Opiskelijapariskunta kirjautuu asiakkaaksi epämääräiseltä vaikuttavalle ja epäilemättä lainvastaiselle, myös bordellipalveluita tarjoavalle aborttiklinikalle. Taloa emännöivä matami Big Mama kaapii ammattitaitoisin elein elämänalun vastentahtoisen odottajan sisältä vanhalla henkarilla (johon ripustaa heti toimenpiteen jälkeen paidan roikkumaan) ja tämän apulainen huuhtelee lihaklöntin alas viemäristä. Pahaksi onneksi naapuritontin pihalle on kaatunut tynnyrillinen radioaktiivista jätettä, eikä aikaakaan, kun jättimäinen napanuora jo hamuaa pöntöstä uhriaan. Eikä siinäkään vielä kaikki, sillä ilotaloa terrorisoiva mutanttihirviö on myös muurannut eräänlaisilla istukoilla ovet ja ikkunat umpeen, estääkseen saaliinsa ulospääsyn. Kammotuksen hyökkäysten tihentyessä ja loukkuun jääneiden ihmisten välien kiristyessä alkavat näiden eloonjäämismahdollisuudet käydä alati heikommiksi.
Katsomisen arvoisessa Flesh-Eating Mothers (1988) -kauhukomediassa poliisia näytelleen Francis Terin ainut ohjaus tuo kauhuelokuvan kaanoniin kostoa janoavan sekasikiösikiön. Käytännössä yhteen lokaatioon, joutomaalla sijaitsevasta puutalosta väännettyyn klinikkaan sijoittuva leffa on lähtökohdiltaan kuin käänteisversio Elävien kuolleiden yöstä – siinä, missä George A. Romeron klassikossa joukko erilaista väkeä yritti turhaan tulla toimeen zombeilta suojaa tarjonneessa suuressa farmitalossa, tällä kertaa vielä ristiriitaisempi poppoo yrittää päästä heidän turmiokseen koituvasta asunnosta ulos.
Joukosta, johon mahtuu raskaudenkeskeytystä hakemaan tulleen parin ohella muutama prostituoitu, näiden palveluita käyttänyt pelkurimainen pukumies, pari kovanaamaa ja talon johtajatar, löytyy siitäkin tutulta haiskahtavia persoonia, toimintavalmiista afroamerikkalaisesta ja asetta muita vastaan heiluttavasta roistosta lähtien. Mitään syvällistä hahmonkehittelyä on tietenkin turha odottaa ja karmivan huonot näyttelijät (joiden uran tähtihetkiin kuuluu paksuna olevaa tyttöä näytelleen Lisa Petrunon osa paria vuotta aiemmin julkaistussa Troma’s Warissa tai psykopaatti Axelia esittävän Frank Riveran kaukana tulevaisuudessa siinnyt kiinnitys vuoden 2006 isojalkaelokuvaan Sasquatch Mountain) eivät luonnollisesti edes yritä syventää pinnallisiksi karikatyyreiksi jääviä roolejaan.
The Sucklingin varsinaisiksi päähenkilöiksi voisikin nostaa homo sapiensien sijasta itse verenjanoisen imeväisen ja tapahtumapaikkana olevan pytingin. Nämä kaksi tarjonnevat jonkinlaisen metaforan abortille: huushollin voi nähdä valtavana kohtuna, johon vangeiksi jääneet haluavat päästä raikkaaseen ulkoilmaan ja auringonvaloon, aloittaakseen kauhunhetkien jälkeen loppuelämänsä ensimmäisen päivän. Jättimäiset torahampaat ja valtavat kynnet toksisen eliksiirin seurauksena itselleen kasvattanut tappajasikiö edustaa puolestaan sitä samaa metallista vaateripustinta, joka niin armottomasti tunki sisälle hänen omaan lihaisaan majapaikkaansa, vain riistääkseen tältä elämän ennen mahdollisuutta maailmamme pieniin iloihin. Yhtä armottoman määrätietoisesti silpoo tämä luonnoton jumalan ruoska hengen jokaisesta, joka uskoo pullataikinan lailla kohoavan vatsan seutuvilla kehittyvän lapsen olevan ihmisen sijaan pelkkä tiedoton virhe, josta eroon hankkiutuminen ei ole sen kummempaa, kuin vaikka kitkerän kahvin kaataminen lavuaariin. Lopussa suoritetaan vielä näyttävä (ja isänmurhan sekä emättimeen tunkeutumisen myötä myös oidipaalinen) paluu turvalliseen kohtuun, hirviömäisen otuksen juostessa verilöylyn päätteeksi kohti äitiään, kutistuessa kirin aikana originelleihin mittoihinsa ja sujahtaessa viimein takaisin sinne, mistä kaikki sai alkunsa.
Kaikesta voinee päätellä, ettei vakavalla naamalla tehtyä leffaa pysty ottamaan kovin tosissaan. Lähtöasetelmien ohella lähes kaikki muukin tuntuu kusevan tavalla tai toisella: jo mainittu näytteleminen on enintään paria nippa nappa siedettävää suoritusta lukuun ottamatta suurta vitsiä siinä missä muutaman hahmon takatukkakin, juonen käänteistä ei ota tolkun häivää ja rytmitys sekä leikkaus ovat pielessä jo perusasioita myöten: esimerkiksi eräässä kohtauksessa keskenään puhuvien henkilöiden ilmeitä leikataan ristiin samasta kulmasta, jolloin katsoja kokee hahmojen katsovan toistensa sijaan jotain ihan muuta. Käsikirjoitus taasen antaa ymmärtää ydinmyrkkyjen olevan vielä nykytietämystäni vaarallisempia, sikiön ilmeisesti herätessä eloon, kehittyessä esitettyyn olomuotoonsa ja lähtiessä tapporetkelleen kullinluikkauksessa, eli ennen kuin siitä eroon hankkiutunut pariskunta on edes onnistunut poistumaan laitoksesta. Röttelön ulkopuolelle ilmestynyt lihakudos on, ainakin siinä vaiheessa kun sen sisuksiin lähdetään seikkailemaan, rakennettu vanhoista kankaista ja hamppuköydestä punotuista verkoista. Kuvalliseen antiin kätketyillä halpahallivertauksilla (leikkaus nopeatempoisesta väkivaltajaksosta toisessa huoneessa vinhasti pyörivään tuulettimeen) on kerronnassa osansa.
Vaikka sitten vasemmalla kädellä -meininki jatkuu hyvin pitkälti erikoistehosteissa. Itse hirviökostyymi ympärilleen pälyilevine silmineen ja muine toimintoineen on kyllä toteutettu kohtalaisen hyvin (ja kuulemma imi toteutukseensa viidesosan noin 50 000 dollarin budjetista), muttei ilmeisesti tarpeeksi hyvin, sillä harvassa kohtauksessa uskalletaan näyttää oliota avoimessa toiminnassa. Tappokohtaukset jäävät yleisesti ottaen joko kuvaruudun ulkopuolelle tai ovat niin epämääräisiä, ettei mistään visuaalisesta vapusta voi puhua. Oman hupinsa tuovat pari stop motion -animaationa toteutettua kohtausta, joissa pätkä napanuoraa sätkii lattialla ja irtokäsi ryömii parketin poikki, lopputuloksen tuodessa mieleen jotakin Sam Raimin Kauhun riivaamien ja Jan Švankmajerin taideteosten väliltä. Splatteria on lopulta niukasti, mainittavammin lähinnä wc-istuimesta tunkevan napanuoran leikatessa naiselta pään irti ja lopputekstien irrallisessa, ilmeisesti jotakin muuta syytä varten filmatussa kohtauksessa, jossa erään mihinkään mitenkään liittymättömän hemmon polla sulaa takapihalla.
Hämmentävän hyvin onnistuneilla, syntetisaattoriin ja koskettimien yksinkertaiseen hakkaamiseen perustuvilla musiikeilla saadaan mielisairaaseen konseptiin ja avuttomaan toteutukseen yhdistettynä aikaiseksi makaaberi, irvokas ja ennen kaikkea häiriintynyt tunnelma. Elokuva aloitetaan rullaavalla tekstiplanssilla, joka kertoo kaiken perustuvan niin ikään tositapahtumiin (henkiin jääneen tytön kertomukseen, johon tekijät ovat halunneet uskoa) ja päätetään kohtaukseen, jossa sarjakuvamaisen surrealistisena esitetyn hullujenhuoneen hoitaja raiskaa kokemuksistaan seonneen päähenkilön, vain saadakseen vaginasta ulos puskevan napanuoran kietoutumaan kaulansa ympärille. The Suckling onkin käsikirjoittajan pimeän vintin ja budjetin sekä osaamisen puutteen vuoksi ainutlaatuinen, melkeinpä helvetillinen trippi avantgarde-filmien ystäville, minkä alkupään kohtauksiin lukeutuu maksullisen naisen asiakkaalleen dildolla suorittama anaalipenetraatio samalla, kun äijän päässä olevan lippalakin vinhasti pyörivä potkuri symboloi tämän innostuksen tasoa.