Tunnetaan myös nimillä: Kiihko; Hets
Maa: Ruotsi
Genre: Draama
Ohjaus: Alf Sjöberg
Käsikirjoitus: Ingmar Bergman
Kuvaus: Martin Bodin
Näyttelijät: Stig Järrel, Alf Kjellin, Maj Zetterling, Olof Winnerstrand
Hengen syvien merien huutavat varjot
Kenties sellaisella käsitteellä kuin Bergman- elokuva on niin luonnollinen ymmärrys melkein kenen tahansa elämään tai ylipäätään ihmiseen, että se tuntuu parhaissa tapauksissa antavan sen katsojalle jotakin hänestä itsestään, paljastavan kenties jonkin oleellisen pimeydessä väijyvän asian, jotakin jonka tietää itsestään, mutta jota ei osaa tai uskalla lausua. Se voi olla peili, joka heijastaa pimeimpiä puoliasi tai asioita, joita et ole uskaltanut itsellesi edes salaa lausua.
Kiihkoa katsoessa tuntuu kuin katsoisi elokuvaa jonka on jo nähnyt joskus kauan sitten aikaisemmin, vaikka niin on tuskin tapahtunut. Ehkä syynä on elokuvassa läsnäoleva ukkosen ilmapiiri, niin fyysisesti kuin henkisesti (kuin metaforallisena enteenä Ingmar Bergmanin tulevan uran teosten sielullisille myrskyille), tai henkilögalleria, joista osa on melkein stereotypistettyjä persoonia, vaikkakaan ei sanan huonossa merkityksessä. Heistä ei nimittäin synny elokuvalla haittaa, koska huolimatta siitä että useaan hahmoon ei ehditä tai edes haluta paneutua vielä tarkemmin (olisiko se edes tässä tapauksessa tarpeen?) päähenkilöitä päästään näin paremmin tarkastelemaan kuvaamalla myös yhteisön muiden jäsenien vaikutusta heihin. Nyt täytyy huomauttaa että nuoren Ingmar Bergmanin käsikirjoitustaidot näkyvät jo siinä ivallisen tarkassa ja armottomassa kurjuuden tutkiskelussa, mihin päästään sadistiksi kutsutun Caligula– opettajan lähitarkastelussa.
Hahmo on samaan aikaan pelottava, epämiellyttävä, todellinen surkimus ja helvetin riivattu, mutta myös paikoin, niissä kohtauksissa joissa hän pudottaa naamionsa – surkea. Strindberg ja Nietzsche mainitaan pariinkin otteeseen, eikä syyttä: hahmoihin, ennen kaikkea päähenkilöön Jan-Erikiin kasvaa lopulta jonkinlainen uudenlainen vahvempi ymmärtämys, tahtonsa lujittuminen, joka syttyy kouluajan kestävän piinan ja epätoivoisten kamppailujen jälkeen: loppukuvissa hän vapautuu entisistä yhteiskunnan sitomista kahleista (se tuntuu olevan Bergmaniin itseensä sinetöitynyt lupaus: hän on lopullisesti astunut tietyn yhteiskuntajärjestyksen ulkopuolelle, koska katsoo sen itselleen ei pelkästään riittämättömäksi, mutta myös menneisyytensä takia mahdottomaksi ja täten – tarpeetonta sanoa – luo itselleen uuden), mikä tuntuu olevan niin lähellä Bergmanin omaa elämää (elokuva on taiteilijan selvänäköisen katseen kautta heijastunut maailma, joka paljastaa sellaisia asioita jotka tiedetään, mutta joita ei voida lausua tai osoittaa), kun muistaa miten hän lähti riideltyään isänsä kanssa viideksi vuodeksi maailmalle palaamatta tuona aikana kertaakaan kotiinsa. Tästä elokuvasta tekee niin kiinnostavan se että tästä voi nähdä Bergmanin jo nuorena kypsyneen. Hän tietää mitä tulee tekemään. Hän tuntee jo kutsumuksensa huutavan veressään.
Näyttelijät eivät ole niinkään kiinnostavia, mutta Alf Sjöbergin tarinankerronta kulkee eteenpäin jäntevänä: tarinaa liikutellaan sulavasti, paikoin film-noir tyyppisin mise en scenein: korkein, vinoin varjoin, yökujin ja pikkuasuntojen pölyisin hämyilmapiirein. Ukkosella, joka rinnastuu myös sotaan, tulee olemaan dramaturgian kannalta pysyvämpi merkitys: se esitetään aluksi jälkeen aurinkoisten sateisten ikkunoiden uutislähetyksen kautta ja myöhemmin huomaamme olevamme sen keskellä. Kauhuelementit, unijakso, Hitler-Caligula rinnastus, kiihtynyt tunnelma ja se oppilaiden paikoin melkein stereotyppinen esittäminen, vastakkainasettelu Caligulan ja rehtorin välillä, antavat vaikutelman jossakin mylvivästä sodasta, sisäisestä ja ulkoisesta, vaikka mitään mainintaa dialogissa ei tästä esiinny. Bergmanilla tuskin on ollut vaikutusta poliittisiin aspekteihin (huomatkaa, että tämä on vain arvailua), kun taas hänen vaikutuksensa on sen sijaan pysyvämpi: ei mitenkään poliittinen, mutta ennen kaikkea henkilöhahmoissa näkyvä, ajattomampi. On melko selvää että ohjaaja on tuonut tähän elokuvaan kaikki poliittiset viittaukset ja tuon kaukaisen ja silti niin lähellä tuntuvan sodanvaikutuksen ilmapiirin.
Tällaiset seikat eivät ole lainkaan ihmeellisiä kun huomio elokuvan amerikkalaisvaikutteet ja ajankohdan (elokuva tehtiin 1944) toisen maailmansodan aikana. Vaikutteet eivät siis näy vain suoranaisina kunnianosoituksina (mm. Errol Flynnille), mitä niitäkin toki käytetään, vaan tunkeutuvat elokuvan jaksoihin ja henkeen. Luovat sen ilmapiiriä yhtä lailla muiden osien kanssa.
Alkukuvat paljastavat jotakin merkittävää muun yhteisön suhtautumisesta Caligulaan. Samalla ymmärrämme heti mistä tämä suhtautuminen johtuu: pieni poika piilottelee pinnauksen takia Caligulaa, joka on aatteisiinsa pinttynyt idiootti, kuka ei näe, koska häntä ei kiinnosta nähdä, tekojensa seurauksia. Caligula nappaa tämän pojan nipisteleviin käsiinsä ja kuulustelee tätä vakavana ja antaa rangaistuksen, jolloin rehtori – myöhemmin elokuvan kuluessa ymmärrämme paremmin näiden kahden ihmisen välistä ristiriitaa ja jännitettä sekä, jos haluamme, poliittisen vastakkainasettelun – tulee ja taputtaa häntä päälle. Poika vapautuu kurimuksesta ja pelosta, saa luottamuksensa takaisin: maailmassa on sittenkin turvaa ja ymmärrystä.
Mutta Caligula tuntuu pitävän jopa järkevänä opetusratkaisuna pelon lietsontaa ja äärimmäisen sadistisia, mutta silti tuttuja keinoja. Hän piinaa oppilaitaan jatkuvalla nöyryytyksellä, läksyjenkuulusteluilla ja vihalla, mutta yrittää myös voimattomana ostaa oppilaiden myötätuntoa itselleen.
Kauneinta tässä elokuvassa on lopulta, mistä aistii eniten Nietzsche-vaikutteet, Caligulan, tuollaisen perkeleen, joka helpoiten linnoittuu juuri kouluihin ja muihin yhteiskuntarakenteelta ainakin näennäisesti tärkeisiin keskuksiin, kuten perheeseen, nujertuminen ja Jan-Erikin kylmä armoton kävely pois entisestä, ilman ainuttakaan säälin tai myötätunnon osoitusta.
Se tuntuu olevan pitkään nöyryytetyn herkän taiteilijan huuto ja mahdoton, mutta nyt – elokuvan kautta – mahdollinen yritys vapautua. Kiusaajaa ei ole vain kuvainnollisesti teloitettu, mutta kenties vielä pahempaa, jätetty lopullisesti yksin, olemuksensa kurjiin kahleisiin, maanpäälliseen helvettiin, joka leviää turhuutensa jatkuvasta tiedostamisesta vyöryen käryävää tuskaa ja tukehduttaen yhä uudestaan mädäntyneen hengen. Caligula on lopulta vain surkean ruumiinsa vankilaan hyljätty aaveihminen, joka joutuu kohtaamaan yhä uudestaan oman mitättömyytensä. Enää hän ei edes saa kostaa sitä kenellekään. Voisiko edes itsemurha vapauttaa häntä itsestään?
Lopun voi myös tulkita toisella tavalla. Yksi ajanjakso on päättynyt. Sota on lopuillaan. Kuvat antavat toivoa tulevalle: natsismi, joka Caligulan hahmossa esiintyy, on viimein nujerrettu ja jätetty varjoihinsa. Kiusaaja on teloitettu. Piru on riisunut naamionsa ja sen takaa on paljastunut pelkkä surkimus, klovni.
Kaikesta edellä sanomastani huolimatta tämä on vain alkunäytös tulevalle. Ei ehkä yleisesti katsoen niin merkittävä elokuva suuren mestarin I. Bergmanin filmografiassa, joka teki muun muassa Seitsemännen sinetin, Mansikkapaikan, Personan ja Kesän Monikan kanssa sekä lukuisia muita mestariteoksia. Siinä ei ole välttämättä vielä sellaista taiteellista kypsyyttä kuin esimerkiksi Satamakaupungissa tai Viettelysten illassa, mutta erityisen kiinnostavan siitä tekee juuri se, että se on Bergmanin ensimmäisiä taidonnäytteitä (vaikkei hän itse päässyt sitä ohjaamaan), nuoruuden riivattu purkaus, tulevien teemojen esille nosto; siinä on jo tuulahdus vapautunutta mestarillisuutta.