Maa: Itävalta
Genre: draama, komedia
Ohjaus: Ulrich Seidl
Käsikirjoitus: Ulrich Seidl, Veronika Franz
Kuvaus: Edward Lachman, Wolfgang Thaler
Leikkaus: Christof Schertenleib
Sävellys: Martin Kreiner, Gerrit Wunder
Näyttelijät: Margarete Tiesel, Peter Kazungu, Maria Hofstätter, Nabil Saleh, Melanie Lenz, Joseph Lorenz
”Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.” – Ensimmäinen kirje korinttilaisille, 13. luku, 13. jae.
Alun perin ihmisen ja Jumalan suhdetta kuvaillut Raamatunjae on 2000 vuodessa arkistunut käsittämään ja kuvaamaan ihmisten välisiä suhteita, romanttista rakkautta kahden aikuisen välillä.
”Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.” – Ensimmäinen kirje korinttilaisilla, 13. luku, jakeet 4-7.
Kun kaikkihyvän, kaikkitietävän ja kaikkivoivan Jumalaa kohtaan tunnettua rakkautta yrittää hakea ihmiseltä, joissa useimmiten on vakavia puutteita, tulee takuuvarmasti pettymään. Ulrich Seidlin upea Paradise-trilogia, uskon, toivon ja rakkauden osista koostuva kokonaisuus käsittelee ennen kaikkea juuri tätä varauksetonta ja ehdotonta rakkautta, jota me ihmiset niin kipeästi kaipaamme.
Paradisen ensimmäinen osa, Paradise: Love, kuvaa keski-ikäisen yksinhuoltajaäidin Teresan (Margarethe Tiesel) matkaa Keniaan, jonne hän lähtee etsimään – mitäpä muutakaan – rakkautta. Teresan käsitys rakkaudesta on tyypillinen ajallemme, jokin ihmeellinen sielujen välinen sympatia, kyky rakastaa ihmistä sellaisena kuin hän on, katsomalla silmiin ja oivaltamalla jotain oleellista tästä ihmisestä. The one, sanoi Carrie Bradshaw Sinkkuelämässä. Rakkautta, jossa ei ole mitään pinnallista, mitään arkista, vaan kaksi ihmistä ja tämä ihmeellinen yhdistävä tunne.
Kenialainen hotelli on täydellisesti pedattu paratiisi Teresan naiiville fantasialle. Hän ja hotellin muut naiset pystyvät linnoituksensa turvin hellimään ajatuksia afrikkalaisen miehen mieltymyksistä eurooppalaiseen naiseen. Hotellin rajojen ulkopuolella odottaa todellisuus, parveilevat nuoret komeat miehet, villi kaaos, eikä aikaakaan kun Teresa yhdyttää Mungan (Peter Kazungu). Romanttisesti alkava hellä elämä muuttuu pian epätyydyttäväksi loissuhteeksi, kun Teresan käsittää, että Mungan ainoa tavoite on kupata tältä rahaa omaa perhettään ja kyläänsä varten.
Teresa tyrmistyy tästä käytöksestä ja alkaa osoittaa pinnallisempia ja pinnallisempia taipumuksia, loitoten itsensä asettamien rakkauden määritelmien luota. Mutta onko Teresa koskaan itsekään osoittanut kykenevänsä rakastamaan toista ihmistä samalla tavoin kuin hän vaatii rakkautta muilta? Hän on ennen kaikkea kykenemätön hyväksymään kenialaisen elämän todellisuutta ja näin ollen Mungaa sellaisena kuin on, otaksuen, että hänen käsityksensä rakkaudesta, pusuttelu, paijaus ynnä muu hempeä pystyy tyydyttämään Mungan henkisesti ja fyysisesti. Kuinka ihmeessä tämä voisi riittää maassa, missä voit kuolla ripuliin?
Niin pahalta kuin tuntuukin myöntää se, ainoa ihminen, joka osoittaa elokuvassa varauksetonta rakkautta, on Munga. Hän näkee aivan järkyttävän määrän vaivaa ruokkiakseen perheensä ja auttaakseen yhteisöön. Hän, jos kuka, oikeasti uhrautuu toisen ihmisen puolesta ja eikö siitä ole kyse varauksettomassa rakkaudessa? Vaikka se tapahtuisi toisen ihmisen kustannuksella.
Trilogian toinen osa, Paradise: Faith, alkaa silmäniskulla. Anna-Maria (Maria Hofstätter) ilmentää katolista uskoaan, rukoillen kaikkien seksistä pakkomielteisten ja turmeltuneiden puolesta, samalla ruoskien itseään kuin keskiaikainen flagellantti. Sitten hän suuntaa kohti betonilähiöitä, puolimetrisen Neitsyt Maria-patsaan kanssa yrittäen käännyttää vääräuskoisia maahanmuuttajia tai muuten vain synnissä eläviä ihmisiä katolilaisuuteen.
Anna-Maria on omasta mielestään löytänyt aidon, varauksettoman ja ehdottoman rakkauden Jeesuksesta, tavalla johon korinttilaiskirjeissä alun perin viitattiin. Tämän rakkauden voimin ja hän jaksaa saarnata syntisille, pitää kotinsa moitteettomassa kunnossa ja vaikuttaa kaikin puolin tyytyväiseltä elämäänsä. Hänellä on mitä Teresalla ei ole. Mutta aivan kuin hotelli on Teresan maailmankuvaa eristänyt linnoitus, on Anna-Marian koti samanlainen ja linnoitukseen saapuu tunkeilija: Annan aviomies, omilla teillään ollut muslimi Nabil (Nabil Saleh).
Anna-Marian ja Nabilin suhde tuo mieleen Seidlin aiemman teoksen, Jesus, You Know-dokumentin, jossa ihmiset tilittävät kirkossa Jumalalle murheitaan. Yksi dokumenttiin osallistuneista oli nainen, jonka islamista kristinuskoon kääntynyt aviomies on alkanut epäillä ratkaisujaan ja haikailla islamin perään. Nabil halvaantui kaksi vuotta aiemmin ja ilmeisesti tämän tragedian takia Anna-Maria on nykyisin äärikatolilainen.
Nabilin mielestä Anna-Marian elämässä ei ole tarpeeksi tilaa sekä hänelle, että Jeesukselle ja mustasukkaisuuden puuskissa hän alkaa terrorisoida Anna-Marian aiemmin särötöntä rakkauselämää. Eikä mies väärässä ole. Jeesus on hänen vaimonsa korvikemies. Toisin kuin Teresa, joka ylentää itsensä muiden silmissä himoittavaksi seksisymboliksi, joille hänen vaaleat häpykarvansakin ovat kultaista villaa arvokkaammat, Anna-Maria alentaa itsensä päänsä sisällä rankaisemalla itseään, jotta hänen kuvittelemansa Jeesus rakastaisi häntä. Jeesus, joka on kitschinen muotokuva työpöydän yllä. Nabilissa yhdistyvät seksuaaliset halut, joita Anna-Maria yrittää ruoskia itsestään pois, kuin myös alistuminen aviomiehelle ja vaimon velvollisuuksille.
Tämä tuntuu Anna-Mariasta kaikin puolin vastenmieliseltä, koska hänen suhteensa Jeesukseen on eristäytynyt kupla, itse kuviteltu rakkauden kehto. Hän on uhrannut elämänsä täydellisesti itsensä rakastamiselle Jeesuksen kautta, eikä hän ei suostu hyväksymään omaan elämäänsä, tai kenenkään muunkaan elämään muunlaista rakkautta, johon kuuluisi toinen ihminen.
Trilogian viimeinen osa, Paradise: Hope, käsittelee Teresan teini-ikäisen tyttären Melanien (Melanie Lenz) kesää laihdutusleirillä, jonne äiti pukkaa tämän Kenian reissun ajaksi. Leiri on myötähäpeää herättävä kokonaisuus erilaista ryhmävoimistelua, mutta kulissien takana leirin teinit ottavat ensimmäisiä askelia kohti aikuisten maailmaa alkoholin, tupakan ja seksin parissa. Melanie ihastuu leirin keski-ikäiseen lääkäriin ja kesän missioksi muodostuu edes jonkinlaisen yhteyden saavuttaminen tämän miehen kanssa.
Nimensä mukaisesti trilogian viimeinen osa on muita optimistisempi. Melanie ei ole kuten äitinsä ja tätinsä, jotka ovat kaivaneet syvät rakkauden poteronsa, josta he eivät ikänsäkään puolesta enää kovin helposti liikahda. Melanie sen sijaan vasta etsii erilaisia rakkauden muotoja ja tapoja lähestyä toista ihmistä, omaa paratiisiaan. Pullukan teinitytön hiljaisessa ihastuneessa vilkuilussa ja hymyilyssä on jotain hyvin sympaattista ja herkkää.
Laihdutusleiri on Teresan hotellin ja Anna-Marian kodin kaltainen tiettyä maailmankuvaa varjeleva linnoitus, joka ei ole kuitenkaan Melanien omasta tahdosta hänen ympärillään. Päinvastoin, hän kapinoi fasistisia kauneuskäsityksiä vastaan, eikä vaikuta olevan tippaakaan vaivaantunut runsaista muodoistaan. Hän on äitinsä vastakohta, joka on kaikkea muuta kuin sinut kehonsa kanssa ja tekopyhästi vannoo henkisen rakkauden nimeen. Melanie ei sen sijaan vielä edes erota niin kutsutun pinnallisen fyysisen rakkauden ja oletetun paremman henkisen rakkauden pyhää eroa, vaan ne kulkevat luontevasti käsi kädessä. Kun hän halaa rakastamaansa lääkäriä, hän kaipaa yhtä lailla toisen ihmisen lämmintä kosketusta, kuin myös henkistä turvaa toisen ihmisen läsnäolosta.
Tietenkään vakiintuneet käytöstavat eivät voi millään tapaa sallia Melanien ja lääkärin välistä suhdetta. Näin toivoa herättäneestä ensi-ihastuksesta tulee ensimmäinen pettymys nuoren naisenalun elämässä ja mikäli äidin ja tädin kohtalot antavat yhtään osviittaa tulevasta, niin ensimmäinen monista tulevista pettymyksistä.