Arvot ovat nyky-Suomessa kovasti esillä. Oli kyseessä kansanedustajan usko raamatullisiin teksteihin tai talk show -juontajan närkästys kollegaansa kohtaan moraalittoman haastattelun tiimoilta, suurin osa mediassa käsitellyistä kansallisista kohuista liittyy lähes poikkeuksetta arvoihin tai väkivaltaan.
Carlos Reygadas on todennut Battle in Heavenin olevan hänen rakas ongelmalapsensa eikä ihme. Se on lähempänä hengeltään ristiriitaisen vastaanoton saanutta Post Tenebras Luxia kuin yleisesti arvostettuja Japónia ja Silent Lightia. Samoin Battle in Heaven on vaarallisen lähellä lipsua sinne epämääräiselle alueelle, jossa voidaan puhua kansainvälisen art house -elokuvan kliseistä: mukana on estotonta seksuaalisuutta, yllättävää ja hyökkäävää väkivaltaa ja stoalaisesti ympäröiviin tapahtumiin reagoivia henkilöitä. Se myös todennäköisesti suututtaa ja etäännyttää katsojansa käsittelemällä niinkin epäseksikkäitä aiheita kuin luokkaeroja, uskonnollisuutta ja kokonaisen kulttuurin sairautta.
Samuel Fuller on yhdysvaltalaisen elokuvataiteen aliarvostetuimpia sankareita. Teini-ikäisenä pojankoltiaisena rikostoimittajana aloittanut ja toisen maailmansodan kauhut todistanut ohjaaja vastasi myös 1950- ja 1960-luvun rohkeimmista yhdysvaltalaisen yhteiskunnan kuvauksista asettamalla elokuviensa tärkeisiin rooleihin niinkin suurta yleisöä kosiskelevia hahmoja kuin pikkurikollisia, mielisairaita ja prostituoituja, unohtamatta erivärisiä ihmisiä. Fuller pyrki kuvaamaan näitä mainstreamin hylkimiä ryhmiä suoraan ja kaunistelematta vuosia ennen kuin Hollywoodin niin kutsuttu kultainen aikakausi 70-luvulla toi tabut suuren yleisön nähtäväksi.
Italiasta kajahtaa Marco Bellocchion pöhköllä melodraamalla, jossa seurataan muutamaa ihmistä Italiassa vuoden 2009 helmikuussa kuuluisan koomapotilas Eluana Englaron viimeisinä päivinä. Tietääkseni puhtaan fiktiiviset hahmot joutuvat jokainen “sattumanvaraisesti” kohtaamaan ympärillä Englaron eutanasiamahdollisuudesta kuohuvan yhteiskunnan kautta omia eutanasiaan liittyviä kokemuksia. Lääkäri päättää pelastaa narkkarin, Englaron isän eutanasiapyynnöstä äänestävä senaattori pohtii meneekö puolueensa mukana asiassa vai ei, ja toisaalla näyttelijäperheen poika yrittää auttaa kauttaaltaan halvaantunutta vihannessiskoaan kuolemaan, jotta hänen äitinsä palaisi teatterin lavalle.
Hitler on yksi maailman tunnetuimpia ja aikansa vihatuimpia ihmissaastoja. Tästä tuskin tarvitsee pitää sen suurempaa pohjustusta. Kun hänen kuolemastaankin on kulunut jo monta vuosikymmentä, nostankin esille erään faktan. Hitler pilasi täysin tarpeettomasti yhden 30-luvun suosituimmista viiksityyleistä, jota mm. koomikot Charlie Chaplin sekä Oliver Hardy suosivat. Miten viikset tai koomikot liittyvät elokuvaan, joka kertoo Hitleristä? Ainakin siten, että Aleksandr Sokurov on ujuttanut koomisia piirteitä tetralogiansa ensimmäiseen osaan, Molochiin.
Supersöpöys on yksinkertaisesti helvetin rumaa peliä.
Kun yksi sana erottaa Terencen Daviesin ohjaaman teoksen Renny Harlinin hai-elokuvasta, on parempi puhua The Deep Blue Seasta sen suomenkielisellä nimellä Syvänsininen meri. Elokuva pohjautuuTerence Rattiganin maaliskuussa 1952 ensiesityksensä saaneeseen näytelmään, josta Davies teki mukaelman ja ohjasi koskettavan tuotoksen.
Syvänsininen meri on 1950-luvun Englantiin sijoittuva melodraama. Keskiössä on Hester Collyer, korkeimman oikeuden tuomarin kaunis vaimo. Elokuva alkaa Hesterin itsemurhayrityksellä. Muun muassa rakkaus ja omat teot painavat naisen mieltä ja hän haluaa päättää elämänsä. Jos Hester onnistuisi, mitään tarinaa ei olisi kerrottavana.
Ennen Tom Hooperin uusimman elokuvan, Les Misérablesin, syvällisempää käsittelyä on hyvä käydä läpi teoksen historia. Elokuva perustuu 80-luvulla tehtyyn musikaaliin, joka perustuu puolestaan Victor Hugon vuonna 1862 julkaistuun samannimiseen kirjaan. Elokuva ei liiemmin muuta musikaalia, mitä nyt elokuvaan sovitettaessa on jouduttu säveltämään hieman täytemusiikkia suvantohetkiksi. Juoni on sama, narratiivin rakenne on identtinen ja yhtä lukuun ottamatta laulutkin ovat suoraan musikaalista. Elokuvassa ei täten ole lähes yhtään ns. perinteistä dialogia, vaan kaikki vuorosanat lauletaan vaikka ne olisivat pelkkiä sivukommentteja. Päältä katsottuna näyttää kuitenkin hyvin vahvasti siltä, että Hooperin elokuvasta paistaisi läpi nykyiselle studiojärjestelmälle joissain tapauksissa kliseeksi muodostunut laiskuus. Mutta onko tässä elokuvassa tarpeeksi omia ansioita oikeuttaakseen olemassaolonsa lukemattomien muiden adaptaatioiden joukossa?
