossa todetaan että tämä on väärin, oikein tee mitään tässä vaiheessa. Viesti meni jo hyvin perille – kannattaa pitää turpansa kiinni niin voi olla vähän kuin Amélie! (MM)
Catch Me Daddy (2014)
Catch Me Daddyn alkupuolella pöydällä kaatuva kynsilakkapullo pulppuaa nestettä sisuksistaan, ja mietin, kenen mielestä on nokkelaa enteillä tulevaa väkivaltaa näyttämällä tällaista kuvastoa? Kostea mansikkakakku on kuin leivottu näyttämään irvokkaalta, ja tämä falski luonne tuntuu välittyvän elokuvan sisältäkin. Trilleriksi kutsuttu elokuva, jossa seurataan karkuteillä olevaa teinipariskuntaa, jonka perään on lähetetty jengiläisiä toisen osapuolen rikollis-isän toimesta, pyörii hiljaisuudessaan jossain ekspressionismin rajamailla. Toimintaa riittää, mutta puhetta ei. Välillä tämä kuvankäyttö on suorastaan virtuoosimaista pumputtavan räppibiisin raikaessa leikkaajien Tom Lindsay ja Dominic Leung silpoessa materiaalia sulavasti tanssivien rakastavaisten ja pimeydessä heitä lähestyvien tappajien välillä, mutta mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä selvemmäksi sen sisältä pilkistävä aukko käy.
Lähinnä musiikkivideoita aiemmin tehneen Daniel Wolfen elokuvalla ei nimittäin vaikuta olevan oikein mitään sisältöä. Se tuntuu aivan liian usein erittäin taitavasti tehdyltä tehtävältä – projektilta, jonka tavoitteena on ollut luoda mahdollisimman vähästä mahdollisimman tiukkoja toimintakohtauksia. Tämä voi toimia – hyvänä esimerkkinä vaikkapa Pierre Morellin vuosien takainen oikeusporno Taken – mutta Wolfen ja hänen veljensä tekemä käsikirjoitus tuntuu painottavan liikaa tarinallisia, ja etenkin tarinan tunteellisia, elementtejä. Lopussa leikkaus ja kuvaus eivät aiheutakaan ahdistusta ja käsien hikoilua, vaan sen pitäisi syntyä päähenkilön kokemasta ahdingosta. Sitä ei vain synny, koska päähenkilöstä ei tässä vaiheessa varsinaisesti välitä. Koen olevani empaattinen ihminen, mutta Catch Me Daddyn loppu tuntuu alusta lähtien niin selvältä jutulta, ettei siihen päästessä enää voi oikein järkyttyäkään, vaikka elokuva sitä kovasti toivoisi. Heitetään vielä tähän vastenmielisinä kusipäinä esitetyt gangsterit jotka ovat ruudulla varsinaista pääparivaljakkoa pidempään, niin kasassa on teknisesti ihailtava, mutta elokuvallisesti varsin iljettävä ja ennen kaikkea kehno teos. (MM)
Long Distance (2013)
En ollut ainoa katsoja yleisössä, joka yllättyi kun Carlos Marques-Marcetin ohjaus Long Distance veti Kino Tapiolan tiistai-iltana lähestulkoon täyteen. Internet, sosiaalinen media ja niiden nivoutuminen ihmissuhteisiin näemmä kiinnostavat. Kuvaus kolmekymppisestä barcelonalaispariskunnasta, Alexista ja Sergistä, joiden vakiintunut parisuhde muuttuu yllättäen kaukosuhteeksi, Alexin saadessa vuoden työskentelystipendin valokuvaajana Los Angelesista, osuukin napakasti ajan hermoon.
Elokuva alkaa seksikohtauksella, jota seuraa pitkä, läheisyyttä ja yhteiseloa luontevasti kuvaava osuus, joka on ehdottomasti yksi elokuvan onnistuneimmista. Pääosaparin Natalia Tenan ja David Verdaguerin valkokangaskemia on erityisen kouriintuntuvaa, mikä onkin edellytys elokuvan onnistumiselle. Muita näyttelijöitä ei elokuvassa nähdä. Kun parin tiet toistaiseksi eroavat, Alexin muuttaessa Los Angelesiin, alkaa tiivis yhteydenpito Skypen ja Facebookin avulla. Huolellisen alustuksen ansiosta katsojallakin on käsitys mistä he ovat vieraantumassa, samaistumispintaa on riittämiin.
Long Distance rakentuu pitkälti Skypessä käydyn kommunikaation varaan, mikä pitää elokuvan fokuksen kirkkaana ja kurssissa. Alkuun pariskunta vaihtaa kuulumisia huolettomasti, mutta päivien kuluessa alkaa esiintyä turhautumisen merkkejä, erityisesti Sergissä. Elokuva osoittaa kuinka yritys jakaa arki onnistuneesti pieniä yksityiskohtia, kuten ruoanlaittoa, myöten etänä teknologian avulla on pidemmässä juoksussa tuomittu epäonnistumaan. Maailmasta on kiistatta tullut pienempi paikka internetin myötä, mutta 10 000 kilometrin välimatkaa ei kuitenkaan saada kurottua umpeen Skypen, Facebookin tai Google Mapsin avulla. Kumppanin tuijottelu ruudulta ei lopulta ole aivan sama asia kuin fyysisen tilan jakaminen.
Toteutustapa, joka alkupuoliskolla vaikuttaa nokkelalta ja tuoreelta, alkaa elokuvan edetessä tuntumaan itseään toistavalta, mikä tekee tästä lopulta jokseenkin puuduttavan kokemuksen. Arkirealistinen ote kerronnassa toimii, mutta käsikirjoitus olisi kenties kaivannut enemmän koukkuja, sillä nyt elokuva on tasaiseen tahtiin rullaava kokonaisuus, jonka ennakoitavuus hieman latistaa katsojan mielenkiintoa. Ei tätä kuitenkaan, ongelmista huolimatta, voi aivan epäonnistuneena pitää, sen verran vahvasti elokuva on kiinni ajassamme, jossa netti näyttelee entistä suurempaa roolia kaikilla elämänaloilla, myös parisuhteessa. (PP)
– – – – –