K
uinka paljon dokumenttielokuvan aiheen rajaus voi rajata pois maailmasta kokonaisuutena kääntymättä kokonaan fiktioksi? Kuinka paljon fiktioelokuva voi liikkua mielikuvituksessa muuttumatta dokumentiksi fiktiosta? Dokumenttielokuvat ovat fiktiota dokumentista ja fiktioelokuvat ovat dokumenttia fiktiosta. Hyvästi Afrikan dokumenttielokuvantekijät ovat ehkä ymmärtäen tai vahingossa tai puolivahingossa – mutta ennen muuta hartaalla paneutumisella aiheeseensa (siihen kelpaa vain kameramies, joka jaksaa hiillostaa mitäänsanomattomuudellaan tarpeeksi pitkään löytääkseen omasta mielestä kärsimysten kultasuonen: kyllä se aina ennen pitkään tulee esiin, ja kun se tulee, lopputulos on ammattitaitoinen kuvanjälki, taiteelliset sommitelmat, katsojan suurta tunnetta odottava kuva) – tulleet maalanneeksi ajalla kameransa tallennustilaan, kameransa muistiin, joka on peili, eräitä merkittäviä asioita ylitse aiheensa. Niin on aina, kun kyseessä on elokuva: Kuvaan tarttuu ennemmin tai myöhemmin jotakin sellaista, josta ei voitu edes tietää, ettei siitä tiedetty. Kuvaan tarttuu elämä, sen työskentely ihmisissä. Mutta myös jotain ihan muuta.
Herännyt tietoisuus on Ugandan valtiolle yhtä kuin vaarallinen tietoisuus. Näin on kaikkialla, jossa systeemi kaatuisi, jos siinä elävät tiedostaisivat täydellisesti sen mekanismit: On pohdittava sitä, miksi jotkut tahtoisivat ihmisten elävän epätietoisuudessa. Olisiko syy tässä: He jotka saavat eniten hyötyä epätasa-arvoisuuden alati standardina pysyvästä tilasta, menettäisivät vähitellen hyötynsä, tai ainakin pelkäävät menettävänsä ne, jos ihmisten tietoisuus niistä heräisi? Kuinka paljon ihminen on valmis sanomaan oman hyötynsä ollessa kyseessä omasta hyödystään ja kuinka paljon valtaapitävät ovat valmiita antamaan mahdollisuuksia sanoa ja pohtia näitä asioita Ugandassa? Siitä päätellen, että elokuva on siellä paraikaa kielletty, ei kauhean paljon.
Pääasia ei ole ollut näyttää vain yhtä maantieteellistä paikkaa, tässä tapauksessa Ugandan valtiota, jossa asiat ovat poliittisesti pilalla, vaan kuvailla eräänlainen ajatusmaailma, joka mahdollistaa pilaantuneen politiikan. Ellei sitten politiikka jo itse pilaa ajatusmaailmaa. Luullakseni kyllä. Voin olla väärässäkin, kuten Federico Fellini sanoo loistavassa kirjassaan Fellini on Fellini. Joskaan sillä ei ole enää mitään merkitystä kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Toisaalta leffan tarkoitus on kai ollut osoittaa ajatusmaailmaan syntynyt vasta-ajatusmaailma. Se mitä niiden törmäyksestä kehittyy on kaikista kiinnostavinta ja paljastavinta koko dokumenttielokuvassa. Se paljastaa systeemin heikkoudet: Vasta-ajatusmaailmaa ei tahdottaisi hyväksyä systeemissä, jossa vasta-ajatusmaailma voisi käydä joidenkin etujen esteeksi. Tällöin byrokratia alkaa heti laittaa niin sanotusti kapuloita rattaisiin, jos sen tahtoo niin nähdä. Käytän tätä lausetta muistuttaen, että Leviathanissa (2014) eräs mies käytti sitä myös: Mutta meillä on miljoonasti eroja; minulla ei ole lainkaan valtaa tai rahaa, saati tahtoa sortaa. Käytän sitä siis samasta asemasta, kun käytin Jean-Paul Sartren sanoja edellisessä tekstissäni: “Mitään oikeuksia ei ole olemassa.” Käytän niitä epätoivosta käsin.
Palatakseni palettiini, jos tällaisen vertauskuvan voi hyväksyä (ei voi): Systeemin toimiakseen on luotava tuntemattomia tuntemattomia. Näin esimerkiksi raha tultiin keksityksi tiedostamatta lainkaan sitä, mitä kaikkea se tulee aiheuttamaan: Kuka olisi voinut arvata? He keillä on rahaa, eivät tahdokaan muiden tiedostavan, mitä raha on. Valta toimii samalla tavalla: He keillä on valtaa, eivät tahdo vallan mekanismien paljastuvan heille, jotka mekanismien vaikutuksen alaisia ovat. Näin tämä elokuva ei tule kertoneeksi pelkästään Ugandan valtiosta. Olisikin hyvin suppeanäköistä väittää näin. Ideologisella tasolla se kertoo mistä tahansa valtiosta, mistä tahansa yrityksestä, miksei juuri omastamme?
Elokuvassa tavattava Riitta ei tahtonut luovuttaa omaisuuttaan – dialogista tuli ilmi: miljoonia – Ugandan valtiolle. Valtio hänen mukaansa kiristi sitä häneltä. Byrokraatit lopettivat hänen tukensa. Hänen ja Catherinen arvokas seksuaalivalistustyö kiellettiin. Se kiellettiin mitä absurdeimmin perustein. Sen väitettiin lisäävän nuorten homoseksuaalisia taipumuksia. Seksuaaliopetusta, jonka tärkeydestä kuuluisi saada kenties kunniaa, väitettiin nyt joksikin erittäin pahaksi. Riitan työn avulla jotkut miehet ja vaimot Ugandassa pääsivät lähemmäs tasa-arvon ihannetta. Tasa-arvon tavoitteleminen on suuri ihanne, mutta niin moni suuri ihanne on kaatunut toteutukseensa, kuten tämäkin ihanne on täysin kaatunut toteutukseen ja sisältämäänsä paradoksiin: Tasa-arvo ei voi olla mahdollista, koska aina tulee joku joka tahtoo olla tasa-arvoisempi kuin toinen. Luonto ei halkaissut ihmistä aivan tasan keskeltä kahtia. Riitan taistelussa ei voi olla aivan yksipuolisesti toisen puolella, vaikka kaikki sympatia tippuu hänelle. Kaikkien tiedossa on Ugandan olevan rahallisesti erittäin köyhä valtio. Omaisuus joka Riitalla ilmeisesti on, voisi olla varsin pelastava monessa tapauksessa Ugandan köyhille. Minulle tulee mieleen Las Hurdesin, erään loistavimmista loistavimman filmidokumentin, ihmisistä ja sortosysteemeistä hyvin paljon paljastava kohtaus.
Siinä koulussa täydellisessä köyhyydessä oleville lapsille, jotka ovat vasta hetki sitten oppineet tuntemaan leivän (sitä ennen he ovat – huolimatta nälkäkuolemista, pilaantuneesta vedestä, vanhenemisesta ennen aikojaan – heittäneet leipää menemään, koska eivät ole tienneet mitä se on) kerrotaan eräs lause jostain painavasta filosofian kirjasta. Nämä köyhät oppivat tämän, kun se kirjoitetaan liitutaululle: “Kunnioita toisen omaisuutta.” Monessako mielessä meidänkin koulumme opettavat samaa, samalla tekopyhällä periaatteella? Kenties melko monessa: Meillähän ylikoulutetaan ihmisiä suurtyöttömyyteen. Tätä ei edes pidetä mitenkään hälyttävänä. 40 vuotta sitten 70-luvulla mediassa julistettiin hätätila, työttömiä ollen silloin Suomessa 70 000. Suomessa on nyt noin puoli miljoonaa työtöntä. Mitään hätätilaa ei olla julistettu, koska se on liian ilmiselvä: Me olemme kaikki kollektiivisesti paniikissa. Toinen kysymys: Miksi Riitan omaisuuden kuuluisi tulla Suomeen, jos hänen omien sanojensa mukaan Suomessa on “asiat kuitenkin varsin hyvin” (“Ja ihmiset silti kulkevat täällä suut mutrussa ja valittavat joka asiasta.”) ja Ugandassa ei (“Mutta ihmiset osaavat siellä sentää laulaa.”)? Raha jakaantuu yhä epätasaisemmin maailmassamme. Se on itsestäänselvää, mutta sille ei tehdä mitään.
Imperialismi toi varastaen Afrikan omaisuudet tänne Eurooppaan. Afrikan timantit, kullan, öljyn, puuvillan ja jopa ihmisten elämät, joista herrat saattoivat hyötyä. Siinä samalla he sössivät aivan kaiken, menneisyyden ja tulevaisuuden ilman, että mitään toivoa enää koskaan olisi tai tulisi koskaan olemaan. Toivo on täydellisesti kuollut. Kaikki on totaalisesti menetetty… Mutta sentään heillä oli hauskaa.
Kärsimätön lukija kuvittelisi kirjoittajan pysytelleen huolimattomuuttaan aiheen sivussa, kertovan vähän sitä sun tätä, kaikkea mitä mieleen sattuu vain iskeytymään, ruvennut poliittiseksi ja syyllistynyt saarnaan erämaassa ja potenut toivon kuolemaa, mutta itse asiassa tämä kaikki on ollut hyvin tarkoituksellista ja hienovaraista valmistelua itse aiheeseen syventymiseen. Mitä itse asiassa on dokumenttielokuva? Kaikille jotka ovat sellaista tehneet, on varmaa, että kuvattavana oleva ihminen käyttäytyy eri tavalla ennen kuin kameran laittaa päälle ja sen päälle laittamisen jälkeen. Kun kameran laittaa pyörimään, ihmisessä syttyy jokin itsesuojeluvaistoinen reaktio: Jos hän edes alitajuisesti tiedostaa olevansa kuvauksen kohteena, hän alkaa heti näytellä. Ihmisessä, hänen eleissään on aina jotakin hieman enemmän kuin kuuluisi olla. Pelkässä korvan raapimisessa on hieman enemmän kuin kuuluisi olla. Aivastaminen on täysin liioiteltu ele. Ihminen on yksinkertaisesti liikaa. Kun kameran laittaa päälle ja sen linssin tähtää ihmiseen, hänen liioittelunsa kaksinkertaistuu.
Minun mieltäni piinaa hieman eräs muisto yhden loistavan elokuvantekijän kritiikistä kritiikkiin, tai sanotaan loistavan siinä mielessä kun Kohtaamisia oli iloinen yllätys, hyvin tärkeä elokuva ja todellinen taidonnäyte, jota tulisi ylistää enemmänkin, sen sijaan että se aivan unohdettaisiin. Saara Cantell kun muistaakseni kirjoitti jotain sen tapaista, että muistakaa rakkaat kullat dokumenttielokuvissa olevien ihmisten olevan oikeita ihmisiä… Siinä mielessä kun tämä ei ole kritiikkiä, sillä en tahdo kirjoittaa enää sellaista (näen yksinkertaisesti viisaampana hyljätä heti sellainen asia, josta ei pidä, kuin jatkaa sen kokemista ja kirjoittaa siitä jälkeen päin ilkeästi), voin kai pohtia hieman näin:
Olisi erittäin lattea syy tehdä dokumenttielokuvaa näyttääkseen ihmisten kärsimys kuin sanoen: “Katsokaa, heillä on asiat huonommin kuin teillä, joten mitä syytä olla masentuneita, hei?” Ennen muuta se ei saisi yhtäkään myötäkärsimyksestä kieltäytyvää sielua mukaansa, se ei saisi yhtään jaloa ihmistä verkkoonsa. Jean Eustache on kirjoittanut länsimaisen sanomalehdistön olevan tällaista muiden kärsimyksistä mielenrauhaa juomista: Imetään sotien tragedioista, lapsimurhista, köyhyyden kuvauksesta, reportaaseista helvetillisistä olosuhteista – sanomalehdet miltä tahansa aikakaudelta kuvaavat aina tätä samaa aihetta (Toisin sanoen: jos haluaa täyttää päänsä valheilla, on avattava vain sanomalehti!) – jotta omat helvetilliset olosuhteet eivät vaikuttaisi niin helvetillisiltä. Jos silloin täysin sisäistettäisiin toisten helvetillisten olosuhteiden olevan meidän huomisen päivämme helvetilliset olosuhteet tai jopa juuri tämänhetkiset helvetilliset olosuhteet, itsetyytyväinen mielenrauha tuhoutuisi tyystin. Itse asiassa se tuhoutuu vähitellen tätä tekstiä lukiessa. Siitä ei ole enää ulospääsyä. Olemme kaikki helvetissä.
Kun lähdin ulos loskaiseen kevätsäähän Corona-baarin alakerran Andorran unelmatilasta, presseille olevasta ilmaisesta elokuvanäytöksestä (se ei maksanut muuta kuin aikaani ja kärsivällisyyttä, silmälihaksiani ja kuuntelutaitoani sekä bussilipun hinnat laitakaupungilta ytimeen), mielessäni väijyi kuitenkin kaksi kysymystä: Monessako mielessä dokumenttielokuvan tekijät ja reportterit ovat toisten kärsimysten nuuskijoita ja missä mielessä joku tahtoo tulla näin nuuskituksi?