Georges Mélièsin Matka kuuhun (1902) on harvoja laajemmin tunnettuja varhaisen elokuvan teoksia. En käsittele tai arvota sen kummemmin nyt kyseistä elokuvaa, vaan Arrow’n juhlallista Blu-ray-julkaisua siitä. Tuhannen kappaleen painos on ulkoasultaan komea ja sisältää paljon mielenkiintoista materiaalia. Elokuvan mustavalko- ja väriversion lisäksi mukana on dokumentteja, ääniraitoja, videoessee ja Mélièsin “omaelämäkerta” fyysisenä kirjana ensimmäistä kertaa käännettynä englanniksi. Miksi jälkimmäinen on lainausmerkeissä, siitä myöhemmin.
Käydään elokuvan tapahtumat läpi siltä varalta, että se ei ole tuttu. Elokuvan alussa taikurinhattupäinen astronomi esittää yleisölle visionsa kuinka saada ihminen kuuhun. Siirrytään teollisuushalliin rakentamaan raketti valmiiksi. Näyttävästi pukeutuneet naiset lastaavat avaruusaluksen jättimäiseen kanuunaan, jolla tutkimusmatkailijat ammutaan kuun silmään. Kuusta löytyy taikasieniä vilisevä metsä ja seleniittejä, eli H. G. Wellsin vain vuotta aiemmin esittelemiä muurahais-humanoideja. Vihamieliset alkuperäisasukkaat jahtaavat tutkimusmatkailijat takaisin mistä ovat tulleetkin. Tämä tapahtuu yhtä mielikuvituksellisesti kuin menomatka. He tippuvat kuussa sijaitsevan kallion kielekkeeltä maapallon mereen. Logiikka sikseen, heitä juhlitaan palattuaan sankareina.
Méliès ja Matka kuuhun kaivetaan tasaisin väliajoin esille. Jo ohjaajan elinaikana hänet ja elokuvansa unohdettiin. Onneksi hänen kunniansa ja perintönsä kerettiin herättämään henkiin uudelleen vielä hänen elinaikanaan. Georges Franju palautti sittemmin hänet ihmisten mieliin vuonna 1952 lyhytdokumenttillaan Le Grand Méliès, joka löytyy tästä Arrow’n julkaisusta. Smashing Pumpkinsin musiikkivideo Tonight, Tonight (1995) ja Martin Scorsesen Hugo (2011) on varmasti monille tuttuja muistutuksia.
Kukaan muu ei ole tehnyt suurempaa työtä Mélièsin historioimisessa kuin ohjaajan jälkipolvet itse, ennen kaikkea hänen lapsenlapsensa Madeleine Malthête-Méliès (1923-2018). Hän teki käytännössä yli 85-vuotisen uran elokuvahistorioitsijana yksinomaan tästä aiheesta, aloittaen jo nuorena keskusteluillaan isoisänsä kanssa. Paljon alkuperäisiä elokuvia on tuhoutunut ja kadonnut ikiajoiksi, mutta satoja on tänä päivänä nähtävissä juuri hänen ansiostaan. Henkilökohtaisesti arvostaisin jos myös muut antaisivat painoarvoa muillekin Mélièsin elokuville kuin Matka kuuhun.
Hyllystäni Matka kuuhun löytyi toistaiseksi kahtena eri versiona. Ensinnäkin, Méliès The Magician -dokumentin yhteydessä DVD:ltä löytyneeltä Méliès’ Magic Show’lta (1997), joka on Madeleine Malthête-Méliès’n kokoama kokoelma elokuvia, jota hän esitti maailmalla etsiessään kadonneita filmejä. Kyseessä on mustavalkoversio elokuvasta, joka on nykypäivänä verrattain heikkotasoinen. Toinen ennestään hyllystäni löytyvä versio on Airin musiikilla säestetty 2011 restauroitu väriversio, joka pitää pintansa edelleen.
Matka puisella taikalaatikolla kuvatusta filmistä restauroituun teräväpiirtokuvaan on yhtä pitkä kuin markkinoiden taikaesityksestä kotiteattereiden ruuduille. Koen olevani monella tapaa etuoikeutettu elokuvanharrastajana siitä, että lähes koko elokuvahistoria on saatavillani ja iso osa aikojen saatossa koetuista ongelmista on tiessään.
Restauraation keinoihin ja teräväpiirtotarkkuuden tarpeellisuuteen on silti kiinnitettävä huomiota. Joissain tapauksissa alkuperäinen teos muovautuu liikaa uusissa käsissä ja toisinaan liika tarkkuus paljastaa asioita, joita ei alunperin ollut tarkoitus nähdä.
Analoginen putkitelevisiokuva tai filmi kankaalla antoi paljon anteeksi ja elokuvantekijät tiesivät sen. Täten he jättivät pieniä epäkohtia kuvaan, koska eivät arvanneet niitä ikinä nähtävän nykyisellä tarkkuudella. Nykyaikana anteeksiantoa lisätään keinotekoisesti, korostamalla kuvan kohinaa tai filtteröimällä sitä digitaalisesti moninaisin tavoin.
Yleisimpiin esimerkkeihin menneisyyden haamuista kuuluvat sormenjäljet. Aiempaa tarkemmassa kuvassa niitä paljastuu Tähtien Sodan hahmogallerian haarniskoissa ja animaatioelokuvien lasikerroksien pinnoilla. Osassa tapauksista epäkohtia häivytetään digitaalisesti tai jätetään ennalleen. Tapauskohtaisesti molemmissa valinnoissa voi olla ongelmansa.
Matka kuuhun kohtaa suurimman ongelmansa teräväpiirtona väriversiossa. Kuten julkaisuaikanaan oli yleisesti tapana, osa kopioista oli käsin väritetty, kuva kuvalta. Värittämöille oli omat hallinsa, joissa työskenteli tavanomaisesti liuta naisia frangilla päivässä. Kuten voi kuvitella, liukuhihnatyönä väriä on sudittu välillä aikamoisella tahdilla osumatarkkuudesta viis. Tämä itsessään ei ole vielä ongelma edes teräväpiirtona.
Ongelma syntyy siitä, kun alkuperäisen väritetyn filmin kaikki kuvat eivät ole säilyneet näihin päiviin ja puuttuviin kohtiin on lainattu kuvia mustavalkoversiosta. Nämä mustavalkokuvat on uudelleen väritetty nykyaikana. Yli sata vuotta sitten käsityönä väritetyt kuvat ja nykyään vastaavankaltaisiksi mallinnetut eivät vain hyvästä tahdosta huolimatta kohtaa absoluuttisesti. Näiden kahden maailman välinen aukko on yksinkertaisesti asia, jota teräväpiirto ei anna täysin anteeksi.
Tämä ei ole mikään valtava ongelma, mutta paikoin hivenen vieraannuttava. Toisessa äärilaidassa on vuoden 2010 restauraatio Fritz Langin Metropolisista (1927), jossa kristallinkirkas kuva vuorottelee todella suttuisten uudelleen löydettyjen ja kadonneiksi luultujen kohtausten välillä. Etenkin, kun osa löydetyistä pätkistä on vain pidennettyjä kohtauksista samasta työkoneiston veivauksesta, “täyspitkän” version katsominen ja siitä nauttiminen on paikoin harmillisen ongelmallista.
Yli sata vuotta sitten elokuvan kuvaaminen ja esittäminen erosivat nykyisistä standardeista tavoilla, jotka vaikuttavat myös elokuvien kestoon. Varhaisten elokuvien pituus vaihtelee riippuen esimerkiksi digitoinnissa käytetystä kuvatiheydestä. Tässä tekstissä käsiteltyjen versioiden kestot vaihtelevat 8:22 minuutista 16:13 minuuttiin, vaikka käytännössä samat yksittäiset kuvat ovat nähtävillä jokaisessa — niitä on muuten 13 375 kappaletta. Jopa Arrow’n saman julkaisun sisällä eri versiot pyörivät eri nopeudella.*
Ottaen huomioon aiemmat Matka kuuhun -mustavalkojulkaisut, tämän paketin vedos on moitteeton. Ilman muuta paras ja komein väritön laitos jonka olen nähnyt. Värillinen on myös todella upea, aiemmin mainituista epäkohdistaan huolimatta. Silti on pakko sanoa, että vuoden 2011 värirestaurointi DVD-julkaisuna on edelleen aivan hyvä vaihtoehto. Kyseinen julkaisu löytyy Airin Le Voyage dans la lune (2012) soundtrackin bonus-levyltä. Tästä pääsemmekin elokuvan säestykseen.
Kävin katsomassa elokuvan restauroidun version ja Ihmeellisen kuumatkan (2011) Espoon Cinéssä 2012, jolloin restauraatio esitettiin kotimaisen Cleaning Womenin live-säestämänä. Säestys ei olisi voinut tehdä suuremmin kunniaa Mélièsin fantasialle. On sääli, ettei Cleaning Womenin ääniraitaa ole saatavilla tälle elokuvalle kotitoistoon. Airin virallinen ääniraita on hieno sekin, ja nykyään suosikkini yhtyeen levytyksistä. Erikoista tässä on se, että Arrow’n pakettia mainostettiin Airin musiikki trailerissa soiden, eikä sitä ole edes valittavissa levyllä!
Toinen erikoisuus ääniraidan suhteen ovat rajoitukset valittavien säestysten välillä per versio. Mustavalkoiselle ja väritetylle versiolle on valittavana omat erilaiset ääniraitansa, joka tuntuu hyvin erikoiselta. Valikko on muutenkin omituisen hankalasti ja epäjohdonmukaisesti toteutettu.
Ääniraitoja on perinteisistä pimputuksista kokeellisempaan elektroniseen musiikkiin. Vaihtoehtona on myös tapahtumat kertova selostettu versio, jonka voi valita vain Serge Brombergin musiikin kanssa. Selostettu versio on tietysti mielenkiintoinen siitä syystä, että normaalisti elokuva on nähtävissä vain täysin mykkänä ja ilman plansseja. Selostettu versio tulvii kuvailevaa tulkkausta tapahtumista, joita olisi mahdoton ymmärtää pelkästä kuvavirrasta. Ei sillä, että elokuva niitä tarvitsisi.
Jeff Millsin ääniraita on epätasapainoisin. Se alkaa ainakin omaan makuun melko hermostuttavalla papatuksella, joka silti aika ajoin vaihtuu hyvinkin miellyttäviin ambient-sfääreihin. Eräänlaiseksi pääsävellykseksi julkaisu mieltää Robert Israelin klassisen mykkäelokuvan tyyliin sävelletyn version, joka on saatavilla vain mustavalkoversioon ja joka soi valikon taustalla. Ehdoton suosikkini on kuitenkin Dorian Pimpernelin elektronista avaruuspoppia tapahtumiin yhdistelevä raita, joka on saatavilla väriversioon.
Arvostan suuresti säestysvaihtoehtojen antamista ja tuntuu hieman väärältä kritisoida näin monipuolista julkaisua, mutta kyllä vain, olisin toivonut lopputuloksesta vieläkin kattavampaa. Tämä on tietysti hyvä alku ja toivoisin tavan yleistyvän.
Boksin molemmat dokumentit olivat itselleni ennestään tuttuja. Silmät ilman kasvoja -elokuvastaan (1960) parhaiten tunnetun Georges Franjun dokumentti Le grand Méliès (1952) on itsessään jo semi-klassikko ja erinomainen esimerkki siitä, kuinka toteuttaa dokumentaarinen elämäkerta dramatisointina. Asiaa auttaa, että Georgesia esittää hänen oikea poikansa, André Méliès. Toki myös se, että Franju oli mestarillinen dokumentintekijä, jonka dokkarit eivät taiteellisesti poikkea fiktioelokuvista juurikaan. Parhaiten tunnettu näistä on Eläinten veri (1949), jossa näytetään hyvin yksityiskohtaisesti eläinten teurastusta.
Paketin toinen dokumentti, Ihmeellinen kuumatka (2011) on sama joka esitettiin Espoon Cinéssä restauroidun säestyksen yhteydessä 2012. Dokumentti on mainio katsaus itse restaurointiprosessiin ja fyysisen filmin haurauteen. Koen Matka kuuhun -elokuvan olevan enemmänkin esimerkkitapaus ja sivuseikka. Mukana Mélièsille velkaa kantavat ranskalaisohjaajat Jean-Pierre Jeunet (Amélie) ja Michel Gondry (Tahraton mieli), sekä Tom Hanks.
Dokkareiden lisäksi mukana on Jon Spiran kepeä videoessee, joka on ikään kuin lisuke hänen toimittamalleen kirjalle, jonka olemukseen siirrymme nyt.
Arrow on mainostanut julkaisunsa yhteydessä mukana tulevaa yli kaksisataa sivuista kirjaa, jonka mainitaan olevan kauan kadoksissa ollut Mélièsin omaelämäkerta ensimmäistä kertaa englanniksi käännettynä. Kirjan selkämyksessäkin lukee: “The long-lost autobiography of Georges Méliès”. Noh, en voi myöntää Arrow’lle mainonnasta mitään reilun pelin merkkiä, sillä mainonta on hieman harhaanjohtavaa.
Kirja sisältää Mélièsin itse raapustamia muistoja, jotka on kirjoitettu parillekymmenelle paperilapulle jostain syystä kolmannessa persoonassa, mutta valtaosa kirjasta on todellisuudessa kaikkea muuta. Sitä paitsi koko osio on venytetty maksimiinsa sijoittamalla keskimäärin vain 10%-50% alueelle tekstiä per sivu, sekin isolla fontilla. Mukana täytteenä on myös piirroksia.
Todellisuuden valjetessa kirjan sisältö voi olla joillekin pettymys. Itse olin positiivisesti yllättynyt. Pidän pirstaleisesta, mosaiikkimaisesta ja epätavanomaisesta toteutuksessa kaikilla muillakin taiteen aloilla, eikä tietokirjallisuus ole poikkeus. Kirja koostuu kärjistettynä lähes yhtä paljon kirjan toimittajan henkilökohtaisista muistelmista kuin Mélièsin. Tämän lisäksi mukana on paljon muuta asiasta ja asian vierestä.
Ensin käsitellään pitkä osio Jon Spiran mieltymystä elämäkertoihin ja omaelämäkertoihin. Hän käsittelee seikkaperäisesti suosikkejaan ja inhokkejaan, sekä koko Méliès-projektin syntyhistoriaa ja sitä kuinka alkuperäisiä kauan sitten loppuunmyytyjä tekstejä sai käsiinsä. Tämä osio on helpoin ja viihdyttävin koko kirjassa. On hauska kuulla kanssaelokuvaharrastajan ajatuksia elokuvantekijöiden biografioinneista.
Seuraavaksi Spira käsittelee kuinka seuraava osio on ja ei ole Mélièsin omaelämäkerta. Hän antaa alustuksen kuinka tekstiin tulee suhtautua ja mitä huomioida. Pienois-biografiaa seuraa oikeastaan mielenkiintoisin Mélièsin oma teksti, Cinematographic Views; essee, jonka hän kirjoitti Annuaire Général et International de la photographie -julkaisuun vuonna 1907.
Elokuvantekoa ja kaikkea siihen liittyvää ei juurikaan dokumentoitu vielä tuohon aikaan. Ohjaamista, lavastamista, puvustamista, kuvakäsikirjoitusten tekemistä ja niin edelleen ei yksinkertaisesti käsitelty, varsinkaan elokuvantekijöiden itsensä toimesta. Elokuvanteon teknisiä oppaita alettiin hiljalleen julkaista, mutta nekin käytännössä käsittelivät kuinka elokuvan teko on ylipäätään mahdollista, ei niinkään taiteellisesta näkökulmasta. Ja tässä sitä ollaan, Méliès itse kertoo kuinka homma toimii ja mitä pitää huomioida.
Teksti on kirjoitettu aikana ennen vakiintuineita termistöjä ja genrerajoituksia. Eräs mielenkiintoisimpia käsiteltäviä aiheita on elokuvien jakaminen neljään ryhmään. Ne ovat: Ulkoilmaelokuvat, tieteistutkielmat, asetelmat ja muodonmuutoselokuva. Neljään lohkoon jaetut elokuvan lajit kertovat hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi minkälainen koko elokuvan maailma oli reilu sata vuotta sitten.
Ulkoilmaelokuvalla tarkoitetaan mitä tahansa ulkoilmassa, lähinnä kaupunkien kaduilla kuvattua kuvaa, kuten Lumièren veljesten Työläiset lähtevät Lumièren tehtaasta (1895). Tieteistutkielman nykyaikainen vastine olisi luontoelokuva. Asetelmalla tarkoitetaan mitä vain “kuin teatterin lavalla” esitettävää studioelokuvaa. Muodonmuutoselokuvalla viitataan Mélièsin omaa leipägenreen, trikki-elokuvaan (ja animaatioelokuvaan), jota hän tekstissään itse haluaisi kutsuttavan nimellä fantastinen elokuva.
Esseen jälkeen kirjassa on vielä luku Mélièsin veljestä, jota voi pitää hieman kaukaa haetulta yksityiskohdalta. Eipä tunnu enää, kun saavutetaan lopussa osio, jossa on Spiran tekemiä haastatteluja, jotka ovat tuskin liittyneet Mélièsiin lainkaan. Haastateltavina sattuu vain olemaan ohjaajia, jotka ovat velkaa fantasiaelokuvan isälle. Väliin mahtuu ajan tasalla oleva ja täydellisin tiedossa oleva filmografia, sisältäen statukset filmien olemassaolosta.
Kirja sinetöi aikoinaan päätökseni tilata tämä noin 50 euron julkaisu. En olisi tehnyt päivitystä pelkälle lyhytelokuvalle, jolle hintalappu olisi ollut huikeat 3 euroa per minuutti. Kokonaisuudessa olisi ollut parantamisen varaa, mutta tällaisenaankin se on varmasti paras ja kattavin julkaisu, jota elokuvalla on, tai tulee lähitulevaisuudessa olemaan. Aivan varmasti tulen palaamaan levyn ja kirjan sisältöön useammin kuin valtaosaan elokuvaboksejani.
Mitään yksioikoista vastausta ei ole, suosittelenko tätä kenellekään. Toivon tekstin tuoneen vastauksia tarvittaviin kysymyksiin, joita ostoaikeissa voi herätä. Tämän artikkelin julkaisuajankohtana 1000 kappaleen rajoitettua painosta on vielä saatavilla. Mainittakoon, että kyseessä on julkaisu, jonka uskoisi pitävän arvonsa tai jopa kasvavan ajan myötä, kuten Arrow’n loppuunmyydyille julkaisuille usein käy.
*Lyhyin, eli nopeiten pyöritetty versio löytyy Méliès’ Magic Show’sta, kestäen ainoastaan 8:22 minuuttia. Version alussa nähdään pari sekuntia näkyvillä oleva nimiplanssi. Arrow’n julkaisussa mustavalkoversio (samalla planssilla) kestää 12:49 minuuttia. Airin säestämä väriversio kestää 15:31 minuuttia (vaikka levyssä lukee 16:40 min), sisältäen jälkikäteen lisätyt 54 sekuntia pitkät alkutekstit ja 40 sekuntia kestävät lopputekstit. Pisin versioista on Arrow’n paketista löytyvä värillinen, joka kestää 16:13 minuuttia, sisältäen 56 sekuntia pitkät alkutekstit ja 43 sekuntia pitkät lopputekstit.