Quentin Tarantinon uudesta elokuvasta puhuttaessa on kriitikkona vaikea olla vertaamatta sitä suoraan teoksiin, joista mies tällä kertaa on inspiraationsa ottanut. Haluaisin kuitenkin The Hateful Eightin tapauksessa käsitellä sitä melko itsenäisenä teoksena, koska sitä se sydämessään pyrkii olemaan. Pakolliset viittaukset hoidettakoon heti pois alta: perusasetelma on tuttu King Hu’n Dragon Innistä. Sekalainen joukko matkustajia omine agendoineen päätyy samaan majataloon. Tällä kertaa Kurt Russellin esittämä palkkionmetsästäjä saapuu paikalle odottamaan ulkona myllertävän (John Carpenterin The Thingistä lainatun) lumimyrskyn laantumista lähikaupunkiin vietävä kallisarvoinen vanki kainalossaan. Majatalon muut asukkaat ovat luonnenäyttelijöitä Tarantinon vakikasvoista kuten Samuel L. Jackson ja Michael Madsen uusiin tuttavuuksiin kuten Demian Bichiriin ja vankia esittävään Jennifer Jason Leighin. Yksittäisiä otoksia ja viittauksia löytyy sieltä täältä, mutta kokonaisuus on hyvin kaukana esimerkiksi Kill Billin “Kuvataan Lady Snowblood uusiksi” -tason lainalaisuudesta.
Pitkälti yhteen tapahtumapaikkaan sijoittuminen on elokuvan visuaalisen ilmeen pelastus. Siinä missä Django Unchained kävi läpi vuosikymmenien edestä erinäisiä syvän etelän sijainteja kaduista sisätiloihin ja näytti tämän ansiosta usein tavattoman lattealta ja ruskealta, on The Hateful Eightin värikkäillä kapistuksilla, kaljapulloilla ja karkeilla koristeltu puodin, majatalon ja baarin risteymäliike visuaalisesti niin rikas ja runsas, että elokuvan harvemmat normaalit, puhuvista päistä koostuvat otoksetkin näyttävät visuaalisesti iloittelevilta. Värit ja valaistus nousevat erityisasemaan, ja misé-en-scene on kauttaaltaan ohjaajansa ja luottokuvaajansa Robert “kokaiinivelho” Richardsonin terävintä kärkeä. 44 miljoonaa vaikuttaa isolta rahalta käytettäväksi yhden tapahtumapaikan elokuvaan, etenkin kun se paikka on pitkälti täynnä luonnenäyttelijöitä, mutta raha näkyy ruudulla. Kaikki kankaalla nähtävä on huoliteltua olematta silti sliipattua, kuten esimerkiksi majatalon mystisesti hajonnut ovi, joka lentää auki kerta toisensa jälkeen vaatien kiinni naulausta. Elokuva suorastaan anoo tulla nähdyksi valkokankaalta – asia, josta elokuvan ultraleveä 2.76:1 -kuvasuhde kieliikin.
Käsikirjoitus on tiettyyn, elokuvan kronologiassa varsin selvään, pisteeseen asti Tarantinon parhaita. Pop-kulttuurin ympärillä pyörii tasan nolla keskustelua, ja muut keskustelut ovat hedelmällisiä. Kun ei keskustella, pahoinpidellään. Russellin keinot naisvankinsa hallintaan pyörivät pitkälti erinäisten lyöntien ja kidutusmetodien ympärillä. Elokuva esittää kaiken väkivaltansa huumorina. Alussa se aiheuttaa varsin ikäviä tunteita. Sovinismi ja rasismi ovat yhteiskunnassa vahvasti pinnalla, joten elokuvan aloittaminen naisen hakkaamisella ja jatkuvalla eri etnisyyksiä solvaavien termien käytöllä epäilyttää. Onneksi viimeistään Jacksonin päästessä vauhtiin loukatessaan yhdessä monologissa sekä homoseksuaaleja, valkoisia, etnisiä vähemmistöjä sekä vanhempia kautta maailman käy ilmi, että nämä näennäisloukkaavat kohellussekvenssit toimivat kuin South Park kulta-aikanaan; tehokeinoina joiden kautta kerrotaan, noh, milloin mistäkin asenteista ja ihanteista.
Tehokkaimmillaan filmi onnistuu tuomaan pinnalle tässä ja Tarantinon parissa aiemmassa elokuvassa vahvasti läsnä olleen äärimmilleen viedyn visuaalisen goren. Verisuihkut tuntuvat vain kasvaneen sitten Django Unchainedin, ja niitä käytetään punchlineina suureen osaan elokuvan vitseistä. Etenkin aivan elokuvan lopussa tämä väkivaltahuumori käännetään kuitenkin onnistuneesti päälaelleen. Kahden hahmon nauraessa maanisesti kolmannen hitaasti kuollessa hirttoköyden varassa herää kaksi ajatusta. Tarantino tietää selvästi, mitä tekee. Hänen elokuvissaan väkivalta on aiemmin ollut tyylikeino, visuaalisen iloittelun olennainen osa. Nyt siitä on tullut komediaa. Djangossa tämä koomisuus oli kenties vahinko, mutta nyt asiasta ei jää epäilystäkään. Hän tietää tasan tarkkaan näiden tehokeinojen aiheuttavan ihmisissä ristiriitaisia reaktioita, ja suorastaan lypsää niitä tällä kuumeisesti leikatulla lopetuksellaan. Erityisesti leikkaus, jatkuvat siirtymät kuolevan silmistä asialle nauraviin, kääntävät elokuvan konseptuaalisesti päälaelleen ja tuovat menoon tietynlaista raadollisuutta, jolloin fokus kääntyy suorastaan katsojaan elokuvan sijaan. Katsoit juuri lukemattomien ihmishenkien menetyksen ja varmasti nauroit, koska elokuva manipuloi sinut siihen, mutta nauroit kuitenkin. Miltä nyt tuntuu? Varmasti ihan hyvältä. Tarantino tuntuu ymmärtävän konfliktin sen välillä, mitä ihmiset haluavat, ja sen välillä, mitä ihmiset kammoksuvat. Tähän lopetukseen on sellaisenaan ängetty enemmän sisältöä kuin koko Death Proofiin, joskin hän käsitteli tismalleen samaa dilemmaa jo Inglourious Basterdsin kolmannessa näytöksessä. Rasistinen kansalaisaktivismi saa myös osansa elokuvan osuvammasta ruoskinnasta. Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeiset etelän aatetta epätoivoisesti jatkaneet kansalaispartiot ovat hyvin rinnastettavissa nykyisiin vastaaviin rasistisiin kansalaisaktivisimiliikkeisiin sekä Yhdysvalloissa että Suomessa. Näiden oikeutusta sivutaan lukuisissa keskusteluissa siitä, mikä on rajaseudun oikeutta (tunnetasolla syntyvä rangaistus) ja mikä modernia sellaista (välinpitämättömän järjestelmän aikaansaama rangaistus). Historian toistuminen vuosisata toisensa jälkeen saadaan hyvin esille.
Vähemmän tehokkaasti The Hateful Eight onnistuu ei-väkivaltaisten vitsiensä kanssa. Sinänsä ihan näppärästi kirjoitetut dialoginpätkät Jacksonin hahmon oletetusta Lincoln-kirjeestä sekä Russellin halukkuudesta viedä vankinsa hirtettäviksi aina Tim Rothin uskomattomaan hienostuneen brittimiehen aksenttiin toistuvat niin usein kolmituntisen filmin aikana, että jokainen niistä alkaa maistua puulta jossain puolivälin tuntumassa. Kun elokuva viimein potkaisee uuden vaihteen silmään koko majatalon väen välisten jännitteiden lauetessa kerralla – toivonpilkahdus toistovitsien poistumisesta viilettää jo silmissä – Tarantinon käsikirjoitus hyppää ajassa taaksepäin aikaan ennen elokuvan alkua. Ratkaisu on pökkelö, ja menneisyyssekvenssi onnistuu pilaamaan kaiken elokuvassa siinä vaiheessa olevan jännitteen. Hahmojen motiivit paljastuvat ja loppuratkaisun asetelma tehdään selväksi. Se ei kuitenkaan tunnu oikealta, kun ennen sitä elokuva muistuttaa laadukasta Agatha Christie -kopiota, jossa mysteeri ruokkii paranoiaa ja toisinpäin. Näiden motiivien paljastaminen ulkona varsinaisen mysteerin kontekstista on sama kuin Christie olisi sijoittanut And Then There Were None…n viimeisen luvun kirjansa puoliväliin. Tämä jättää narratiivin muut pienemmät viat – kuten kertojaäänen käyttäminen sen selittämiseen, mikä olisi hyvin voitu näyttää edellisen kohtauksen aikana – varjoonsa. Ratkaisu on halpa ja helppo. Siitä puuttuu Tarantinolle yleensä viaksi asti nouseva nokkeluus täysin. Sääli sinänsä, koska ainoa syy miksi puhun elokuvasta enemmän komediana kuin minään muuna on se, ettei se pysty lunastamaan itse asettamiaan odotuksia muotoaan kohtaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja on toki tunnettu muotojen sekoittamisesta ja rikkomisesta, mutta toivoisin, että jatkossa sitä voitaisiin tehdä rikkomatta samalla koko elokuvaa.