Koko artikkelisarja: Joonatan Nikkinen: Punaista valkoisella: matkalla video nastyjen maailmaan (pdf) Laajakuvan kirjasta 10 kirjoitusta


Moraalinvartijain hameenhelmassa

1980-luvun alussa Iso-Britannia oli ennätyksellisesti miljoonien työttömien ja sitäkin useampien videonauhurien kotimaa. Kun ajat ovat kovia, on hallitsijoiden velvollisuutena siirtää kansalaistensa huomio niihin oikeasti vakaviin (ja yleensä varsin tuoreisiin) asioihin, kuten kirjallisuuteen, älymystöä arveluttavaan musiikkiin, sarjakuviin tai tietokonepeleihin. Tässä tapauksessa katse kääntyi kohti vahvana porskuttavaa videobisnestä. Margaret Thatcherin konservatiivisten, perhe ja koti -painotteisten arvojen hallitsemalla saarella perusteita mittavalle väkivaltaviihteen ja pornon vastaiselle kampanjalle ei tarvinnut kaukaa hakea: olihan kuningaskunnan lapsia sentään varjeltava tältä pikkuisten puhtoiset mielet raiskaavalta saastalta.

Pääperustelu lastensuojelulle löytyi argumentista apina näkee, apina tekee. Todisteita väitteelle kaivettiin vuosien mittaan milloin minkäkin tilaisuuden tullen. 27-vuotiaan Michael Ryanin toteutettua Hungerfordin pikkukaupungin massamurhan 19. elokuuta 1987, syytti lehdistö tragediasta First Blood -elokuvaa. Vaikka perusteluja moiselle linkille ei löytynyt, riitti toimittajalle että Ryanin silmitön räiskintä muistutti kovasti leffan sankarin, John Rambon pyssyttelyä. Vuonna 1993 tapetille läiskäistiin puolestaan tappajanukke Chuckysta kertovan sarjan toinen jatko-osa, jonka sanottiin ajaneen 10-kesäiset Jon Venablesin ja Robert Thompsonin kaksivuotiaan James Bulgerin raakaan murhaan. Tällä kertaa todistusaineistoksi riitti journalisti-Sherlockin selvitys, kuinka Venablesin isä oli kuukausia aiemmin tullut vuokranneeksi elokuvan Child’s Play 3. Vaikka poliisi piti yhteyttä murhiin absurdina, eikä ylipäänsä varmuutta poikien nauhan katselulle löytynyt, oli lehdistölle tässä riittämiin syytä sensuurikiukaan kastelemiseksi.

Kuumasta perunasta nauttivien sanomalehtien sivujen ja levikin kasvaessa keskustelun suurimmaksi nimeksi nousi kristillisiä ihanteita ajanut moralisti Mary Whitehouse. Termin video nasty -keksimisestä kukituksen ja kakkukahvitarjoilun ansaitseva Whitehouse myönsi avoimesti, ettei ollut nähnyt ainuttakaan listalle päätynyttä teosta, eikä myöskään halunnut – hänen ei tarvinnut katsella tällaisia elokuvia, kun kerran oli kuullut mitä ne sisälsivät. Viranomaisten harjoittama sensuuri tuntui pyörineen maassa samalla mentaliteetilla; filmejä kiellettiin pelkän nimen tai julisteen perusteella. Noloja tilanteita syntyi esimerkiksi Dolly Parton -musikaalista Texasin paras pikku porttola, jota viranomaiset olivat otsakkeen perusteella erehtyneet pitämään jyystämispätkänä.

Poliisi suoritti ratsioita vuokraamoihin, videokasetteja sullottiin todistepusseihin ja saastan kaupittelijat saivat huimia sakkorangaistuksia ja rankimmillaan jopa kahden vuoden vankeustuomioita. Ei auttanut, vaikka putiikkisi olisi pursunnut kukkahattutätien hyväksymiä perhe-elokuvia kera piirrettyjen: kusessa oltiin yhdenkin kielletyn nimikkeen jäätyä hyllyrivin kulmasta oikeudenpuolustajain kuoreen. Sensaatiolehdistö kehotti lasten hyvinvoinnin nimissä kansalaisia polttamaan video nastynsa, joista monet olivat aiemmin saaneet (maassa liikkuvien elokuvien tarkastuksesta vastaavalta) BBFC:ltä hyväksynnän teatteri- ja videolevitystä varten. 45 prosentin Britannian lapsista väitettiin nähneen elämänsä aikana ainakin yhden video nastyn. Tähän faktaan ei tietenkään vaikuttanut tutkimus, jossa kersat kertoivat haastattelijalle tsiigaamistaan pelottavista kauhunimikkeistä, joita todellisuudessa ei ollut edes olemassa. Ainut hysterialla menestynyt oli kuluttajan tarpeita täyttänyt musta pörssi.

Vaikka BBFC kielsi myös omatoimisesti monia nimikkeitä, kutsutaan video nastyiksi ainoastaan Director of Public Prosecutionsin (DPP), toisen hallituksen alaisuudessa työskentelevän tahon edelliselle bannittaviksi suosittelemia rainoja. DPP:n alati päivittyneellä listalla oli aikojen saatossa yhteensä 72 elokuvaa, joista osa pysyi kiellettynä muutamia vuosia, toiset puolestaan ovat – esimerkiksi uusintatarkastuksen puutteessa – yhä laittomia. Video nasty -leiman saantia edesauttoivat filmin sisällöstä löytynyt kannibalismi, silpominen, naisiin kohdistunut yletön väkivalta, joukkoraiskaus tai aito eläimen tappaminen. Toimittaja-kirjailija Claire Rayner kiteytti asian (vapaasti muotoilemanani) jokseenkin näin: “Video nasty sisältää väkivaltaa, sadismia ja kauhua. Juuri niin kuin The Driller Killer. Voi, siinä vasta hirveä nimikin…”

Pora kourassa verikekkereihin

Lyhäreitä ja pornografiaa aiemmin ohjanneen Abel Ferraran vuoden 1979 kokoillan debyytti The Driller Killer sai kantaakseen video nastyjen kuuluisimpiin lukeutuvaa marttyyrinviittaa levityslafka VIPCO:n markkinoitua filkkaa näkyvästi kuvalla, jossa huutavan äijän otsan läpi tungetaan verinen poranterä. Tämä pienen budjetin slasher-filmi onkin jälkiviisaan näkökulmasta mainio symboli listalle, jolle päätyminen teki monesta ikiunohdettavasta tylsyyskuolemasta, jollei aivan klassikkoa, ainakin pakkokatsottavaa jokaisen roskaekspertin muistilistalle. Jo introssaan heikosta laadustaan varoittava The Driller Killer on kollaasi olematonta valaistusta, taitamatonta kuvausta ja mitä ilmeisintä jälkiäänitystä, jonka logiikatta ruudulle tupsauttamat punaiset välifreimit tarjoavat pulmakulmassa viihtyvälle mysteeriä kerrakseen. Alakerrassa harjoittelevan punk-bändin pimauttama mies ryntäilee New Yorkin kaduilla tappaen pultsareita porakoneella. Onpa erääseen väliin leikattu myös lesboseksikohtaus. Ilkeästä perusajatuksestaan huolimatta The Driller Killer ei monen muun nastyn ohella tarjoa graafisesti erityisen raakaa väkivaltaa. VIPCO:n mainoskampanja kuumentuneessa tilanteessa lieneekin sen bannimisen todellinen syy.

Slasher kukoisti video nasty -katalogin voimakkaimpana genrenä. Koska murhaamiseen perustuvan tyylilajin puntia tahkonneiden, isojen yhtiöiden tuottamien box office -hittien (kuten Perjantai 13.) kieltäminen ei käynyt päinsä, keskitti DPP kiinnostuksensa vaatimattomamman budjetin verisinfonioihin. Kummitusjuttuun perustuva, uskomattoman verinen kesäleiriviiltely Koston liekit (The Burning, 1981) joutui jo ilmestyneestä ja leikkaamattomasta videojulkaisustaan huolimatta täyskieltoon kahdeksaksi vuodeksi eikä vähiten painostavan lauttakohtauksensa vuoksi. Itsestään selviä nastyja olivat slasher-genreä ainakin teoreettisesti sivuavat splatterit A Bay of Blood (Reazione a catena, 1971) ja Bloodfeast (1963). Näistä kumpaakin yhdistää kolme seikkaa: jonkinasteinen pioneerius, äärimmäinen raakuus ja sitäkin pahempi puuduttavuus. Elokuvista edellinen on esi-slasherin rajamailla liikkuva massamurhagiallo Mario Bavalta, minkä vaikutusta roskaelokuvahistoriaan ei pysty ohittamaan olankohautuksella: muutama tappokohtaus on esimerkiksi kopioitu sellaisenaan Friday the 13th part 2:een. Tiettyjen piirien – eikä vähäisimpänä John Watersin – yliarvostaman Herschell Gordon Lewisin Blood Feastia pidetään puolestaan kaikkien aikojen ensimmäisenä gore-elokuvana. Seksploitaation suoltamisesta ihmisten suolistamiseen siirtyneen liikemies-Lewisin veriorgiat ovat kieltämättä anarkistinen ja tärkeä virstanpylväs kauhuelokuvan historiassa. Tästä huolimatta on vaikea sivuttaa Blood Feastia paitsi teknisesti täytenä sutena myös sadistisen sisällöttömyytensä puolesta katselukelvottomana ja jopa A Bay of Bloodiin verrattuna tylsänä tekeleenä.

Kuten jo edellisestä kappaleesta voi uumoilla, muodostivat Italia ja Amerikan Yhdysvallat video nastyjen tuotannollisen mekan. Vaikkei saapasmaan – 1980-luvulla jo kohti lamaa horjunut – filmiteollisuus slasheriin liiemmin keskittynyt, voi törkyekspertti Joe D’Amaton Absurdin (Rosso sangue, 1981) huoletta lukea lajityypin alle kuuluvaksi. Italo-Halloweeniksi kutsuttu filmi oli ehtinyt nähdä leikatun teatteriensi-iltansa Isossa-Britanniassa vuonna 1983 ennen joutumistaan DPP:n kynsiin. Fyysisistä vammoistaan pikanopeudella paranevan mielipuolen (George Eastman) riehumista esittelevä roiskuttelu on pitkäveteinen ja kopioi ideoitaan laidasta laitaan. Halvalta näyttävää goreakaan ei ole tarpeeksi mitäänsanomattoman pökäleen mielenkiintoa säilyttämään, vaikka kalloja pistetään päreiksi niin poralla kuin vannesahallakin.

D’Amaton vuosi ennen Absurdia valmistunut, kokonaiselle rykmentille tappajaiskeitot syntikkamusan säestyksellä tarjoileva Anthropophagus kyrsi sekin DPP:tä. Pehmopornosta parhaiten tunnetun ohjaajan ensimmäisiin oikeisiin kauhuelokuviin lukeutuva teos kuhisee laahaavan alkunsa jälkeen varsin häijyä splatteria letkeän eksploitatiivisuuden ja muutamien liki ahdistavien hetkien lomassa. Vaikka kaljuun peruukkiin pukeutunut Eastman omia suoliaan ahmimassa onkin kirjoittajan ehdoton henkilökohtainen suosikki, toi maailmanlaajuista huomiota herättänyt sikiönsyöntikohtaus sensuurilautakunnan toimiin suurimman ponnen. Fiktiivisyydestään huolimatta skene synnytti filmin ympärille myös snuff-huhun, joka katteettomuudessaan on samaa luokkaa kuin Absurdin markkinointiyritys Anthropophagus kahtena. Syytökset torpannut D’Amato itse kommentoi Jouni Hokkasen vuoden 1999 haastattelussa (Roskaelokuvat-kirjan uusintapainos, 2011) Anthropophagusia seuraavanlaisesti: “Filmi kiellettiin myös Saksassa. En ymmärrä, sillä eihän elokuvassa edes ammuta ketään, George Eastman vain syö itseään. Sensuuri on hevonpaskaa.”

Teräviä ajatuksia psykoosissa

Jenkkilässä slasher-buumi eli 80-luvun alussa kulta-aikaansa. Suurin osa näistä massatuotoksista oli – yllätys yllätys – mielikuvituksetonta kuraa. Bo Svensonin tähdittämä, homofobiaa ja insestiä käsittelevä Pelko (Night Warning, 1982) tarjoaa loppuhuipentumanaan köyhän miehen verilöylyn, jota ennen ei tapahdu mitään, jollei poikien koripallon pompottelu nyt jotakuta kovasti kiinnosta. Samoilla tylsyyden aromailla liikkuu myös vuotta vanhempi Kauhun varjo (Night School), jonka keskiössä riehuva mopokypärämurhaaja on käännetty sellaisenaan italialaisen Massimo Dallamanon eurocrimefilmistä What Have They Done to Your Daughters? Rasvaisista ennakko-odotuksista huolimatta koulun käytävillä kirkuen säntäileviä pyjamatyttöjä elokuva sen sijaan ei tarjoa, ja gorekin on roimasti aikansa mainstreamslashereita kesympää. Oikeastaan ainut mahdollinen linkki brittivauhkoamiseen lienee kannibalismiin viittaava kohtaus irtopään löytyessä ruokalan soppatykistä.

Näitä kahta vähääkään mielenkiintoisempi tai tähdellisempi ei ole vuoden 1982 Unhinged, melkoinen mysteeri video nasty -listalla. Persoonallisuuden huipentuma käynnistyy kolmen tytön autosterkoista kuulemalla uhkaavalla uutislähetyksellä, jonka jälkeen kaara tietenkin hajoaa. Trio löytää tiensä epämääräiseen kartanoon, jonka omistajien vieraanvaraisuuteen kuuluu peseytyvien neitojen tirkistely seinässä olevasta reiästä. Tällaista ei elokuvamaailma aiemmin olekaan nähnyt, eihän?

Kesyn Unhingedin muutama murha ei mässäile graafisuudellaan, eikä paljaan pinnankaan luulisi 21 vuotta kestäneeseen täyskieltoon riittää. Kliseisyytensä vuoksi leffalla ei myöskään ole mahiksia jännittää saati yllättää. Elektroninen musa ja metsässä pahat mielessään hiipivä hupaisa viikatemies tuovat lopputulokseen sen vähän, mikä erottaa nämä 80 minuuttia ihmisoikeusrikoksesta pahaa-aavistamatonta katsojaa kohtaan. Olisiko sensuuritoimikunta joko ollut eri mieltä tai yhdistänyt vähän väliä ruudulle pomppivien mustien ruutujen vuoksi pätkän liiaksi The Driller Killeriin?

Hieman siedettävämmälle tasolle video nasty -slasherin kyyditsee Suomessa tyylikkään sakset kurkulla -jatkeen nimelleen saanut Ulli Lommelin hittifilmi The Boogey Man (1980). Lippuluukkumenestyksen tai Lommelin uran Rainer Werner Fassbinderin näyttelijänä ei sovi antaa johtaa harhaan: The Boogey Man osoittautuu yhdeksi huvittavimmista filkoista, joiden karmivuudelta englantilaisyleisöä suojeltiin. Jo silkka ajatus kesken sm-leikkien kuolleesta nylonsukkapäisestä, peilin sirpaleiden kautta murhaavasta miehestä on koominen. Kun tähän lisätään vielä joukko absurdeja kohtauksia – kuten ikkunasta päänsä siskon huoneeseen surprisea huutaen tunkeva ja akkunan puitteen alle kuoleva pikkupoika – ja efektejä myöten ryssitty toteutus, pakko Lommelin pannukakulle on jopa yksinään katsellessa nauraa. Yliluonnollisen mörköilyn sisältäessä kohtuullisen määrän noloa splatteria, hyvät syntikkamusat ja hienon väripaletin, on lopputuloksena sangen kelvollista camp-viihdettä. Jatko-osa Tappajan paluu (Boogeyman II, 1983) onkin sitten vähemmän katselukelvollinen filmi, jonka kestosta ripausta yli puolet on leikattu ykkösestä. Jatkiksen ansioihin täytyy tosin lukea niin verenhimoinen sähköhammasharja kuin kostoa janoava partavaahto.

Tobe Hooperin ohjaama Texasin moottorisahamurhat ei BBFC:n hyllytystoimista huolimatta päätynyt video nastyksi. Toisin kävi Hooperin kahdelle myöhemmälle saman aiheen mukaelmalle. Sawyerin kannibaaliperheen veritekoja seurannut toisto Eaten Alive (1977) ei ole ihmeellinen niin elokuvana kuin splatterinakaan, mutta toimii painajaista muistuttavan tunnelmansa vuoksi. Tähän myötävaikuttavat sekä häiriintynyt äänimaailma että värien käyttö. Juoni on sitä perinnerikasta huttua, missä latvasta laho hotellinpitäjä syöttää yrityksensä asiakkaita vesilelumaiselle lemmikkialligaattorilleen, leffan kantavimmalle voimalle. Suurissa määrin mielenkiinnottomampi tekele on tivolin kauhutaloon epämuodostuneen psykopaatin armoille jäävästä teinikonkkaronkasta kertova Kummitusjuna (The Funhouse, 1981). Kannabiksen ja tissien ohentama elokuva on kauttaaltaan tutuksi havaittu teinivesitys Teksasin tapahtumista. Omaa synkkyyttä tähänkin variaatioon on saatu irvokkaalla miljööllä ja sirkuksen sekasikiöillä. Gore ei ole hassumman näköistä, mutta rajoittuu muutamaan kohtaukseen, eikä DPP:n yrityksestään huolimatta onnistunut saada Kummitusjunaa täyskieltoon. Järjestön poropeukaloiden onkin spekuloitu sekoittaneen elokuva snuffin parissa touhunneeseen The Last House on Dead End Streetiin, jota markkinoitiin Yhdysvalloissa vaihtoehtonimellä The Fun House.

Hooperin 2000-luvulla uudelleenfilmatisoima The Toolbox Murders (1978) nostaa VN-slasherin rikospaikaneristysnauhaa synkissä merkeissä. Raa’alla murhasarjalla käyntiin polkaiseva Dennis Donnellyn originelli on vastenmielinen ja ahdistava matka ihmismielen pimeälle puolelle. Raivo masturboivan tytön naulapyssynirhauksen misogyniasta viilenee sisintä kylmääviin väreisiin riehumisen äkkiä rauhoittuessa ja teoksen vääntyessä aivan uudelle vaihteelle. Painostavat musiikit, radiossa saarnaavat pastorit ja psykoottiset väkivallanteot siivittävät äärinihilististä maailmankuvaa, joka takoo katsojan kupoliin vain yhden totuuden: jumala ei auta. Viimeisen silauksensa inhottavalle – edellisessä kappaleessa mainittuun moottorisahabalettiin verrattavalle – olotilalle luo lopputekstien esittämä väite elokuvan perustumisesta tositapahtumiin. Faktaa tai fiktiota, oman pontensa tuo klassinen eksploitaatiovedätys jo saavutettuihin puistatuksiin tuo. Mieleen kummittelemaan jäävä, häpeällisen aliarvostettu The Toolbox Murders säväyttää gorejuhlien sijaan psykologisuudellaan, ja onkin allekirjoittaneen silmissä genrensä paras DPP:n listalla.

Painajainen (Nightmare, 1981) luo katseensa hurmeisempaan suuntaan. Ison-Britannian ja Suomen kaltaisten itsestäänselvien valtakuntien ohella maailmalla laajemminkin kohauttaneen splatterin mainetta pönkittivät kekseliäs mainoskampanja ja englantilaislevittäjän työstään palkaksi saama puolentoista vuoden häkkituomio. Niin verta kuin irtoraajojakin lentelee, pojankloppi tappaa isänsä rakastajattarineen kirveellä sänkyyn, ilkeitä ajatuksia koetaan pikkuväkeä kohtaan ja erityisesti filmin loppupuoli on varsin skitsoa kamaa. Unijaksot ovat mielipuolisesti toteutettuja, eikä häirikköpuheluja soitteleva traumatisoitunut hullukaan mikään epäonnistunut hahmo ole. Omaperäiseksi ei Painajaista kuitenkaan voi sanoa, ja elokuvan kauhukohtausten antaessa tilaa iänikuiselle jaarittelulle saa myös katsoja pelätä oman mielenterveytensä puolesta. Lopputulos on kaikessa sairaudessaan keskinkertainen, helposti unohdettava visvasirkus, jonka muovisten erikoistehosteiden markkinointi Tom Savinin nimellä sai efektivelhon mielen ymmärrettävästi kiehumaan.

Vielä sieluttomampi tekele on opiskelija-asuntolan joulupyhiin sijoittuva The Dorm That Dripped Blood seuraavalta vuodelta. Vaikka murhat alkavat odotteluitta eikä filmissä hiljaisia hetkiä liiemmälti ole, käy ideoiden törkeä varastelu aina Halloweenista Hohtoon nopeasti hermoille. Pahimmin ryöväyksen kohteeksi joutuu Psyko, josta on paitsi imitoitu taustalla kuultava jousimusiikki, myös kopioitu esikuvan rappukäytäväkohtaus niine hyvineen. Ainoa omaperäinen puoli filmissä taitaakin olla loppu, jossa pahan palkka jää saamatta tinanappien sekoittaessa murhaajan ja tämän uhrin keskenään. Äärimmäisen kostean splättäyspätkän kohdalla hämmästyttämään jää, että epäonnistuneen bannimisyrityksen taustalla oli ilmeisesti ennemmin huoli julisteessa nähtävästä nauloitetusta pesäpallomailasta kuin itse roiskuttelusta. The Dorm That Dripped Blood julkaistiin aamiaisestaan tunnetussa valtiossa videolla 1992, lautakuntaa mainoksen ohella häirinnyt porakohtaus kymmenen sekuntia lyhyempänä.

Kuka käski leikkiä tulella?

Vaikka valistus kuuluu olennaisena osana amerikkalaisen kauhuelokuvan – ja eritoten slasherin – historiaan, on silti vaikea olla huvittumatta eräästä aikansa pienimuotoisesta ilmiöstä. Puhun kasasta filmejä, jotka sisälsivät jo nimessään holhouksellisen varoituksen. Tätä rikkonut utelias kissa sai rangaistuksenaan tietenkin hengen lähdön. Lieneekö Nicolas Roegin Don’t Look Now inspiroinut nimellisesti näitä kieltoverbillä Don’t alkaneita taideteoksia, joita päätyi video nasty -listalle kaikkiaan neljä kappaletta.

Don’t Go in the House (ensiesitys Paris Festival of Fantastic Filmsillä 1979, jenkkiläinen teatterilevitys 1980), Joseph Ellisonin nihilistinen slasher-filmi on näistä nimihirviöistä ilmeisesti ensimmäinen ja kaikessa keskinkertaisuudessaan onnistunein. Norman Batesin talossa asuva heppu säilyttää sadistisen äitinsä ruumista ja kostaa kokemiaan traumoja kämppään joutuneille naisille liekinheittimellään. Veriseksi meno ei ylly, vaikka ihmisiä kuinka flambeerataan. Eksploitatiivisella asenteella, mukavalla musiikkiraidalla ja mieltä kiehtovalla ajankuvalla pääsee eteenpäin hetken aikaa, muttei loputtomasti. Teknisesti ja kerronnallisesti ontuva filmi sairastaa grindhouse-tuotteille ominaista kansantautia, eli tapahtumien puutteesta sikiävää mielenkiinnottomuutta, eikä sen oletettu naisvihakaan herätä ihastusta. Muutamat näyttävät liekkarikohtaukset jäävätkin Psyko-plagiaatin muistettavimmaksi anniksi.

Samaa genreä edustava, vuonna 2007 täyskiellosta vapautettu Don’t Go in the Woods (1981) onkin sitten jo aivan katselukelvotonta paskaa. Tunnelmaa kaupittelemattoman filkan juonesta ei voi virkkoa enempiä, kuin että karhuntaljaan sonnustautunut spurgu pistää risukkoon eksynyttä sakkia lihoiksi vailla isompaa motiivia. Näyttelyn laadun takaavat runsaasti roolitetut kuvausryhmän jäsenet ja näiden ystävät. Murhien lomaan editoidut vuoria ja puita esittävät kuvat lienee puolestaan sijoitettu filmiin kipeästi kaivattujen lisäminuuttien toivossa. Lopputeksteissä soiva hilpeä “Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt” -variaatio onkin ainut syy, joka pelasti katseluun käytetyn DVD-kiekon leirinuotiossa paahtamiselta. Pelissä syvimmällä käsipohjailevat gorehoundit saattavat tosin saada kiulukaupalla roiskutetusta, punaiseksi värjätystä bbq-kastikkeesta väkinäiset kicksinsä.

Jopa metsäleikkejä kehnommaksi oppimattomuudennäytetyöksi osoittautuu (Don’t Go in the Housen tavoin) vuonna 1979 Paris Festival of Fantastic Films -kantaesityksensä saanut Pimeyden puisto (Don’t Go Near the Park, teatterijulkaisu USA:ssa vuonna 1981). 12 000 vuotta aiemmin kuolemattomuudella kirotut luolaihmiset mellastavat modernissa Los Angelesissa tarinassa, jonka sekavat kiemurat saisivat Einsteininkin hiljaiseksi. Ihmisiä uhrataan rituaalinomaisesti, muutama zombie pääsee luuhaamaan estradille ja (hyvin) vähälle jäävässä veripalttuosastossa imeskellään sisuskaluja. Sävellykset ovat kauheita ja niiden leikkaus vielä syvemmältä eivätkä erikoistehosteet kestä päivänvaloa. Konsepti saattaa jostakusta kuulostaa hysteerisen hauskalle, mutta katsopa tätä shaibaa yksin… Hahmojen silmistä sinkoilevat säteet käyvät tosin campista.

The Forgotten julkaistiin The Last House in the Leftin autoteatterituplaajaksi syyskuussa 1973, mutta nimettiin myöhemmin syystä tai toisesta aiheeseen istuvasti Don’t Look in the Basementiksi. Ilahduttavasti tässäkään elokuvassa ei tapahdu käytännössä mitään, mitä nyt muutama vallankumouksen suorittanut mielipuoli lipittää mehujääpuikkoa hullujenhuoneella, samalla terrorisoiden hoitajaksi palkkaamaansa naista. Lopun kieroilussa on sen verran ytyä, että kahden edellä mainitun pökäleen tasoiseen rimanalitukseen ei ylletä, vaikka toisaalta myöskään minkäänlaista todellista syytä Don’t Look in the Basementin katselulle on vaikea bongata. Väkivallan taso on kertaalleen sitä luokkaa, että filmi näki pannasta 2005 vapauduttuaan leikkaamattoman DVD-päivänvalonsa K-15-leiman koristamana.

Jeesus ja keltainen helvetti

Roskaelokuvien jumalan oikealle puolelle vuoden 2013 pääsiäisenä siirtynyt Jesús Franco, Espanjan kosmopoliittinen lahja eksploitaatiolle, on italialaisen Lucio Fulcin ohella ainut ohjaaja, jonka CV:stä kaikkiaan kolme elokuvaa päätyi DPP:n listalle. Länsisaksalaista tuotantoa oleva brutaali slasher Bloody Moon (Die Säge des Todes, 1981) lienee edellä mainitusta kolmiosta pahamaineisin. Ohjaajansa parhaimmistoa edustavassa filmissä espanjalaisen kielikoulun oppilaiden veri ja irtopäät sinkoilevat niin sirkkelin, puutarhasaksien kuin pensasleikkurin tahdissa, pikkukersan päältä ajetaan autolla ja tunnelma pysyy niin synkkänä loppuun asti, että myönnän elokuvan aiheuttaman kauhistelun olevan suhteellisen ymmärrettävää. Jesús kiertää tekopyhän moralisoinnin kuin pappi mustan messun, kumartelematta kristillisille arvoille ja näyttäen kuoleman iljettävänä. Ohjaajan filmografian leijonanosaan verrattuna lopputulos on (muutaman tehosteen muovisuuden unohtaen) teknisestikin kelvollinen. Onkohan tästä kiittäminen tuottajan puikoissa ollutta Wolf C. Hartwigia, joka ehti ennen Bloody Moonia teroittaa kynsiään saksalaisen seksploitaation ohella esimerkiksi Sam Peckinpahin Rautaristin parissa? Elokuva onkin suositeltavaa katsottavaa jokaiselle roskan ja extreme-kauhun ystävälle.

Slasherien yhteydessä voinee mainita myös lajityypin italialaisen sukulaisgenren, giallon. Näistä yleisesti ottaen tyylikkäistä murhamysteeritarinoista jo mainitun A Bay of Bloodin lisäksi brittihaaviin jäi ainoastaan yksi (Lucio Fulcin Viiltäjän kelat tosin roudattiin maasta samantien, mutta BBFC:n, ei DPP:n toimesta), mutta sitäkin kummallisempi tapaus – giallon mestariksi monesti myönnetyn Dario Argenton viimeisiin todellisiin helmiin lukeutuva Pelkoa ei voi paeta (Tenebre) vuodelta 1982. Alunperin tehdyt viisi sekuntia seksuaaliseksi miellettävää väkivaltaa kattava saksinta ja hellyyttävällä punaisella rusetilla sensuroitu mainosjuliste eivät lautakunnalle riittäneet. Elokuva päätyi 1984 yhdeksi 39:stä onnistuneesti syytetystä ja sen myötä totaalikielletystä nastysta. Vaikka kauhukirjailijan romaanista inspiroituvasta murhaajasta kertovalla elokuvalla oli runsaana esitetyn väkivaltaisuutensa – vitivalkoisille seinille suihkuavine hurmeineen – yleisesti sensuuriongelmia useammassakin maailmankolkassa, voi bannimispäätöstä vain kummastella. Markkinoiden samalla tulviessa – aina gialloa myöten – vaikka kuinka päätöntä, tissien huurustamaa mättämiskuonaa, lankeaa syntipukin aasinhattu arvostetun ohjaajan kaikin puolin ammattimaiselle taideteokselle.

Pelkoa ei voi paeta on ohjaajalleen tyypillistä visuaalista juhlaa komeilla erikoistehosteilla, taustalla kuultavan Simonetti-Morante-Pignatelli -trion syntikkamusan lukeutuessa Goblin-taustaisten soundtrackien kärkipäähän. Argenton käsikirjoituksestakin löytyy jokunen nerokkaan verinen piikki moraalinvartijain lihaan. Näistä muistettavin lienee kirjailijaa kovasanaisesti misogynistisyydestä syyttävän lesbolaisen feministin päätyminen hetkeä myöhemmin itse veitsen terälle.

Myös Darion parisen vuotta aiemmin ohjaama, Suspirian aloittaman yliluonnollisen Kolme äitiä -noitatrilogian keskimmäinen osa Inferno sai rukkaset engelsmanneilta aina vuoden 1993 leikeltyyn julkaisuun asti. Väriloistoa täynnä olevan filmin tarjoamat raakuudet eivät tosin ole vain aiemmin nähtyjä vaan vieläpä tasoltaan toivomisen varaan jättäviä. Epäloogisuuksia tarinan mutkissa riittää ja myös musiikin suhteen pettymys on karvas: Goblinin jälkeen Keith Emersonin tai melkeinpä kenen hyvänsä tuotannon on vain vaikea kavuta samoille sfääreille. Kaikesta valituksesta huolimatta Inferno on visuaalisuudesta nauttivalle herkullinen – joskaan ei Suspirian tasoinen – kummitusjunatrippi halki värien ja valojen. Sen aikoinaan kokemat sensuuritoimet ja levitysvaikeudet ovat sääli aikansa brittikatsojia ajatellen.

Palataan asiaan seuraavassa osassa uusin leffoin. Moi moi täältä Laajakuvasta!