Uuden elokuvavuoden aluksi toimituksemme jäsenet tarjoavat katsauksen menneen vuoden parhaisiin elokuviin top 10 -listojen muodossa.
Miikka Monosen valinnat:
Amy
Bone Tomahawk
Cinderella
Inside Out
It Follows
Mad Max: Fury Road
Maggie
Star Wars: The Force Awakens
Tangerine
Turisti
Luojan kiitos ohjaaja Kenneth Branagh ja käsikirjoittaja Chris Weitz päätyivät Disneyn Cinderellan uuden live-action -version puikkoihin. Hirvittää ajatellakin, mikä vaihtoehto olisi ollut, sillä tätä edeltänyt Pahatar-elokuva Maleficent jätti paljon toivomisen varaa toimimalla puhtaasti perinteisen kesätoimintaelokuvan roolissa. Sadut ovat jo ennen Grimmejäkin olleet pikimustia, ja sellaisten filmaamiseen tuoreella otteella löytyy yllättäen yhä aitoa kysyntää. Branaghin ja Weitzin elokuva on kuin kunnianosoitus ihmisille, jotka ovat omien, näennäisten vastuidensa taakan tuhoamia, kykenemättömiä näkemään niiden ohitse oman elämänsä tärkeyttä tai löytämään voimaa olemaan oma itsensä ja kieltäytymään näistä taakoistaan – ja täten sanomaan ei ihmisille, jotka niitä heille asettavat.
Ensimmäinen tunti on oikeasti riipaisevaa katsottavaa Tuhkimon tuhoutuessa kuolevalle äidilleen tehdyn lupauksensa ansiosta. Hän on kykenemätön näkemään tämän lupauksen tuhoisuutta. Cate Blanchett suorastaan lypsää Tuhkimolle tekemäänsä hallaa tyttöparan hajotessa kappaleiksi hänen edessään. Valitettavasti, kuten Disney-saduilla on tapana, ongelmat ratkaistaan turhankin helposti taikasauvaa heilauttavalla haltiakummilla. Se ei kuitenkaan riistä muissakin hahmoissa esiintyviä, tematiikkaa mukailevia nyansseja, oli sitten kyseessä omia halujaan kuningaskunnan parhaan hyväksi tukahduttava prinssi tai patriarkaalirakenteeseen ihastuneet ilkeät siskot. Haltiakummin ilmaantuminen on myös tervetullut pelastus sekä Tuhkimolle että meille kaikesta siitä paskasta, jota hän – me – on saanut kestää. Tämän kautta prinsessaksi nouseminen saadaan tuntumaan aidosti erikoiselta koska, noh, se hitto vie tuntuu siltä. Kyseessä on silti Kenneth Branaghin elokuva, joten 45 asteen kuvakulmien, ye olde englishin ja opulenttien otosten vihaajat karttakoot Cinderellaa. Meille muille kyseessä on aidosti erilainen prinsessaelokuva, joka on silti samalla olennaisesti enemmän sellainen kuin muut trendin edustajat viime vuosina.
Lasse Rannan valinnat:
45 Years
Beasts Of No Nation
Mad Max: Fury Road
Montage Of Heck
Phoenix
Sicario
Taxi Teheran
The Assassin
The Look Of Silence
Turisti
Liki kolmen vuosikymmenen ajan liihotti George Miller elokuvallisella tuuliajolla. Tuloksena oli pari koko perheen suosittua mutta tyhjänpäiväistä tuotantoa. Ne nostivat Millerin Oscar-kategoriaan mutta eivät millään muotoa näytä tai tunnu Millerin omilta. Onni on pitkä pasianssi, ja Miller sai latoa kortit monta kertaa ennen kuin peli meni läpi.
Fury Road ei ollut Millerin alkuperäisen saagan remake eikä edusta minkäänlaista jatkumoa edelliseen. Elokuva avasi uuden itsenäisen tarinan, joka osoittautuu jopa vanhaa Mad Max -trilogiaa rikkaammaksi ja monitahoisemmaksi. Yksinkertaisesti luonnehdittuna Mad Max: Fury Road on kuluvan vuosikymmenen parhaita toimintaelokuvia. Teos on harvinaislaatuinen yhdistelmä puhdasta viihdettä, voimakasta kerronnallista visiota ja spektaakkelimaisia näkyjä.
Elokuvan suuruus piilee ytimellisessä pelkistyksessä. Kysehän on pitkitetystä takaa-ajokohtauksesta. Se tuskin haittaa teoksen arvoa mitattaessa, sillä lukemattomat merkkiteokset ovat rakentuneet vaatimattomille pohjille. Furiosa pakenee tyrannimaisen Immortan Joen post-apokalyptisesta valtakunnasta. Joen vangiksi joutunut Max sekaantuu juttuun ja muuntuu klassiseksi vastahakoiseksi sankariksi. Tämä on hänen tarinansa, vaikka Furiosa nousee hänen rinnalleen tasaveroiseksi kumppaniksi. Matkalla kohti Furiosan entisiä kotiseutuja, Vihermaita, herää matkalaisissa toivo paremmasta, mutta toivo on ylellisyyttä tulevaisuuden maailmassa. Ihmiskunta on perikadon partaalla, ja moraalinen eroosio jättänyt jäljelle vain selviytymisvietin. Miller ei kuitenkaan pidä asetelmaa näin yksiviivaisena. Tarinan aikana kohdataan yhteisöjä, joiden koossapitävä voima ei suinkaan ole pelko vaan luottamus. Se on myös avain voittoon, vaikka Fury Roadia on vaikea nähdä idealistisena julistuselokuvana ihmisyyden puolesta. Pikemminkin se kuvaa inhimillisyyttä, johon kuuluvat myös heikkoudet ja alhaisuus.
Teknisessä mielessä elokuvan suurin ansio on se, miten se kykenee korjaamaan CGI-uskovaisen aikakauden tekemät virheet. Tietokone-efektointia ei usein näe tehtävän yhtä näkemyksellisellä tyylitajulla. Visuaalinen paraati on täynnä karunkaunista dystooppista kuvastoa, jossa on sekä perinnetietoisuutta (ilkeästi ilmaistuna kliseitä) että omaperäisyyttä. Fury Road on näyttävä, yksi vuoden komeimmista, mutta efektit eivät peitä tarinaa ja merkityksellisempiä teemoja. Mad Maxin henkilöhahmot erottuvat pikselien miljööstä muistettavina kohokuvina. Nimenomaan kyvyssään kuvata ihmisiä surrealistisessa maailmassa nousee elokuva genre-sisartensa yläpuolelle.
Joonas Nykäsen valinnat:
The Assassin
Dheepan
Dreamcatcher
In the Basement
Leviathan
Love
Ompelijatar
The Postman’s White Nights
Queen of Earth
Youth
Postimiehen valkeat yöt (2014), jonka otsikko viittaa tietysti Fjodor Dostojevskin Valkeisiin öihin (Netočka Nezvanova, 1849), elokuvalla ei ole yhteistä kyseisen kirjan tai Luchino Viscontin samannimisen elokuvan kanssa kuin samankaltainen otsikko; tai en ainakaan ensimmäisellä katselukerralla sellaista yhteyttä löytänyt, muuta kuin onneton, toteutumaton rakkaus.
Kyseessä olevassa elokuvassa tuskin nähdään mitään valkeaa, lukuun ottamatta päähenkilön uusia hampaita. Siinä näytetään myös ladosta löytyvä norsun kokoinen ydinohjus. Se laukaistaan myöhemmin elokuvan aikana mutta kohdetta ei näytetä. Näytetään vain että ohjus lentää taivaalle. Minne se menee? Miksi? Sitä emme tiedä, tiedämme vain, että ainakaan pasifisteilla ei olisi yhtä suurta ja paksua ohjusta ladossaan. Tai ehkä juuri heillä on? Tällaista kuvaa ei uutisissa voisi nähdä (ei ainakaan niin hienona, miltä se näytti valkokankaalla; puhumattakaan siitä että elokuvan jokainen kuva oli taideteos!); ehkä siksi että se olisi liian provosoiva. Katsoja voisi kuvitella että ohjus on matkalla hänen kotikyläänsä. Se voisikin olla mahdollista. Sen sijaan, että hän näkee aina kuvia jonkin ”Toisen” tuhoutumisesta, jonkin ”Toisen” kuolemisesta, nyt hän näkee vain ohjuksen, valtaisan suuren, joka voisi tuhota vaikka jonkun Vaasan tai Lohjan kokoisen kaupungin yhdellä kertaa kokonaan. Ohjus lentämässä ”vain jonnekin” on myös kuva, jos menemme symbolismiin, jota pitää välttää kaikella tasolla, siitä uhasta, joka kylmän sodan aikana oli: nyt vain konkretisoituneena elokuvaksi. Tai ehkä sen voi tulkita myös uhkaukseksi?
Raapikaamme hieman pintaa, jotta luu, jonka ytimeen tulemme iskemään, näkyisi: rakenteiden uhrin on ehkä jossain vaiheessa syöksyttävä rakenteita vastaan – siis hänen on pakko tehdä se. Sillä voima, joka häntä sortaa, on liian suuri, joten hänen on purkauduttava: tietenkin rakenteet juuri silloin imaisevat hänet kokonaan sisäänsä ja musertavat hänet. Useimmissa tapauksissa siitä – mikäli teurastus on tarpeeksi näyttävä – syntyy lisää musiikkia rakenteisiin, joita nämä välttämättömät purkaukset aina säestävät (niitä näemme vain yhden, jos muistini pelaa, elokuvan aikana; inhimillisen ja toivottoman räjähdyksen perhejuhlissa – joka hämmentää kaikkia); musiikkia jota ehkä kaivattiinkin, jotta lehdistössä ja intellektuellismissa voisi elää analyysi kauhusta, analyysi joka kieltää / myöntää kauhun, mutta lähtee itse asiassa kauhusta itsessään ja saa sitä aikaan. Ihmiset eivät halunneet näköjään utopiaa, vaan yleisen sekasorron, jota pitää aisoissa ja analysoida.
Tai he halusivat pitää yllä kuvitelmaa siitä, että sekasorto olisi aisoissa, mutta olisi silti olemassa: tätä varten on media. Vaikka tuskin kukaan tieteilijöistä aavisti vielä sitä, että siellä missä sähkö keksittiin, keksittiin myös pian sähkötuoli. Yhtä lailla kuin seinään ajettu rotta, myös ihminen näyttää epätoivonsa, kun sitä vielä potkaistaan silloin. Kaikki tämä konkretisoituu ladosta löytyvään ohjukseen. Huomioitavaa on myös, että muut elokuvan hahmot eivät voi näyttää yhtä massiivisesti epätoivoaan: päähenkilö esimerkiksi päätyy vain ostamaan (todennäköisesti kaikella rahallaan) amalgaamit, uudet hampaat, mutta tuskin purrakseen vastustajaansa, vaan enemmän miellyttääkseen – turhaan – vaimoaan, joka hänet heti silloin jättääkin. Sillä, myöntäkäämme, tämä mies haluaa vain rakkautta.
Loogikolle, jollainen en toivoakseni ole, tämä edellä mainittu elokuva on tietysti yksi suuri ryppy otsaan, niin suuri ryppy, että se peittää itse asiassa koko otsan ja kohta hän ei olekaan muuta kuin yksi ryppy – isokokoinen, kaiken alleen peittävä ryppy!
Petri Penttisen valinnat:
Li’l Quinquin
The Look of Silence
Foxcatcher
Turisti
Amy
Taxi Teheran
Citizenfour
Whiplash
Life Itself
Kyyhkynen oksalla istui, olevaista pohtien
Itselleni, kuten varmasti monelle muullekin, englantilainen laulaja-lauluntekijä Amy Winehouse, joka ehti julkaista kaksi levyä, oli elinaikanaan tutumpi hahmo iltapäivälehtien sivuilta päihdesekoilujensa tiimoilta kuin musiikistaan. Winehousen poismeno 27-vuotiaana, alkoholimyrkytyksen seurauksena, osui heinäkuussa 2011 samalle viikonlopulle kuin Utøyan joukkosurma, joten edes pintapuolista katsausta hänen uraansa ja elämäänsä ei tullut tuolloin mediarummutuksen säestyksellä suoritettua.
Ohjaaja Asif Kapadia otti tehtäväkseen kertoa Amyn tarinan otsikoiden takaa ja käyttää samaa kerrontatapaa kuin edellisessä dokumentissaan Senna (2010). Elokuva on koostettu pääosin arkistomateriaalista: kotivideoista, valokuvista, kännykällä kuvatuista otoksista ja videoista. Näiden päälle kuullaan Kapadian tallentamia haastatteluja. Lisäksi kerronta nojaa elimellisesti myös Winehousen musiikkiin, josta ei omaelämäkerrallisia sävyjä puutu. Holhoavaa kertojaääntä ei dokumentissa kuulla lainkaan.
Kuinka lahjakas Winehouse oli? Veteraanilaulaja Tony Bennett, yksi Winehousen idoleista, ei arkaile julistaa dokumentissa, että Winehouse oli jazz-laulajana samaa sarjaa kuin Ella Fitzgerald ja Billie Holiday. Yksi dokumentin hienoista hetkistä onkin Bennettin ja Winehousen duettona esittämä Body and Soul, joka jäi Winehousen viimeiseksi levytykseksi.
Kapadia ei anna valmiiksi pureskeltuja vastauksia Winehousen tragediaan, mutta esimerkiksi isä Mitchistä saa tämän perusteella melko ahneen ja välinpitämättömän kuvan. Kriitikkiä ohjaaja suuntaa myös raadollisen julkkiskulttuurin suuntaan, joka mässäilee itsetuhoisten julkimoiden elämillä. Winehousen saama mediajulkisuus oli osa hänen tarinaansa, mutta Kapadin käsittelyssä siinä on myös jälkiviisastelun makua. Totta kai tässä yhteydessä esimerkiksi Jay Lenon ohjelmassaan kertomat Winehousen huumeongelmaa pilkkaavat huonot vitsit tuntuvat varmasti ilkeämmiltä kuin aikoinaan. Tarkoitus on havainnollistaa yleistä mediailmastoa, mutta nyt yksittäiset heitot tuntuvat saavan liian suuren painoarvon. Tämä on ainoa pieni nillityksen aihe muutoin hienossa dokumentissa. Kapadia vangitsee Winehousen lahjakkuuden, mutta ei myöskään arkaile kuvata häneen tragediaansa kaunistelematta ja koruttomasti.