Kategoria:

Marco Beltrami penetroi harrastustani

Heräsin eräänä yönä kylmän hien puskiessa kasvoilleni. Mielessäni oli vain yksi kysymys. Miksi elokuvasäveltäjä Marco Beltramin minussa herättämät tunteet hämmentävät minua näin? Kuvaillakseni tätä outoa suhdetta kyseiseen mieheen ja hänen työhönsä, minun pitänee aloittaa alusta. Elokuvaa kuvaillaan taiteenlajina usein taianomaiseksi. Joskus tämä taika kuitenkin rikkoutuu. Loitsu sanoo itsensä irti jos juoni menee viemäristä alas, näyttelijä lausuu repliikkinsä kiviseinän karismalla tai toimintaa leikataan kuin hiuksia 90-lukulaisen Johnny Deppin kampaamossa. Tähän ikävään laadunpudotukseen on mielestäni kuitenkin olemassa parannuskeino – Musiikki. Erinomainen, tilanteeseen sopiva elokuvamusiikki voi pelastaa hölmöt juonenkäänteet onnistumalla narratiivin typeryydestä huolimatta ruokkimaan katsojan immersionhalua sopivilla soinnuilla. Juuri tällaisen musiikin tekemiseen herra Beltrami sopii kuin nappi otsaan.

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila
Kategoria:

Hanna (2011)

Kuusamon järvet kimaltelevat auringonvalossa, ja poro kävelee rauhallisesti metsässä. Yllättäen metsän rauhallisuus ja seesteisyys järkkyy ilman halki kiitävän nuolen voimasta. Poro kaatuu, ja Saoirse Ronanin esittämä 15-vuotias teinityttö nimeltä Hanna kävelee sen vierelle päästääkseen sen tuskistaan. Tämä on ensimmäinen useista kerroista, kun Joe Wrightin Hannassa Ronanin hahmon teko rikkoo maailmassa vallitsevan harmonian, luoden hetkellisen kaaoksen jonka jälkeen hänen sisällään tuntuu taas vallitsevan jonkinlainen tyhjyys.

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila
Kategoria:

The Mousse and the Pinky (1984)

Aasia alkoi kiinnostaa amerikkalaista valtavirtaelokuvaa 80-luvun alkupuolella. Pienet kung fu –elokuvia näyttävät teatterit olivat nousseet etenkin vähemmistöjen suosioon, joten Hollywood-studiot alkoivat sisällyttää elokuviinsa enemmän aasialaisia näyttelijöitä sidekick-rooleihin joko kohkaavina hassuttelijoina tai mielipuolisina taistelukoneina. Nykyisin suuren suosion saavuttaneet tähdet, kuten Jackie Chan, kävivät pienissä sivuosarooleissa jo ennen varsinaista supertähteyttään Hongkongissa. Myös yksi Hongkongin kaikkien aikojen suosituimmista näyttelijöistä, Chow Yun-fat, yritti läpimurtoaan Hollywoodissa jo reilusti ennen yhteistyötään John Woon kanssa, josta hänet parhaiten muistetaan.

Julkaistu: Kirjoittaja: Jyri Majuri
Kategoria:

Ölüme son adım (1983)

Vuosi 1983 oli poikkeuksellisen hyvä Çetin İnançille ja Cüneyt Arkınille. Tuon yhden vuoden aikana tämä turkkilainen tehokaksikko teki valtavan määrän tunnetuimpia psykedeliasekoilujaan. Ölüme son adım edustaa tuon vuoden selväpäisempää tarjontaa, mutta se ei tee siitä huonoa elokuvaa. Päinvastoin Ölüme son adım on erittäin viihdyttävä toimintaelokuva.

Julistekuvissa Arkınin vaatetus muistuttaa etäisesti Mad Maxia. Hänen nahkatakkinsa ja aseensa tuovat mieleen etenkin Road Warriorin. Joissakin piireissä Ölüme son adımia on kutsuttu turkkilaiseksi Mad Maxiksi. Toimintansa ja Arkınin puolesta tämä vertaus on korrekti, mutta elokuva ei mene yksiin Mad Maxin tarinoiden kanssa. Siksi mistään varsinaisesta kopiosta ei voida puhua. Kuriositeettina ajatus kuitenkin on kiehtova, ja julistekuvat sekä mainoslauseet varmasti saavat elokuvalle lisää uteliaita katsojia.

Julkaistu: Kirjoittaja: Tuomas Porttila
Kategoria:

Sugata Sanshirô (1943)

Sugata Sanshirô kertoo judon syntyvuosista ja siitä, kuinka siitä kehittyi vakavasti otettava taistelulaji eikä pelkästään yksi jujutsun alalaji. Oikeastaan Sugata Sanshirô tuntuu olevan enemmänkin judon mainoselokuva kuin kehityskaarellinen tarina mistään. Elokuvan keskiössä on nuori Sanshiro (Susumu Fujita), impulsiivinen ja riitaa haastava nuorukainen. Hän saa mentorikseen Shogoro Yanon (Denjirô Ôkôchi), joka on ilmiselvä esikuva judon todelliselle perustajalle Jigoro Kanolle. Myös Sanshiron tarina pohjaa täysin todelliseen judon syntytarinaan. Yano saa poliisivoimilta kutsun osallistua turnaukseen, jossa selvitetään jujutsun ja judon paremmuus. Voittajaksi selviytynyt taistelulaji valitaan poliisien käyttöön. Yano haluaa todistaa judon olevan tasavertainen jujutsun kanssa ja alkaa kouluttaa Sanshirosta jujutsumestari Hansuke Murain (Takashi Shimura) haastajaa. Sanshiro kohtaa kuitenkin moraalisen dilemman ihastuessaan Murain tyttöön.

Julkaistu: Kirjoittaja: Eetu Heikkilä
Kategoria:

Çöl (1983)

Turkkilaiset tekivät 80-luvun alussa kulttimaineeseen nousseen oman versionsa Tähtien Sodasta. Se muistetaan alati tekijänoikeuksia loukkaavista musiikeista sekä Cüneyt Arkınin valtavasta karismasta. Sen suurimmaksi ansioksi nousi täysi kunnioittamattomuus alkuperäismateriaalia kohtaan. Tämän vuoksi se tullaan muistamaan ikuisesti. Myös monella tapaa se oli aloittamassa aivan uudenlaista elokuvasuuntausta, turksploitaatiota. Turkish Star Warsin suosion ansiosta sen ohjaajalle Çetin İnançille aukesi mahdollisuus työskennellä monissa muissakin sekoiluprojekteissa Cüneyt Arkınin kanssa. Näitä edustavat ainakin Vahsi Kan (Turkish First Blood), Intikam Benim, En büyük yumruk sekä Çöl, jota tässä kritiikissä käsitellään.

Julkaistu: Kirjoittaja: Tuomas Porttila
Kategoria:

Scott Pilgrim vs. the World (2010)

Kuvaavaa pelielokuvagenrelle on, että lajityypin toimivin elokuva ei perustu mihinkään peliin vaan kanadalaisen Bryan Lee O’Malleyn sarjakuvaan – jonka pohjaidea puolestaan on tuttu lukuisista peleistä. Nuoren Scott Pilgrimin on todistettava väärtinsä ihanaiselle Ramona Flowersille ja päihitettävä tämän seitsemän ilkeää eksää. Näin primitiivinen premissi olisi hyvin houkutteleva tekosyy vasenkäsivemppailuun toteutusdepartementissa, mutta onneksi projektin ruorista löytyy Shaun of the Deadilla ja Hot Fuzzilla itsensä nörttinuorisolle myynyt ohjaaja-käsikirjoittaja Edgar Wright. Wrightilla on paitsi kyky pitää superintertekstuaaliset paketit kasassa, myös harvinainen taito tasapainoilla itsetietoisen ironian ja aitojen tunteiden välillä. Ja juuri sen takia Scott Pilgrim toimii niin monella tasolla.

Julkaistu: Kirjoittaja: Iikka Kivi