Allen Hughes aloitti uransa veljensä Albert Hughesin kanssa ohjatulla Menace II Societylla. Tästä aikanaan inhorealistisesta katukuvauksesta mies on nyt siirtynyt Hollywoodin hellään huomaan, ja Broken City on hänen ensimmäinen kokopitkä teatterilevitykseen päätyvä soolo-ohjauksensa. Outoa kyllä, se on kokonaisuutena huomattavasti eheämpi kuin hänen veljensä kanssa aiemmin Hollywoodissa tehtaillut From Hell sekä The Book of Eli.
Totally F***ed Up on Gregg Arakin ensimmäinen osa teiniapokalypsitrilogiasta. Sen kaksi muuta osaa ovat The Doom Generation ja Nowhere, jotka ovat huomattavasti tunnetumpia teoksia ohjaajansa filmografiassa. On silti hyvä tarkistaa, että mistä tässä ensimmäisessä osassa on kyse, jotta saa paremman kokonaiskuvan ohjaajan trilogiavisiosta.
Alkukin sen sanoo; ”Another Homo Movie by Gregg Araki”. Eli taas mennään. Totally F***ed Up on joka tapauksessa Arakin viimeinen täysin homosuhteisiin keskittyvä elokuva. Se esittelee dokumenttimaisesti katsojalle joukon nuoria, joilla kaikilla on ongelmia. He kertovat asioita elämästään suoraan kameralle, kuin olisivat koe-esiintymisessä. Vanhemmat ovat heittäneet heidät pihalle, rahaa ei ole ylläpitämään normaalia elintasoa ja poikaystävät pettävät heitä.
“Dude, Where’s My Car? meets 28 Days Later” kehutaan Shaun of the Deadia. “Twilight meets My Bodyguard” sanovat kriitikot Let The Right One Inistä. Kauhu lienee ainoa genre, jossa mainonta, yleisö sekä kriitikot vuolaasti sopusoinnussa ylistävät ja ylläpitävät matkimisen jaloa taitoa. Ja se näyttäisi kelpaavan kaikille asianomaisille jostain syystä. Yllä mainitut elokuvat ovat malliesimerkkejä onnistuneesta aiempien elokuvien iteraatioista, sillä ne tuovat jotain uutta aiempien versiointien tarjontaan, oli se sitten huumoria tai lapsista kertovaa ihmissuhdetragediaa. Valitettavasti tämä otanta ei edusta edes prosenttia kauhugenren tarjonnasta. Suurin osa, ja oikeastaan koko kauhuelokuvan historia, on täynnä enemmän tai vähemmän onnistuneita matkimisketjuja ja sisäsiittoisia sukupuita. Kauhuelokuvien kronologia tuntuu aivan liian usein lopulta päätyvän joko tarinan, visuaalisen annin tai narratiivin rakenteen puolesta F.W. Murnaun Nosferatuun tai Robert Wienen The Cabinet of Dr. Caligariin.
Kuusamon järvet kimaltelevat auringonvalossa, ja poro kävelee rauhallisesti metsässä. Yllättäen metsän rauhallisuus ja seesteisyys järkkyy ilman halki kiitävän nuolen voimasta. Poro kaatuu, ja Saoirse Ronanin esittämä 15-vuotias teinityttö nimeltä Hanna kävelee sen vierelle päästääkseen sen tuskistaan. Tämä on ensimmäinen useista kerroista, kun Joe Wrightin Hannassa Ronanin hahmon teko rikkoo maailmassa vallitsevan harmonian, luoden hetkellisen kaaoksen jonka jälkeen hänen sisällään tuntuu taas vallitsevan jonkinlainen tyhjyys.
Ensimmäiseltä Season Film Festivalilta valitsimme seuraavat elokuvat raporttiimme: Our Children, Paradise: Faith, The Invisible War, Nina.
Gregg Arakin elokuvia katsovat jakautuvat hyvin voimakkaasti useampiin eri leireihin. Osa pitää häntä nerona, toiset pitävät häntä vain rasittavana homostelijana. Kolmannet saattavat pitää hänen elokuvistaan, mutta eivät sanoisi häntä neroksi. En ole itse aivan varma mihin lokerikkoon itseni laittaisin. Minulle saattaa olla olemassa neljäs lokero, sillä allekirjoitan nämä kaikki aiemmat kolme väittämää. Ehkä kyseessä on nerokas homostelija?
Aasia alkoi kiinnostaa amerikkalaista valtavirtaelokuvaa 80-luvun alkupuolella. Pienet kung fu –elokuvia näyttävät teatterit olivat nousseet etenkin vähemmistöjen suosioon, joten Hollywood-studiot alkoivat sisällyttää elokuviinsa enemmän aasialaisia näyttelijöitä sidekick-rooleihin joko kohkaavina hassuttelijoina tai mielipuolisina taistelukoneina. Nykyisin suuren suosion saavuttaneet tähdet, kuten Jackie Chan, kävivät pienissä sivuosarooleissa jo ennen varsinaista supertähteyttään Hongkongissa. Myös yksi Hongkongin kaikkien aikojen suosituimmista näyttelijöistä, Chow Yun-fat, yritti läpimurtoaan Hollywoodissa jo reilusti ennen yhteistyötään John Woon kanssa, josta hänet parhaiten muistetaan.
Formulat, kuten mikään ei kunnon ylläpitämisen vuoksi harrastettu urheilu, ei perustu järkeen. Urheilun taustalla voidaan nähdä niin nationalistisia kuin yleensäkin idolisoivia käsityksiä ihmiskehosta ja ihmismielestä. Nämä aatteet ovat kuitenkin urheiluun vasta jälkikäteen luettuja merkityksiä. Ne eivät tee urheilusta mitenkään järjellisesti perusteltua toimintaa.
Vaikka formulakisoja seuratessa suomalainen voi tuntea ylpeyttä omaa maataan edustavan kuljettajan menestyessä, kuljettaja ei edusta vain maataan, vaan myös talliaan sekä yleistä ajatusta voittamisesta, ideoita vauhdista, liikkeestä, kunniasta. Voisi sanoa, että ennen kaikkea kuljettaja edustaa itseään, toisaalta kaikkea mitä katsojat haluavat hänessä nähdä.
