Joulun aika on totta mooses myös elokuvien taikaa. Jesús (Franco) -lapsen syntymän juhlintaan onkin hyvä valmistautua toljottamalla tunnelmaan virittävää kamaa. Aattoaamun perinteiseksi animaatiopalaksi riisipuuron hotkimisen yhteydessä on monelle vakiintunut Jimmy T. Murakamin ja Dianne Jacksonin Lumiukko-klassikko vuodelta 1982 – liekö pian myös lyhärin näköisradiossa pyörimään alkanut keskinkertainen jatko-osa Lumiukko ja lumikoira (2012)? Iltaa voi keventää ylensyöntiin ja kännisten aikuisten sekoiluun kyllästyttyään vetäytymällä television ääreen tuijottamaan filmiä (mikäli toistensa päälle huutavilta päiltä ja Raskaan joulun tapaisilta moderneilta painajaisilta kykenee) ja pari seuraavaa päivää kuluvat mukavasti suklaan ja ehkäpä viinilasillisen lomassa ruutua syvältä sohvan uumenista pälyillen (kaukana ovat sekä ilmastollisesti että kulttuuripoliittisesti ne ajat, jolloin vaelsin joulupäiväni ratoksi purevassa pakkasessa läpi sankan lumimyrskyn hellsinkiläiseen elokuvateatteri Orioniin Felliniä katselemaan).
Vaikka ne parhaat aaton leffamuistot omalla kohdallani ovat muodostuneet aiheen ulkopuolisista teoksista a la Moskova ei usko kyyneliin, jotain puoleensavetävää myös niissä itämaan tietäjäin vaelluksen vuosipäivään sijoittuvissa teemafilmeissä tuntuu olevan. Joku voisi toki sanoa, että ne ovat järjestään huonoja ja saman kaavan mukaan tehtyjä. Totta onkin, että jouluelokuvista puhuttaessa tulee helposti ensimmäisenä kaaliin amerikkalaishenkinen mielikuva jostain siirappisesta ja yltiökaupallisesta, massoille tuputetusta koko perheen tähtitortusta tyyliin kieroon kasvattavuutensa ja sairaan maailmankuvansa puolesta natsi-Saksan propagandafilmejä muistuttava Rakkautta vain (2003), CGI:nä toteutetun Tom Hanksin omahyväisyydellä henkseleitään paukuttava Napapiirin pikajuna (2004), Frank Capran helvetillinen Ihmeellinen on elämä (1946) tai Mikko Leppilammen tähdittämä kotimainen mainosfilmi Joulutarina (2007). Olemassa ovat tietenkin myös Joe Danten loistava (ja kaikille tuttu) satiiri Gremlins – riiviöt (1984), pari ensimmäistä Die Hardia ja sitä sietämätöntä kurjuutta edustavat Beethoven’s Christmas Adventure (2011), jossa iso koira oppii sekä puhumaan että lentämään. Unohtaa ei sovi myöskään vihreänaamaista Jim Carreyta, Arskaa Turbomiehenä, kaikkien rakastaman alkoholisoituneen huumeveikon kiljumia Yksin kotona -elokuvia tai Disneyn loputonta rahastustulvaa, esimerkiksi kaunottaren ja hirviön päästessä oppimaan pyhien (ja Luxemburgiin kilahtavien dollareiden) taiasta. Mutta mitä tapahtui joulupukille?
Tästä pääsemmekin itse aiheeseen. Aloiteltuani (jo syntyessään kuopattavaksi soveltuvaa) perinnettä jouluyön vaihtoehtoisen ohjelmiston kasaamisesta, sain tänä vuonna kootuksi kokoon muutamia elämän varrella näkemiäni jouluisia kauhuelokuvia, joiden vakiokalustoon kuuluva, tuhmia teurastajanveitsellä rankaiseva punanuttuinen herra on omiaan kiristämään jännitystä siitä, koputtiko joku porstuassa. Mitään kattavaa tutkielmaa vuoden toiseksi viimeiselle viikolle sijoittuvasta sylttytehtailusta en yritä rakentaa, vaan tämä juttu on raapustettu samaan tapaan pilke silmäkulmassa, kuin takavuosien joululahjatilaukset kaveripiirini kesken1. Mantelia ei tämän sotkun seasta välttämättä kannata metsästää, mutta mukana on silti muutama nimike, jotka voivat olla ihan simppeli tapa kuluttaa aikaa punanenäisen tonttulauman ja terästetyn glögimukin ääressä.
Pyhiin istuvia kauhufilmejä on elokuvan alkuhämärissä nähdyistä saituri Scroogen painajaisista lähtien tulvinut markkinoille kuin lahjapaketteja varakkaan lapsiperheen kuusen alle. Itselleni ensimmäiseksi mieleen tulee luonnollisesti se henkilökohtainen suosikkini, Bob Clarkin mestarillinen kanadalainen proto-slasher Musta joulu2. Syksyllä 1974 julkaistun filmin voisi tosin slasherin ohella määritellä myös canuxploitaatio-gialloksi – tai sitten joksikin aivan muuksi. Kahdesti uudelleenfilmattu pikku kauhuilu sijoittuu joulun kynnykselle ja tyttöjen asuntolana toimivaan suureen kartanoon, jonka käytävillä anonyymi psykopaattimurhaaja korjaa satoaan. Toisin kuin slasher-genren peruskiveksi miellettävässä Halloween – naamioiden yössä (1978) ja monessa sen jäljittelijässä, on Clarkin leffassa psykopaattitappaja aivan helvetin pelottava. Hän ei ole maskin taa kätkeytyvä, hitaasti löntystävä ja paremmin samaan kategoriaan mörön kuin ihmisen kanssa mahtuva tyhjäsilmä, enemmänkin pahasta unesta kuin todellisuudesta kumpuava hirviö, jonka olemassaoloon on yhtä helppo uskoa kuin vampyyrikreivi Draculan, vaan taloon takaikkunasta ryömivä raivohullu, joka on sekaisin kuin Jair Bolsonaro. Yksikseen höpöttävä ja lauleskeleva, epämääräisen uhkaavia häirikköpuheluita soittava mielipuoli kurkkii nukkuvia henkilöitä pimeän huoneen nurkassa ja saa aika ajoin hysteerisiä raivokohtauksia. Tämän suorittamat veriteot ovat puistattavia, alkaen kelmulla tukehdutettavasta ja vintillä viimeisiin filmimetreihin saakka kiikkustuolissa keinuvasta naisesta. Taustalla idyllisesti soivat joululaulut ja lämpöä säteilevät värikkäät valot luovat painajaismaiseen elokuvaan kaameaa kontrastiaan. Loppukohtaus jättää kalsean olon.
Musta joulu toimineekin niin mainiosti juuri arkisista ja helvetillisistä aineksista yhteen sekoitettuna kauhucocktailina, joka ei niinkään perustu katsojan mielialaa manipuloiviin halpoihin kliseisiin tai rikosten tekijän motiivien loputtomaan rautalangasta vääntämiseen. Se luo tunnelmansa arkisessa ilmapiirissä tapahtuvien hirveyksien, selittelemättömyyden ja häiritsevän atmosfäärin myötä. Kuka on tappaja, mitä hän haluaa, miksi hän käyttäytyy näin? Entäpä pikku Agnes, joka nukkuu karhuntaljassaan mitä todennäköisimmin ikiunta? Miten pahaenteisesti kesken jäävä tarina elokuvan päätyttyä jatkuu? Nämä ovat kysymyksiä, joihin katsoja ei saa vastausta, ja hyvä niin. Allekirjoittanut on nähnyt Mustan joulun elämänsä aikana kolmasti ja se on tuntunut kerta kerran jälkeen pelottavammalta, sillä arvoitus ei vain ratkea.
Pyhän Nikolausin nykyvariaatiosta on muodostunut yleinen aihe slasherien murhaajakuvastoon ja miksipä ei: onhan valkoisen parran taa kätkeytyvällä sekä kotiin tunkeutuvalla punanutulla naamio omasta takaa ja myös tämän ilmestymisajankohta istuu hyvin kalenteriin, jota tappoelokuvien tekijät alkoivat Halloweenista eteenpäin syynäämään punakynän kera. En ole penkonut tappajajoulupukkien historiaa suurennuslasin kanssa, mutta häijyn hahmon ilmeisesti ensimmäisiin lukeutuva valkokangasesiintyminen nähdään Freddie Francisin ohjaamassa ja brittiläisen Amicus-yhtiön tuottamassa legendaarisessa antologiaelokuvassa Haudan tuolta puolen (Tales from the Crypt, 1972), jonka ensimmäisessä episodissa mielisairaalasta käpälämäkeen lähtenyt, pukiksi pukeutunut sekopää vainoaa taloonsa linnoittautunutta rouvaa, joka ei uskalla soittaa poliisille siitä mitättömästä syystä, että on uunituoreeltaan surmannut aviomiehensä.
Kirveen kintaaseensa ottaa myös lelutehtaan työntekijä jo ennen Halloweenia kirjoitetussa tarinassa Christmas evil (You Better Watch Out, 1980), jonka ohjannut ja rustannut Lewis Jackson sai kuuleman mukaan inspiraation filmiinsä nähtyään marihuanan vaikutuksen alaisena välähdyksen puukolla aseistautuneesta pukista. Elokuvassa vinksahtanut, joulun jakamissanomasta rehellisesti innostunut tappaja osaa olla sympaattinen ilahduttaessaan lapsia, ja tämän silmien epätoivoisesta kiillosta näkee, ettei teennäisten aikuisten rankaiseminenkaan ole tälle mikään nautinnonlähde, ainoastaan hermoromahduksen käynnistämään tapahtumaketjuun lukeutuva velvollisuus. Murhilla ei mässäillä liikaa, lunta sataa tarpeeksi ja värikkäät valot ovat kauniita. Myös lopun Frankenstein-tyylinen ajojahti tarjoaa mukavaa pohdiskeltavaa väärinymmärretystä hirviöstä ja ikään kuin esittää tuon vanhan kysymyksen, kuka kaikesta vuodatetusta verestä huolimatta loppujen lopuksi onkaan se rainan pahis. Leffan viimeinen kuva on ehkä hieman naiivi, mutta kokonaisuus jätti itselleni liikuttuneen ja jouluisen mielen. Samaa ei voi sanoa samana vuonna julkaistusta puudutuspiikistä Kauhun yö (To All a Good Night). The Last House on the Leftin kaltaisista niljakkaista eksploitaatio-törkyilyistä muistettavan David Hessin mikrobudjetilla ohjaamassa yhdentekevässä leffassa joulupukkiasuinen murhaaja väijyy teinejä ikiunohdettavissa tunnelmissa, eikä Santa Barbaran maisemia tietenkään peitä edes kotoisa loska. Suurin piirtein samaa tasoa on jostain syystä Alain Delonille omistettu ja Eye of the Tiger -hitin sisältävä ranskalaisfilmi 36.15 code Père Noël (1990).
Ehkä tunnetuin tappajapukin esiintyminen tapahtuu pahamaineisessa, mutta hirvittävän tylsässä roska-slasherissa Jouluyö, murhayö (Silent Night, Deadly Night, 1984). Elokuvassa pieni Billy-poika näkee joulupukin murhaavan vanhempansa ja laitetaan katoliseen lastenkotiin, jonka kuria remmillä pitävä johtajatar opettaa Billylle, että rangaistus on tuhmille ihmisille hyväksi. Aikuiseksi kasvaneen Billyn traumat pääsevät karkuteille sillä seurauksella, että hän lahjahevon nuttuun jouduttuaan sekoaa täysin ja ryhtyy kurittamaan huonosti käyttäytyviä kirveen kera.
Elokuvan lokaatioiksi valikoituneilla kaduilla näyttää kaikkea muuta kuin jouluiselta, sillä lunta on hikisesti yhden ukon verran, eikä maskeeraaja ole nähnyt tarpeelliseksi laittaa lahtarin kasvojen peitoksi edes sitä partaa, joka roikkuu tämän leuasta typerän näköisesti halki pätkän. Vaikkei Jouluyö, murhayöstä välity pyhien maagisuus tai jännitys, on sillä sentään muutamat hetkensä tahattoman komiikan saralla. Billy nostaa yhdellä kädellä raavaan miehen tämän kurkusta ilmaan ja hirttää hänet kaapeliin, antaa kiltille lapselle lahjaksi hurmeisen mattoveitsen ja hyppää varastetulla pulkalla mäkeä laskevan miehen eteen karjaisten ”Tuhma!” ja sivaltaa tältä pään poikki. Poliisit puolestaan ampuvat vahingossa seulaksi väärän pukin ja sen sijaan, että onnettomuutta tämän enempää surtaisiin tai selvitettäisiin, manataan vain sitä, että oikea tappaja on edelleen vapaalla jalalla tuolla jossakin. Murhat tapahtuvat pitkälti ruudun ulkopuolella, mutta mieleen jää silti pari teurastusta, kuten seinällä olevan peuranpään sarviin seivästettävä nainen.
Jouluyö, murhayöhön kohdistuneet paniikkitoimet ovat tietenkin oma juttunsa. Amerikassa huolestuneet vanhemmat suivaantuivat julisteesta, jossa pukki työntyy sisään perheen savupiipusta klapien pilkkomiseen soveltuva työkalu lapasessaan ja tv-mainoksesta, jossa tämä jälleen heiluttaa kyseistä tarvekalua. Lopulta protestointi johti siihen, että elokuva vedettiin teattereista parin viikon jälkeen (mikä ei tietenkään estänyt sitä menestymästä myöhemmin mainiosti kotivideomarkkinoilla). Iso-Britanniassa Joulutö, murhayö lukeutui niihin elokuviin, jotka kiellettiin mutta eivät päätyneet video nasty -listalle siitä syystä, että päätöksen takana oli BBFC, ei DPP. Suomessa elokuva julkaistiin leikattuna videokasettina Video Express -firman toimesta 1986, mutta kiellettiin kolme vuotta myöhemmin kokonaan. Tämä päätös pysyi luonnollisesti voimassa aina videolain kaatumisvuoteen 2001 saakka.
Vaikkei elokuvalla ole sen enempää potentiaalia edes itsenäisenä teoksena pystyssä pysymiseen, sen ensimmäinen jatko-osa Silent Night, Deadly Night Part 2 ilmestyi keväällä 1987. Leffassa Billyn pikkuveli Ricky on kasvanut aikuiseksi ja vetää broidinsa saappaat jalkaan tämän uraa jatkaakseen. Filmi on yksi niistä huonomaineisimmista kakkososista muiden muassa Hills Have Eyes 2:n (1984) ja Tappajan paluun (1983) ohella, sillä sen kestosta noin puolet on leikattu mukaan suoraan ykkösestä. Elokuva on kuitenkin jäänyt elämään huonon näyttelemisen ja käsittämättömän dialoginkirjoittamisen vuoksi ikoniseksi muodostuneella kohtauksella, jossa pistoolilla aseistautunut Billy toteaa silmät säihkyen roskatynnyriä kantavalle miehelle ”Garbage day!”, ennen kuin ampuu tämän nauraen maahan.
Tapahtumat trilogiaksi syventävässä, yllättäen Monte Hellmanin ohjaamassa Silent Night, Deadly Night 3: Better Watch Out! (1989) -tekeleessä luotikuuron alle jäänyt Ricky on maannut koomassa kuutisen vuotta, piinaten sokeaa lasarettitoveriaan Lauraa tytön painajaisissa vierailemalla. Laura pääsee jouluksi kotia, mutta aattona myös Rickyn silmät avautuvat, tämä repii tiputusletkun suonestaan ja lähtee sen pahemmin pitkästä makoilustaan kärsimättä pakkomielteeksi muuttuneen naisen perään kuin Michael Myers ikään.
Paitsi että Rickyn näyttelijä on kolmososassa vaihtunut umpilahjattomasta Eric Freemanista tyhjän ilmeensä perusteella bakteerin älykkyysosamäärän omaavaksi Bill Moseleyksi, on Silent Night, Deadly Night kolmen ehkä erikoisin ratkaisu ollut jättää kaulurina lerpattava parta tällä kertaa kokonaan pois, Rickyn laahustaessa tässä jaksossa uhriensa kintereillä pelkässä sairaalakaavussa, jonkinlainen aivot sisältään paljastava muovikippo päässään. Surkean näyttelemisen myötä hahmoja kohtaan on mahdoton tuntea sympatiaa, ja elokuva on myös muilta osin sitä samaa C-luokkaisesti toteutettu B-slasheria kuin edeltäjänsä, mutta onneksi J. Steven Solesin rauhalliset avaruusmusiikit ja suurimman osan elokuvaa kattava säkkipimeys yhdessä siinä harhailevalle valoa tarjoavine joulukoristeineen estävät niukin naukin kokonaisuutta olemasta samaa tasoa käärepapereista paljastuvan Mikki Hiiri -penaalin kanssa.
1990 sarja teki Halloweenille tarkoitetun tempun, unohtaen tappajapukkinsa ja keskittyen itsenäisempiin, jouluaiheisiin kauhutarinoihin. Vielä Silent Night, Deadly Night kakkostakin syvempi pohjanoteeraus kohdattiin Brian Yuznan maakaroimassa rainassa Initiation: Silent Night, Deadly Night 4, jonka housunpunttiin heti ensi töikseen kusevassa juonessa toimittajanainen ryhtyy tutkimaan äskettäin katolta asfalttiin tömähtäneen ihmissoihdun lähihistoriaa. Kohta reportteri onkin jo ajautunut tutustumaan pätkän toinen toistaan vastenmielisempiin hahmoihin, joiden tavoitteeksi paljastuu halu tehdä tytöstä uusi kuningatar ylläpitämälleen egyptiläisjumalaa palvovalle noitalahkolle.
Kuten arvata saattaa, puuttuvat nelosen kaikki yhteydet sarjan aiempiin osiin täysin. Se ei myöskään ole slasher, tuttua valkopartaa ei yhtä tv-esiintymistä lukuunottamatta nähdä ja parista muistuttelusta huolimatta koko filkkaa ei oikeastaan edes tule yhdistäneeksi vapahtajan synttäripäivään, mitä nyt saman perheen joulua taidettiin vaisusti viettää peräti kahteen kertaan. Päin helvettiä tehty Initiation tuntuu “parhaina hetkinään” lähinnä epämiellyttävältä ja niljakkaalta, ja siinä esitettyä surrealismia surkeampaa näkee harvoin. Jollei muuta niin osaa neljä on pakko kehaista ainakin siitä, että sen onnistui vääntää originaalifilmin yhden miehen rangaistupartion murhaorgiat stooriksi hihhulikultista ja jättiläisrussakoista.
Vuonna 1991 saatiin sitten vielä yksi lenkki onnettomaan sarjaan Friday the 13th -jatko-osia kirjoitelleen Martin Kitrosserin ohjaamalla Silent Night, Deadly Night 5: The Toy Makerilla. Vanhoista kunnon traumoista kärsivä pikkupoika joutuu keskelle kuolettavaa yötä, jona lelut heräävät henkiin. Vertajanoavista leikkikaluista kertovan leffan paras puoli lienee sen logiikan säännöille kintaalla viittaavan käsikirjoituksen täysjärjettömyys. The Toy Makerista löytyy yllättäviä, saippuaoopperamaisia juonenkäänteitä, katsojan harhauttelua, leluarmeijaa hyökkäämässä sängyssä kirkuvan pariskunnan kimppuun ja itsekseen toimiva irtokäsi hivelemässä vaivihkaa milloin kenenkin pahaa-aavistamattoman takalistoa. On perheenisän suuhun tunkevaa muovimatoa, vauhdista sekä reitistä itse päättäviä rullaluistimia ja ihan aidosti tyrmistyttävää sekä suun auki loksauttavan odottamatonta lopputwistiä. Niin, ja mukana pelissä hiippailee jälleen myös joulupukki! Elokuvallisesti kyseessä on tietysti perinteisellä arvoasteikolla täysi yhden tähdet pöräys, mutta campin (tai ainakin koprofilian) ystävät löytänevät tunkiosta suuhunsa vaikka mitä kaikkea maistuvaa. Tähän lukeutuu lopun ”It’s only a toy” -replikointi, joka tuo väkisinkin mieleen The Last House on the Leftin trailerin maanisen ”It’s only a movie” -hokeman.
Koska kolmas vuosituhat on ollut ahkeraa uusintafilmatisointien aikaa, sai myös Jouluyö, murhayö eräänlaisen uudelleentulkinnan. Vuonna 2012 ilmestynyt Silent Night hämmästyttää sillä, että se on parempi kuin kaikki viisi aiempaa leffaa yhteensä. Suoranaisesta remakesta on vaikea puhua, vaan törkyinen kanadalais-jenkkiläinen tuotanto on pikemminkin Covinan joulumurhien inspiroima slasher, jota lähinnä yhdistää edeltäjiinsä tuhmia rankaiseva psykopaattipukki, hirvensarvet ja pieni viittaus eräässä repliikissä kakkosen ”Garbage dayhin”. Elokuvan värimaailma kiehtoo synkkäsävyiseen palettiin istutettuine kirjavine valoineen, ja pikkukaupunkimiljööseen on saatu huomattavasti enemmän joulutunnelmaa kuin alkuperäisteoksen tantereille. Heikot vitsit toimivat yhdistettyinä äärimmäisen ylilyötyyn splatter-kuvastoon, jossa ihmisiä nirhataan jouluvaloilla, tungetaan puimuriin ja paistetaan liekinheittimellä. Murhaajan naamio puolestaan parodioi, tietoisesti tai tahtomattaan, menneiden aikojen karmivia pukkikostyymeja onnistuneesti. Myös sarkastishenkistä sanomaa kulutusjuhlaa vastaan on löydettävissä.
Ilmeisesti käsitellyn elokuvasarjan hengessä uudelleenristitty, Andy Warholin supertähtien roolittama ja vuonna 1970 kuvattu, mutta vasta -72 esiin kaivettu Night of the Dark Full Moon julkaistiin myöhemmin uudelleen nimellä Silent Night, Bloody Night, mutta on kyllä enemmän alkuperäisen nimensä veroinen. Pieni ja hämärä elokuva ei näet ole verinen, mutta sitäkin pimeämpien kuvien täytteinen. Maininnan arvoisina asioina siitä löytyvät sekä palava mies, rikotun viinilasin kera toteutettu erikoistehoste että John Carradine, joka tuijottaa seinää mykkänä pieni hymy huulillaan, ikään kuin olisi tullut kiikutetuksi kameran eteen rullatuolilla pienessä pilleritokkurassa. 2010-luvulla jatko-osan3 sekä uudelleenlämmittelyn saanut elokuva on public domainia, mistä huolimatta itselläni oli siitä jostain salaperäisestä syystä aikoinaan hyllyssäni myös dvd-julkaisu, jonka takakansi pahoitteli huonoa kuvan- ja äänenlaatua. Silent Night -nimellä on rahastettu myös törkyohjaaja Sean Cainin katselukelvottoman zombileffan Silent Night, Zombie Night (2009) tapauksessa.
Yhtään edellistä nimikettä paremmaksi ei nouse myöskään vuoristoratamaisesta tuotannostaan tunnetun suomalaisen Trash Videon (Nato Commando, Hervannan hurjat ja Revenge of the Earth Quake ovat oikeasti hulvatonta roskaa) vuoden 2000 Murhapukki. Pankkirosvoporukka pettää joulupukiksi naamioituneen kaverinsa (miksi pirussa kellään muulla ei ole valeasua, vai onko kyseessä kenties äijän normaali pukeutumistyyli?) ja ampuu tätä päähän. Myöhemmin tyyppi palaa haudan takaa hylsyllä varustettu luoti otsassaan ja ryhtyy kostamaan instrumentteinaan niin saha, puukko kuin viikate. Jotkut tappojen yhteydessä kuullut heitot, kuten “Piparintuoksuista joulua!” piristävät tunnelmaa veren roiskuessa kököissä kaarissa. Myös alkutekstijakso kameran kiertäessä joulupöydässä on ihan kliffa. Kuten näiden findie-splatterien kohdalla usein on tapana, kiroilua ja yliampuvaa huutamista on aivan liiaksi asti, eikä puolen tunnin mittainen lopputulos pahemmin naurata. Troma voisi tosin olla kiinnostunut tästä yrityksestä.
Kuten Silent Night, Deadly Night -kaanonin loppupuoli viitoitti, jouluteeman suojissa on julkaistu myös muutakin kuin tapparaa heiluttavaan santaan pohjautuvaa horroria. George A. Romeron Elävien kuolleiden yön (1968) ja Dan O’Bannonin Elävien kuolleiden paluun (1985) käsikirjoittamiseen osallistuneen John A. Russon ura ei näytä menneen kovinkaan putkeen. Hänen vuonna 1996 kipparoimassaan joulufilmissä Scream Queen’s Naked Christmas4 nähdään strippailua kulutusjuhlan aikaan istuvien laulujen soidessa ja välistä myös mainosmateriaalia Russon samana vuonna julkaisemasta Satan Claws -kauhuilusta. Kokonaisuus tuo vääjäämättä mieleen Jesús Francon myöhäisuran suoraan videolle kuvatut pelleilyt. Näyttelijänä paremmin tunnetun Edmund Purdomin Don’t Open Till Christmas (1984) ei ole edest tämän saati sitten nimensä veroinen, sillä kotelon avaamisella ei kannata jouluaan pilata. Eräs tyyppi kärsii jälleen vaihteen vuoksi traumoista, murhaten tällä kertaa surrealistisissa meiningeissään joulupukkeja (siitäs saitte!). Paras lienee kohtaus, jossa eräs valkoparta sotkee keltaisella munamankelilla punkkarijengiä karkuun.
Entisaikojen köyhinä jouluina oli lapsilla puutteesta huolimatta mahdollisuus pyörittää hangesta valtavia palloja, nostella näitä päällekäin ja koristella ylimmän kasvot vaikkapa parilla hiilenpalalla. Kuten jokainen järkevä ihminen varmasti tietää, ei b-luokkainen elokuva murhanhimoisesta lumiukosta tarkan matemaattisesti laskelmoituna tietenkään voi mennä pieleen. Osuvasti ristityn murhamiehen seikkailuista kertovan Jack Frostin alias Tappajalumiukon (1997) antisankari on jo ihmismuodossaan melkoinen hymypoika, mutta viimeistään saatuaan muutamaa astetta viileämmän ulkokuoren alkaa läppää ja irtopäitä lennellä todenteolla. Yllättävän hauskassa, lumen tupruisessa ja karmivan ylinäytellyssä slasherissa nähdään myös lumiukkoyhdyntää. Hawaijille sijoittuva jatko-osa Jack Frost 2: Revenge of the Mutant Killer Snowman (2000) on puolestaan niin kammottava tekele, että tapparalla päähän ja porkkanalla otsaan.
Jouluherkkujakaan ei passaa unohtaa. Full Moon Entertainmentin Kuolettava piparkakku (The Gingerdead Man, 2005) on sekin tylsä kuin matikantunti, vaikkei kyseinen Child’s Play -klooni kestä reilua tuntia kauempaa. Silti Charles Bandin ohjaamaa ja Gary Buseyn tähdittämää leffaa ei voi täysillä vihata, sen kuvatessa piparkakkupoikaa lahtaamassa ihmisiä leipomossa. Myös kohtaus, jossa kyseinen hirviö syntyy piparitaikinaan sekoittuvasta verestä ja teloitetun murhamiehen tuhkasta, on sekä ilahduttavan kuvottava että hymyilyttävän absurdi. Erään tuonhetkisen, valtavirralle syötäväksi huijatun henkevän splatter-synkistelyn mukaan nimetty Gingerdead Man 2: Passion of the Crust (2008) on säälittävine huumorikäsityksineen sitten jo oikeasti kotoisin sieltä ruoansulatuksen viimeiseltä etapilta. Edellisosassa syöty ja nyt jostain tyhjästä takaisin uunipellille tupsahtanut Gingerdead Man heiluu mm. moottorisahan kanssa, vetelee coitusta harjoittavaa paria vakoillessaan kuivat ja lopussa vieläpä naulitaan ristille. Evil Bong -elokuviin risteytettynä sarja kasvoi lopulta kymmenosaiseksi, mutta omalta puoleltani tutustuminen Bandin hahmon ja sen iloisten kumppaneiden maailmaan sai luvan päättyä tähän kakkoseen.
Tiesittekö muuten, että joulupukki on tosiasiassa vampyyri, joka suorittaa raakoja veritekojaan zombitonttujensa avustuksella? Elokuvassa Two Front Teeth (2006) Petteri Punakuono törmää lentokoneeseen. Tapahtuman todistanut mies säälii kituvaa poroa, lopettaa sen ja laittaa Petterin pään seinälleen. Sitten jonkinlaiset elävät kuolleet vampyyritontut rientävät paikalle tappamaan porukkaa, mutta onneksi (pahasti nenilleen saavat) ninjanunnat rientävät hätiin. Automobiilin sisältä löytyvät jouluvalot ja lopulta päähenkilö selättää joulupukkikammonsa, jonka alkulähteenä on lapsuuden leipomistrauma, hänen piparitaikinaa vatkatessaan sekoitettuaan, kuinkas muuten, vehnäjauhot ja rotanmyrkyn keskenään.
Loppukohtauksessa näemme myös nosferatumaisen vampyyripukin, jonka tavoitteena on murhata kaikki. Onneksi hätiin saapuu se aito ja alkuperäinen joulupukki, joka paljastaa jäljittelijänsä olevan sittenkin tonttupukuun sonnustautunut hammaskeiju. Loppukliimaksissa Korvatunturin kovin kolli iskee nyrkkinsä vihollisensa rintakehästä sisään ja kaivaa ulos tämän pumpun. Juuri kun karmaisevan kohtauksen nähnyt katsoja on huokaisemassa helpotuksesta, riehuu ruutuun vielä pörröinen ihmiskani, mutta tämä onkin sitten jo aivan oma tarinansa…
Hölmön indierainan amatöörimäisyys vie lopputuloksen katselukelvollisuuden äärirajoille. Kuva jätättää, ääni on epäsynkassa, värimäärittely niin ja näin ja tyhjiä mustia freimejä siellä sun täällä, mutta silti tekijöiden into ulos päästämäänsä kasaa kohtaan on liikuttavaa. Sydämellä tehdyssä elokuvassa on kieltämättä koko ajan myös vauhti aidosti päällä.
Mustaakin synkempää joulua toivovien kauhudiggarien on syytä huomioida myös sellaiset iki-ihanat ripulit, kuin natsien kehittämästä torahampaisesta tontusta kertova Elves (1989), Norman Batesina tunnetun Anthony Perkinsin ohjaama Herra joulukinkku (Lucky Stiff, 1988) ja Polonian veljesten hävyttömän ruma indieleffansa jatkis Feeders 2: Slay Bells. Tämän kolmikon toljottamisen jälkeen joulu tuskin voi mennä edes Gösta Sundqvistin lauluja surullisempaan suuntaan. Krampus-aiheisia A Christmas Horror Storya tai Krampusia (kumpikin 2015) en halua edes yrittää muistella.
Niin, ja kannattaahan se Gremlins vielä kertaalleen vilkaista.
1 Muistelen pieni kyynel silmäkulmassani kaiholla aikaa, jolloin vietin kiroten joulun välipäivät toistakymmentä nimikettä käsittävän supersankarisaastan parissa, koska olin erehtynyt kertomaan mielipiteeni kyseisestä genrestä väärien pikkukorvien kuullen.
2 Clarkin tuotanto lähti kulttimainetta nauttivan Kuuma nuoriso -komedian jälkeen merkilliseen laskukiitoon, johon kuuluvat perhehupailu Joulutarina (1983), IMDb:n bottom 100:sta löytyvä Vaippahousut vauhdissa (1999) ja The Karate Dog (2005) – tästä surullisesta kehityksestä huolimatta ei pidä unohtaa hänen uransa alkutaivalta, johon Mustan joulun ja Painajaisen (1974) ohella lukeutuu myös tänä päivänä kyseenalainen debyyttinimike She-Man: A Story of Fixation (1967), joka kertoo IMDb:n synopsiksen mukaan ”sotilaasta, jonka väkivaltainen transvestiitti kiristää ottamaan estrogeeniä ja käyttämään naisten alusvaatteita”.
3 Melkoinen osa myöhähäpeää aiheuttavan amatöörimäisestä Silent Night, Bloody Night 2: Revivalista on jälleen kerran editoitu mukaan suoraan originaalista filmistä.
4 Russon muista ohjauksista voisi tässä yhteydessä nostaa pöydälle vuoden 1992 Scream Queens Swimsuit Sensations -nimikkeen.