Poikani, sinusta tulee surullinen klovni: suuret kulmakarvat, pieni saksofoni. Noilla sanoin Santiago Segura ohjeistaa Carlos Aceserin esittämää poikaansa elokuvassa Viimeinen sirkus. Tulet aina olemaan muille ilon lähde ja hauska, mutta et koskaan löydä sisäistä onneasi.
Espanjalaisen Álex de la Iglesian filmografia keskittyy enemmän tai vähemmän surullisiin klovneihin, luusereihin, jotka ovat tietoisesti tai epätietoisesti ottaneet elämän tehtäväkseen ihmisten viihdyttämisen oman mielenterveytensä ja hyvinvointinsa kustannuksella. Santiago Seguran esittämä heavy metal -kaupan pitäjä The Day of the Beastissa on surullisen klovnin prototyyppi. Samoin 800 Bulletsin ikääntyvä spagettiwesternien stunttimies, joka kantaa lompakossaan kuppaista paperilappua uskotellen itselleen sen olevan Clint Eastwoodin puhelinnumero ja että hän voi soittaa amigolleen koska vain.
Surullisen klovnin teema konkretisoituu näyttävästi Viimeisessä sirkuksessa, mutta vuonna 1999 ilmestynyt Dying of Laughter käsittelee iloisen klovnin ja surullisen klovnin kuin myös koomikkoparien julkista ja yksityistä dynamiikkaa paljon yksityiskohtaisemmin.
Minne nauru vaeltaa kuolemaan?
Dying of Laughter kertoo tyypillisen komediaduon tarinan. Bruno, straight man ja Nino, funny man. Stand up-komiikassa straight man on se joka ottaa vitsit vastaan ja toinen on se joka niin sanotusti tekee vitsit. Straight manit tuppaavat myös jäämään useimmiten hauskempien kumppaneidensa varjoon, koska he eivät näennäisesti tee mitään.
Straight manin pesti lienee aliarvostetuimpia pestejä show-bisneksessä, vaikka funny man ei olisi mitään ilman toista puoliskoaan. Koomikkopari Dean Martin ja Jerry Lewis olivat 50-luvulla yksi suosituimpia duoja Yhdysvalloissa. Funny man Lewis nautti paljon suurempaa suosiota, mikä lopulta eskaloitui parin eroon hyvin toraisissa merkeissä. Vuosien kuluttua miehet kuitenkin sopivat riitansa ja Jerry Lewis jopa kutsui Dean Martinia yhdeksi 1900-luvun hauskimmista ihmisistä. Martin kuitenkin tunnetaan ennen kaikkea laulajana.
Bruno ja Nino päätyvät sattuman kautta matkalle tähteyteen kohti mainetta ja mammonaa. Nino on hirvittävästä alemmuuskompleksista kärsivä reppana, eli juuri oikea ihminen saamaan turpiin. Ajatelkaa Simo Salmista, pieni ja pullea mies, jonka naamaan on hyvä läntätä kermakakku. Bruno on duon komistus, Spede ja kukko, joka saa naisen kuin naisen Ninon suureksi ärsytykseksi. Bruno puolestaan vihaa sitä tosiasiaa, että Nino on suositumpi ja tämä kahden keskeinen viha ja inho syöksyy kiihkeämpään ja kiihkeämpään turbulenssiin.
Behind the laughter
Mitch Hedberg. Lenny Bruce. John Belushi. Greg Giraldo. Richard Pryor. George Carlin. Curly Howard. Paul Lynde. Masa Niemi. Kaikkia näitä herroja yhdistää kaksi asiaa: He ovat koomikoita ja tulivat huumorinsa ohella tunnetuksi äärimmäisen itsetuhoisista elämäntyyleistä ja esimerkiksi Hedberg, Bruce ja Belushi kaatuivat lopulta heroiiniin. En väitä, että koomikoksi hakeutuisi keskimääräistä itsetuhoisempia ihmisiä, koska se olisi vain absurdia. Mutta, en silti voi ymmärtää miksi ammatikseen hauskoja juttuja keksivä ihminen ajautuu niin syvään päihdekierteeseen. Työnäsi on tuoda iloa ja nautintoa ihmisten elämään, mikä voisi olla sen parempaa?
Oma teoriani on, että koomikko ymmärtää meitä muita paremmin hauskan mekanismit ja kuinka huumori syntyy. Ammattimaiset koomikot harjoittelevat vuosia, vuosikymmeniä vaikuttaakseen spontaaneilta ja luonnollisilta. Kun tähän yhdistää mahdolliset henkilökohtaiset ongelmat, joita esimerkiksi hektinen kiertue-elämä tuo mukanaan, niin voidaanko oikeasti puhua naurun kuolemasta? Tunteeko koomikko itsensä vain liukuhihnatyöläiseksi, joka kokoaa samat elementit uudestaan ja uudestaan, vääntää tuota vipua, tuota ruuvia tuottaen uuden naurun. Mutta sisimmässään hän tietää sen olevan samaa paskaa aina vaan. Puhukaamme huumorin eksistentialistisesta kriisistä.
Iglesian klovnit
Álex de la Iglesia ei ole missään määrin tunnettu nimi suomalaisen elokuvayleisön keskuudessa. Viimeinen sirkus on saanut kiitettävästi positiivista julkisuutta, mutta mies on tehnyt elokuvia jo lähes 20 vuotta. Elokuvat saavuttaneet kulttimainetta nimenomaan häiriintyneen ja tragikoomisen huumorintajunsa ansiosta, mikä arvatenkaan ei ole kaikkien mieleen. Jos herran tuotantoa pitäisi luonnehtia yhdella adjektiivilla, sana groteski tulee mieleen. Iglesian elokuvat ovat suoria, makaabereja tarinoita klovneista, jotka tavoittelevat vertaistensa hyväksyntää.
Iglesian elokuvia katsoessa tulee hieman kiusaantunut olo. Klovni-teema toistuu niin useaan otteeseen, että pakostakin syntyy mielikuva, että tässä nyt mies purkaa sisäisiä demonejaan yleisölleen ja nyt ollaan todella henkilökohtaisen materiaalin äänellä. Iglesian luottonäyttelijä, Santiago Segura, on monella tapaa hyvin paljon Iglesiaa muistuttava mies, ei todellakaan kylän komein poika.
Voiko iloinen klovni edes elää ilman surullista klovnia? Niin Dying of Laughter kuin Viimeinen sirkuskin esittävät nämä kaksi puolta erottamattomina ja he tarvitsevat toisiaan, niin paljon kuin se molempia riivaa. He määrittelevät toisensa, eikä toinen voisi olla olemassa ilman toista.
Álex de la Iglesia on mies, jonka haluaisin kirjoittavan ihmissuhdeoppaan, tiedättekö, sellaisen self help-oppaan, kuten Uskalla uskaltaa, Tartu kahvaan tai Vedä käteen. Iglesia on joko äärimmäisen kompleksinen mies, masokisti, joka käsittelee omia ongelmiaan elokuvissaan tai sitten sadisti, joka nauttii tuottaessaan yleisölleen äärimmäisen epämukavan olon. Todennäköisesti molempia.
