Minerva-kustantamon Elokuva ja psyyke -esseekokoelmasarja (2008–) on sikäli poikkeuksellinen, että ensinnäkin se on sarja suomenkielistä elokuvaesseistiikkaa (joka on kaikin puolin marginaalista ellei jopa “marginalisoitua” alustojen puutteen vuoksi) että vielä harvinaisemmin suomenkielistä elokuvaesseistiikkaa psykoanalyyttisestä painotuksesta käsin.
Sarjan viidennen osan (2019) alaotsikko on Lapsi oudossa maailmassa. Kokoelma sisältää kolmetoista esseetä kahdeltatoista kirjoittajalta, jotka ovat joko ”kantasuomalaisia” tai Suomen kansalaisia, mikä on raskas tapa sanoa, että kyse ei ole käännösteksteistä vaan kotimaisesta tuotannosta.
Valtaosa kirjoittajista työskentelee jollain tasolla mielen(terveys)ongelmien parissa (esimerkiksi psykoanalyytikkoina), mutta mukana on myös kirjailija Sirpa Kähkönen, elokuvaohjaaja Liisa Helminen ja Suomen historian professori Juha Siltala, jonka erikoisala on tosin sopivasti psykohistoria. Teoksen toimittanut Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ohjelmistosuunnittelija Antti Alanen on ainoa, joka on luonut keskitetysti uraa elokuvakirjoittajana. Kokoonpanon ja tekstien sisäisen vaihtelevuuden voisi siis tiivistää jotenkin näin: psykoanalyysista kiinnostuneita filmihulluja kirjoittamassa elokuvista, jotka kiinnostavat heitä.
Sekä psykoanalyyttinen painotus (sen kulma, vahvuus jne.) että itse julkaisun teema (lapsi, lapsuus jne.) näyttävät olevan jotain, mitä kirjoittajat ovat joko itse päässeet tai joutuneet määrittelemään. Esimerkiksi psykoanalyysia teoriana taikka käsitteenä ei johdannossa taustoiteta. Kirjoittajat esittelevät ja avaavat teoreettisia sisältöjä, jos ne ovat esseiden kannalta relevantteja.
Teoksen aloittava Siltalan essee Michael Haneken Valkoisesta nauhasta on tutkimustietoon nojaavaa tekstiä. Siinä muun muassa taustoitetaan 1800-luvun ja 1900-luvun alun englantilaisen ja saksalaisen lapsuuden materiaalis-kulttuurillisia olosuhteita niiltä osin kuin ne linkittyvät tähän elokuvaan, jossa erään luennan mukaan kuvataan lapsina sitä sukupolvea, joka aikuistuttuaan muuttui natseiksi ja/tai nosti natsit valtaan.
Levas Kovarskin niin ikään oppinut essee maahanmuuttajan mukautuvasta identiteetistä uudessa maassa on joukon ”musta lammas”. Siinä ei käsitellä yhtäkään elokuvateosta tai edes elokuvataidetta. Kovarski, yhdeltä identiteetiltään maahanmuuttaja Suomessa, terästää vetävää tekstiä omaelämäkerrallisilla huomioilla. (Pihi editori olisi todennäköisesti jättänyt tekstin pois kokoelmasta.)
Päinvastaisesti Alasen taustoitukset lapsuuden ja elokuvataiteen suhteesta (kirjan johdanto) sekä iranilaisen elokuvan lyhyt historia, joka sisältyy esseeseen Abbas Kiarostamin elokuvasta Missä on ystävän talo?, eivät sisällä juuri minkäänlaista psykoanalyyttista kulmaa. Sirpa Kähkösen essee Wim Wendersin elokuvasta Berliinin taivaan alla on taas antiteesi Alasen “pelkkää faktaa” -lähestymiselle. Se on filmihullun essee. Kirjoittaja käsittelee muuttunutta suhdettaan tähän historiallisesti monin tavoin ladattuun elokuvaan, jonka hän näki ensimmäisen kerran nuorena 80-luvulla.
Käsitellyt elokuvat ovat pitkälti länsimaalaisia, eurooppalaisia, ja useimmiten kanonisoituja klassikoita, viime vuosien palkintovoittajia tai ”hienostuneita” art house -elokuvia. Kirjoittajat ovat ne valinneet siksi, että he pitävät niitä arvokkaina. Tämä muuttuu ehkä hieman koomiseksi, kun esseen Pelikaanimiehen rakennusprojektista on kirjoittanut sen ohjaaja Liisa Helminen (tekstissä, jossa painotetaan psykoanalyysin sijaan lapsuutta).
Toisaalta ollessaan pääkallopaikalla teoksen tekijänä Helminen kykenee saavuttamaan sen, mitä toisissa esseissä yritetään saavuttaa: ymmärtää teoksessa tehtyjä valintoja sekä teoksen ja sen tekijän välistä suhdetta (kuten Mikael Enckell kirjoittaessaan Polańskin elokuvista ja hänestä ihmisenä, joka on tehnyt ja jolle on tehty traumaattisia asioita).
Listattuna käsitellyt elokuvat ovat Haneken Valkoinen nauha (Saksa), Helmisen Pelikaanimies (Suomi), Carol Reedin Valheitten talo (Englanti), Walt Disneyn Bambi (Yhdysvallat), John Fordin Vihan hedelmät (Yhdysvallat), Kieslowskin Kolme väriä: Sininen (Ranska, Puola, Sveitsi), Zara Urushadzenin Mandariinit (Viro, Georgia), Wendersin Berliinin taivaan alla (Saksa, Ranska), Polańskin Pianisti (useita maita), Andrei Zvjagintsevin Leviathan (Venäjä) sekä Kiarostamin Missä on ystävän talo? (Iran).
Näistä Kiarostamin elokuva on ainut, joka tulee Euroopan ja lännen ulkopuolelta. Koska psykoanalyysi on Euroopassa 1900-luvulla syntynyt länsimainen myytti länsimaisesta kulttuurista ja sen ihmisistä, mielenkiintoista olisi pohtia sitä, millaisia tuloksia on mahdollista saada, jos tällä linssillä tarkastellaan länsimaiden ulkopuolisia kulttuurituotteita. Japaniksi kirjoitettu japanilainen Elokuva ja psyyke voisi hyvinkin alkaa johdannolla, jossa psykoanalyysista kirjoitetaan huvittuneesti samanlaisena eurooppalaisena kansanuskomuksena kuin pahan veren kuppaus tai vihkivedellä demonin manaus.
Sen sijaan jokin Haneke on klassinen eurooppalainen intellektuelli. Älyllinen perinne näkyy hänen teoksissaan. Marxit, Freudit, Nietzschet, sun muut ovat tulleet äidinmaidossa. Siksi voi ajatella, että esimerkiksi freudilaisuus on sisäänkirjoitettu länsimaiseen kulttuuriteokseen, koska tässä kulttuurissa freudilaisuus on vahva meemi. Siis väännettynä rautalangasta: jos teos on subtekstin tasolla tietoisesti dialogia jonkun vallitsevan myytin tahi meemin kanssa (psykoanalyysi, marxismi jne.), se on taatusti rikas alusta käsitellä ja esitellä näitä teorioita.
Teksti on kirjoitettu Minerva-kustannuksen toimittaman arviokappaleen pohjalta.