Maa: Yhdysvallat
Genre: Trilleri
Ohjaus: Peter Bogdanovich
Käsikirjoitus: Peter Bogdanovich, Samuel Fuller, Polly Platt
Kuvaus: László Kovács
Leikkaus: Peter Bogdanovich
Näyttelijät: Boris Karloff, Tim O’Kelly, Peter Bogdanovich
Targets kuuluu halvan B-elokuvan aatelistoon, ja oikeastaan sen myöhäiseen kukoistuskauteen ennen kyseisen tuotteen katoamista levitystuotannosta. Resursseissa on tingitty, mutta visiossa, tyylitajussa ja sanoman tehovoiman välittämisessä ei rahtuakaan. Tuotannon synty itsessään kuuluu indie-elokuvan universumin romantisoituun folkloreen. Halpiksen mestari Roger Corman lähti erään kerran perimään velkojaan Boris Karloffilta – tämä oli ohjaajalle velkaa kaksi kuvauspäivää. Corman ei jättänyt tilaisuutta käyttämättä. Hän otti yhteyttä avustajaansa Peter Bogdanovichiin ja antoi tälle luvan tehdä millaisen elokuvan vain halusi. Ehtoina olivat ainoastaan budjetissa pitäytyminen ja Karloffin roolittaminen. Corman kaavaili tuotannosta lyhytelokuvaa, jossa olisi hyödynnetty parin vuoden takaisen Kauhujen linna -elokuvan aineistoa – kyseissä elokuvassa Karloffilla on niinikään päärooli. Bogdanovich leikki ajatuksella, että elokuva alkaisi juonen ulkopuolisella prologilla, jossa Corman ja Karloff katsoisivat Kauhujen linnaa, ja Karloff tokaisisi: “Tämä on surkein elokuva, jonka olen ikinä nähnyt.”
Bogdanovich tekikin jotain täysin odottamatonta. Hän kertoi koko tarinan uudestaan, otti idean ajankohtaisista tapahtumista, luopui Cormanin ehdottamasta camp-huumorista ja nimesi työn uudelleen otsikolla Targets. Tapahtumat sijoittuvat nykypäivään. Karloff esittää ikääntynyttä entistä kauhunäyttelijää Byron Orlokia, joka eläköitymisen kynnyksellä joutuu kerrankin kohtaamaan aitoa kuolemanpelkoa myös tosielämässä. Toinen päähenkilö ja tarinan toiminnan varsinainen dynamo on amerikkalainen, näennäisen normaali teinipoika Bobby Thompson, joka on päättänyt ampua mahdollisimman paljon ihmisiä. Hänen tarinansa mukailee tuolloin ajankohtaista tosielämän tapausta, jossa sotilas Charles Whitman surmasi ampumalla 13 ihmistä Teksasin valtiollisen yliopiston alueella.
Bogdanovichin etäinen, kliininen lähestymistapa on kylmäävä. Tapahtumat on kuvattu tappajan näkökulmasta. Hänen uhrinsa näkyvät pieninä, hitaasti liikkuvina pisteinä kaukana alhaalla; Orson Wellesin Kolmannessa miehessä esittämän fasismi-monologin spekulaatio toteutuu käytännössä. Rahalla ei tosin ole Thompsonille minkäänlaista merkitystä. Hän ei vain tunne lainkaan sääliä, kun nuo pienet pisteet lakkaavat liikkumasta yksi kerrallaan. Ampumiskohtauksessa on puhdasta avuttomuuden ja ahdistuksen tuntua Thompsonin irrationaalisen väkivallanpurskauksen kohteeksi joutuneiden ihmisten joutuessa katsomaan, miten vierustovereita lakoaa maahan armottoman tarkassa tulituksessa.
Orlokin ja Thompsonin tarinat kulkevat pääosin erillisinä, ja juonikuviot risteävät kekseliäällä tavalla. Boris Karloff esittää tavallaan itseään intensiivisesti – tosin odotetun tehokkaasti. Sitaateilla väritetty muotokuva on enemmän kuin näköinen. Orlokin hahmo on anakronistinen ilmestys keskellä nykyajan kulttuurimiljöötä. Dialogi sisältää vuorosanoja paitsi jo mainitusta Kauhujen linnasta, myös Howard Hawksin The Criminal Code -elokuvasta. Karloffin tavoin Orlok on väsynyt pettymään elokuvateollisuuden ja show-elämän realiteetteihin ja valkokangaspersoonan vangitsemiin toistorooleihin. Hänen minuutensa on hajoamispisteessä lukemattomien maskien takia, mutta muuntuvaisuudestaan huolimatta hän on ollut kykenemätön sopeutumaan modernin kauhukuvaston vaatimuksiin. Nykyajan urbaani väkivalta, gore ja psykologinen kauhu tuntuvat hänestä vastenmielisiltä. Lopulta Orlokin edustama kuvitteellinen viihdekauhu asetetaan vastakkain Thompsonin tosielämän pelotteen kanssa. Katsojalle tarjoutuu mahdollisuus verrata kahta pelotetta, illusinatorista horroria ja tosielämän terroria keskenään. Kauhugenre on elokuvan lajeista kaikkein lähimpänä katsojaa; mikään muu ei pureudu psyykeen ytimeen yhtä voimakkaasti.
Targets on kuitenkin ennen kaikkea Bogdanovichin voimannäyte. Rajoitteet tietäen ohjaajan debyytti on uskomattoman valmis elokuva. Kahden erillisen tarinan kertominen on aina haasteellinen tehtävä, ja tässä tapauksessa kerronta toimii jouhevasti, vakuuttavasti ja uskottavasti. Henkilöohjauksessa Bogdanovich osoittaa suurta vahvuutta. Hän saa voimaa esiin sekä veteraani-Karloffista että Thompsonia esittävästä tulokkaasta Tim O’Kellystä. O’Kellyn Thompson on tavanomaisuuden ulkokuoren peittämässä epävakaudessaan häiriinnyttävän demoninen ilmestys; siinä missä Karloffin/Orlokin hirviömäisyys oli usein näkyvillä ja normaali oli piilossa, on Thompsonin tapauksessa asetelma päinvastainen. Bobby Thompson elää elämänsä ratkaisevimman päivän kuin robotti. Rutiinit ovat mekanisoituneet, automatisoituneet ja ylinormalisoituneet jopa etäännyttävissä määrin; syöminen, pukeutuminen, television katselu ja autolla ajelu tuntuvat kuuluvan johonkiin toiseen kulttuuriin. Näin Bogdanovich pääsee osoittamaan väkivallan piilevän olomuodon. “Snap factor” on joka hetki vaarassa laueta.
Targets on jännittävä, provokatiivinen ja kivulias sohaisu kipupisteeseen, josta amerikkalainen yleisö ei ollut ehtinyt kunnolla toipua. Samalla se on osoitus siitä, miten vähäisistä aineksista on mahdollista muovata suuri, hallittu kokonaisuus, mikäli vain tahdonvoimaa ja rohkeutta oman näkemyksen toteuttamiseen on riittävästi. Korkeat tuotantoarvot ovat silmänlumetta, mikä pitää eittämättä lukea ansioksi. Bogdanovichille Targets merkitsi läpimurtoa. Puoli vuosikymmentä myöhemmin hänet luettiin yhdeksi amerikkalaisen uuden elokuvan keskeisimmistä ohjaajista. Targets on kaoottisen aikakauden peili ja profeetallinen kuva kansakunnan huomispäivästä.