Tunnetaan myös nimillä: Huang tu di; Keltainen maa; 黄土地
Maa: Kiina
Genre: Melodraama
Ohjaus: Chen Kaige
Käsikirjoitus: Chen Kaige, Zhang Ziliang
Kuvaus: Zhang Yimou
Sävellys: Zhao Jiping
Näyttelijät: Wang Xueqi, Xue Bai, Tan Tuo, Liu Quiang
Harva esikoiselokuva alkaa niin väkevästi ja runollisesti kuin Chen Kaigen Keltainen maa. Kuvataan aavikkoa. Nuori mies kommunistisen armeijan univormu päällään kävelee pölyisiä mäkiä pitkin. Jos jossain kasvaa jotain, se on kitukasvuista ja rappeutunutta. Taustalta kuuluu laulua, joka kertoo lautturin elämän vaikeudesta näin ankarissa oloissa. Zhang Yimoun kuvaus on staattista, ja editointi asioiden välillä noudattaa jonkinlaista unen logiikkaa. Pelkät kuvat kuolleesta maasta ja sen vieressä virtaavasta Keltaisestajoesta riittävät. Laulajaa itseään ei koskaan näytetä.
Ollaan köyhässä Shaanxin maakunnassa Luoteis-Kiinassa. Elämä on ankaraa, eivätkä paikalliset ole koskaan kävelleet heidät muusta Kiinasta erottavien vuorien ylitse. Aavikko on kuiva ja vuodenajasta riippuen kuuma tai kylmä. Shaanxi on yksi vähemmän mainostetuista Kiinan alueista, ja elokuva sijoittuu siihen lyhyeen ajanjaksoon jolloin nationalistisen Kuomintangin joukot eivät taistelleet kommunistien kanssa, vaan nämä kaksi yhdistivät hetkeksi voimansa maahan tunkeutuvia japanilaisia vastaan. Ajanjakso ei kestänyt pitkään, mutta se salli vastapuolien vaeltaa vapaammin toistensa alueilla. Tuolloin Shaanxi oli jaettu kahden vallan kesken. Se oli myös paikka johon pitkä marssi päättyi ja josta tuli sittemmin kommunistisen vallan keskus aina sisällissodan päättymiseen asti vuonna 1949, Kuomintangin vetäytyessä Taiwaniin.
Alussa nähty nuori mies on juuri tällaista vapaan kuljeskelun tilaisuutta hyväksi käyttävä nuori idealisti, Gu Qing (Wang Xueqi), joka etsii Shaanxin alueilta kansanlauluja ja -kertomuksia, jotta niitä voisi muokata uusiksi kommunistisen propagandan käyttöön. Hän törmää ennen pitkää perheeseen (isä – tytär – poika), jonka elämän silkka hänen läsnäolonsa muuttaa lopullisesti. Keltainen maa kuvaa viisaasti kulttuurien kohtaamisesta syntyvää jännitettä – yhden maan sisällä.
Johtava motiivi on laulu. Nuori mies kerää lauluja. Perheen tytär, Cuiqiao (Xue Bai), haaveilee elämästä kaukana, elämästä kulttuurissa, jossa naisen ei tarvitsisi mennä naimisiin vasten tahtoaan (kuten Cuiqiaokin joutuu tekemään) ja laulaa tuskansa ulos. Nuori mies kertoo hänelle, että kommunistisessa armeijassa naiset ovat tasa-arvoisia miesten kanssa – naiset kantavat asetta, miehet tekevät myös naisten töitä. No, eihän se tietenkään aivan näin kauniisti oikeasti mennyt, mutta parempaa elämää toivova 14-vuotias ei voisi enempää pyytää ja lumoutuu täysin. Vaihtoehtona on kammottava kohtalo, jossa joutuu omistamaan koko elämänsä miehelle jota ei rakasta. Isä kohtelee kaltoin.
Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen. Perheen isä (ainoan elokuvaroolinsa tekevä Tan Tuo) ei ole paha mies, hän ei vain tiedä toistakaan tapaa elää. Vaikka Keltainen maa kuvaa nuorten tyttöjen kohtalon Shaanxissä kauheana, se näyttää kommunismin kauniina harhana, sarjana lupauksia joiden merkitys paljastuu todella vasta nuoren miehen poistuessa kylästä. Vaikka hän on lupaillut tytölle ihanuuksia, käytännössä byrokratia ja pelko estävät häntä ottamasta tyttöä mukaansa. Cuiqiao joutuu jäämään taakse, laulamaan kauniita laulujaan, kärsimään rakkaudettomassa avioliitossa, jota kukaan ei tahdo, mutta joka on pakko järjestää – tilanne kuin joistain Yasujirō Ozun elokuvista siis.
Alituinen laulaminen on selkeä, tehokas viesti. Sen mitä ei normaalisti saisi sanoa, voi ilmaista laululla. Toisenlaiset painotukset toimivat kiertotienä, ja sorretut ja hylätyt saavat täten oman äänensä. Perheen isä toteaa, ettei laulaa kannata jos ei ole iloista syytä. Kun hän viimein avaa suunsa, on se sydäntä särkevää. Laulu on jotain ohimenevää, mutta juuri ohimenevyytensä takia siihen tiivistyy koko elämän spektri. Pikkupoika laulaa parodialauluja siskonsa epätoivoisista paimenlauluista – lapsekkaita lauluja joissa pissataan niin paljon, että joen pinta hukuttaa kaiken alleen – mutta ainakin sateen Jumala, lohikäärmekuningas, on tyytyväinen. Sotilas vääntää näistä lastenlauluista yhtä lailla naurettavia kommunistisia versioita. Sirppi ja vasara rinnastuvat jokeen kuseskeluun… Ei liene ihme, etteivät vanhat jyyrät Kiinan johdossa pitäneet Keltaisesta maasta lainkaan, vaikka näkemässäni esityksessä paikalla olleen kriitikko Tony Raynsin mukaan he eivät elokuvaa ymmärtäneetkään sen kuvakielen ja ambivalenssin tähden – vain sen, että siinä oli jotain mätää.
Olennaisin huomio tehdään kuitenkin heti elokuvan alussa, nuoren miehen saapuessa kylään, jossa ovat meneillään hääjuhlat. Juhlissa esiintyy tavattoman komeaääninen, mutta resuisen näköinen nuori mies, jonka hampaat ovat harvat ja joka saa lauluistaan palkkioksi ruokaa ja juomaa. Puleeratun näköinen kommunisti ilmaisee ihailunsa miehen taitoja kohtaan. Kylän päällikkö kuitenkin murahtaa 30-vuotiaan pojan pikemminkin tarvitsevan morsiamen, mutta kun raukka ei osaa kuin lauleskella. Elämän realiteettien edessä laulu on samanaikaisesti totuus, mutta samalla myös jotain millä ei elä. Laulu on yhtaikaa totta ja ei-totta – se heijastaa kaiken koetun, mutta sillä ei ole kuitenkaan ironisesti mitään merkitystä isommassa kuvassa.
Realiteetteja korostavat myös elokuvan lukuisat otokset, jotka sijoittavat henkilöt joko ruudun ylälaitaan ja kuvaavat ennen kaikkea heidän edessään laajana lankeavaa maata tai sitten rajaavat henkilöt alalaidasta lähes kokonaan ulos ja kuvaavat taivasta. Kaksi peruselementtiä ovat alituiseen läsnä ja koskettavista kohtaloista huolimatta ihmiset ovat näiden kahden mahtavan voiman välissä pieniä ja voimattomia. Miten laululla voisi ollakaan merkitystä kuin ilonhetkinä tällaisessa maassa, jossa sekä maa että taivas ovat yhtaikaa armoa että rangaistusta, oikukkaita Jumalia?
Jo kirjoituksen alussa käyttämäni sana – runollinen – on yliviljelty kauniista elokuvista puhuttaessa, mutta koen sen sopivan Keltaiseen maahan, joka on sävytetty lauluilla sekä kuvilla jotka pyrkivät kertomaan näyttämällä, eivät puhki selittämällä.
Erityisesti elokuvan viimeiset kuvat jäävät kummittelemaan. Nuori nainen on kadonnut – hukkunut jokeen tai liittynyt kommunistiseen järjestelmään, liekö sillä väliäkään? Hän on nyt vapaa – vai onko sittenkään? Nuori mies saapuu vielä kerran kylään. Paikalliset rukoilevat rajusti yhteen ääneen ja esittävät ekstaattisen sadetanssin. Taas kerran kontrastissa ovat taivas ja maa. Kyläläisten päät näkyvät taivasta vasten, joka on kauniin kirkkaan sininen, mutta juuri pilvettömyytensä takia niin julma. Sato on kuollut.
Kyläläiset lähtevät juoksemaan joukkohurmoksessa, ja paimenpoika tunnistaa nuoren kommunistin lähtien juoksemaan häntä kohti vastavirtaan. Kuva hidastuu, ja poika ei koskaan tule pääsemään tämän ihailemansa, turhia lupauksia ladelleen, nuorukaisen luokse. Kommunismi on aatteena etäinen, kuin sadetta pihtaava Jumalakin ja poika hukkuu ihmisvartaloiden mereen, aavemaisesti, epätoivoisesti rimpuillen. Ihmisen katoamista systeemin valheisiin lienee harvoin kuvattu yhtä satuttavasti.