Argentiinalaisen Lucrecia Martelin (s. 1966) postkolonialistinen Zama (2017) ja saksalaisen Christian Petzoldin (s. 1960) metapeli Transit (2018) ovat viime vuosien kaksi kovaa ja monitasoista historiallista (?) romaanisovitusta eurooppalais-länsimaalaisesta identiteetistä ja tähän kytkeytyvistä ystävyys- ja viholliskuvista.
Zamassa espanjalainen virkamies – imperiumin kätyri Argentiinassa – odottaa limbomaisessa olotilassa pääsyä sivistyneeseen Buenos Airesiin pois paikallisten ”villien” luota. Hän uskoo harhaisesti, että hänen verensä tekisi hänestä kuninkaallisen, siis eurooppalaisen, vaikka mitään relevanttia suhdetta hänellä Eurooppaan ei ole. On vain ylemmyydentunne, tämä fantasia, joka leimaa myös useita Martelin itsensä kirjoittamien elokuvien argentiinalaisia porvarihahmoja.
Transit sijoittuu aluksi tämän päivän Pariisiin ja sitten Marseillen satamakaupunkiin, mutta tapahtumat ovat toisen maailmansodan aikaiset. Saksalaiset ovat kaupungin vallanneet, mustiin pukeutuneet mellakkapoliisit kaappaavat ihmisiä kodeistaan ja kaduilta, keskitys- ja tuhoamisleirit on rakennettu… Tilanteen tajunneet onnekkaat ovat jo lähteneet karkuun, mieluiten kauas Atlantin yli Amerikkaan.
Kaiken keskellä Georg-niminen mies, nälkäinen, ahdistunut ja takaa-ajettu, odottaa ja taistelee konsulaatin kanssa pääsystä Meksikoon. Ihmiset hänen ympärillään ovat samassa asemassa. Hän on turvakseen vienyt identiteetin itsemurhan tehneeltä kirjailijalta, jonka Marie-nimiseen vaimoon hän rakastuu – toivoen harhaisesti, että he voisivat jatkaa sitä, mikä kirjailijan kuoltua tuli päätökseen. Vaimo ei tiedä, että hänen miehensä on kuollut ja että Georg on ottanut hänen identiteettinsä.
Motiiveja on turha lähteä arvuuttelemaan, mutta pidän Transitin metodia (2010-luvun Ranska on valittu näyttämöksi 1940-luvun tapahtumille) vieraannuttavana, mikä on hyvä asia.
Jos Georg olisi ei-valkoinen mies, ja kaikki tarinan muutkin jahdatut muistuttaisivat nykytajunnassa viholliseksi koodattua ihmisryhmää ulkonäön tai pukeutumisen pohjalta, niin silloin Transit tulisi läpi yksioikoisena allegoriana, traktaattina: pakolaiset ja maahanmuuttajat lännen (mutta ei lännen vaikutuspiirin) ulkopuolisista lähtömaista ovat tämän päivän analogioita vajaa sata vuotta aikaisemmin jahdatuille eurooppalaisille.
Historia toistaa itseään voisi olla Transitin sanoma, mutta vieraannuttavaa on juuri se, että siinä jahdataan 2010-luvulla valkoista miestä. Asetelma ei mahdu sitten millään nykytajuntaan. Ajatus, että Ranskaan hyökännyt Saksa yrittäisi hävittää sieltä ihmisiä, joita he kaikin puolin muistuttavat, on absurdi, vaikka historiallisesti tarkasteltuna absurdiksi se muuttui vasta hetki sitten. Euroopan historia on “jokseenkin” verinen.
Tämän vuoksi en usko, että metodi saisi eurooppalaiset katsojat sympatisoimaan jotenkin vahvemmin pakolaisten puolesta; jotta projektio olisi mahdollinen, pitäisi ensiksi ylittää tämä absurdiuden muodostama kuilu. Elokuvaa katsoessa tunnetilani oli samanlainen alistuva hämmennys kuin jonkun Franz Kafkan tarinoita lukiessa. Tämä maailma on kuristava.
Käytin alussa termiä ”metapeli” ja sellainen Transit totisesti on. Siinä riittää kerroksia ja keloja. Metaa ja jotakin itse kuvan ulkopuolelle kurottavaa ovat esimerkiksi nämä assosiaatiot, jotka Georgin identiteetti herättää.
Tässä on pikaisesti toinen ominaispiirre. Elokuvassa kuullaan usein kertojaääntä, joka proosallisesti kontekstualisoi, mitä kuvissa tapahtuu. Ääni kuuluu Georgille. Aluksi kertojaääni synnytti minussa tulkinnallisen vaikutelman, että siinä lainattaisiin katkelmia Anna Seghersin romaanista Transit Visa (1942), joka on toiminut käsikirjoituksen pohjana… Kunnes vaikutelma rikotaan kuin sen osoittamiseksi, että näin suorasukaisesti asiaa ei pidä tulkita: Georg kertoo ystävälleen tarinaa näkemästään elokuvasta, joka on George A. Romeron Kuolleiden aamunkoitto (1978). (Sanottakoon näin reunahuomautuksena, kuinka romaanissa päähahmo, kertoja, jää nimettömäksi, mutta tässä hän on todellakin Georg. Kieltämättä nämä välitilan ihmiset ovat jonkin sortin eläviä kuolleita.)
Transitissa on samanlaista taikaa kuin Alan Resnais’n klassikossa Hiroshima, rakastettuni (1959). Aavemainen rakkaustarina kerrotaan kesken tai suhteessa aikansa korkeakulttuurien nollapistettä samalla kun kuva- ja äänikerronta manipuloi taitavasti katsojan käsitystä ajasta ja paikasta. Transit on toisin sanoen taidokasta ja rehellistä modernismia.
Kritiikki on kirjoitettu VLMedian toimittaman arviokappaleen pohjalta.