Maa: Yhdysvallat
Genre: Urheiluelokuva, draama
Ohjaus: John Frankenheimer
Käsikirjoitus: Robert Alan Aurthur, William Hanley, John Frankenheimer
Kuvaus: Lionel Lindon
Leikkaus: Henry Berman, Stu Linder, Frank Santillo
Sävellys: Maurice Jarre
Näyttelijät: James Garner, Yves Montand, Brian Bedford, Antonio Sabato, Eva Marie Saint, Jessica Walter, Françoise Hardy, Toshirô Mifune, Adolfo Celi, Jack Watson
Formulat, kuten mikään urheilu, jota ei harrasteta kuntoilun vuoksi, ei perustu järkeen. Urheilun taustalla voidaan nähdä niin nationalistisia kuin yleensä idolisoivia käsityksiä ihmiskehosta ja ihmismielestä. Nämä aatteet ovat kuitenkin urheiluun vasta jälkikäteen luettuja merkityksiä. Ne eivät tee urheilusta järjellisesti perusteltua toimintaa.
Vaikka formulakisoja seuratessaan suomalainen voi tuntea ylpeyttä omaa maataan edustavan kuljettajan menestyessä, kuljettaja ei edusta vain maataan, vaan myös talliaan sekä ajatusta voittamisesta, ideoita vauhdista, liikkeestä, kunniasta. Voisi sanoa, että ennen kaikkea kuljettaja edustaa itseään, toisaalta kaikkea mitä katsojat haluavat hänessä nähdä.
Järjettömyys on toki suhteellista. Vaikka jonkin järjellisyyttä ei pystyisi todistamaan, se ei tarkoita suoraa todistusta järjettömyydestä. Tässä on koko absurdismin ydin, epätietoisuus järjettömyyden ja järjen rajoista – ja olennaisin piirre mikä erottaa sen eksistentialismista. Eksistentialismi kun vaalii ajatusta itse esiin kaivetusta merkityksestä. Absurdismi vuorostaan kiistää tällaisen itse löydetyn totuuden merkityksellisyyden ja suosii epätietoisuutta.
Grand Prix’n keskiössä ovat neljä erilaista autourheilulle sielunsa menettänyttä miestä. Amerikkalainen Jordan-BRM-tallin kuski Pete Aron (James Garner) aiheuttaa huolimattomuudellaan tallikaverinsa Scott Stoddardin (Brian Bedford) onnettomuuden. Brittiläisellä kuivakkuudella elämäänsä pohtiva ja ikuisesti kuuluisan isoveljensä varjossa elävän Stoddardin avioliitto alkaa pahasti rakoilla. Stoddardin vaimo Pat (Jessica Walter) käyttäytyy miestä kohtaan välinpitämättömästi ja kylmästi, koska pelkää satuttavansa itseään liiaksi, jos sitoutuu emotionaalisesti vaarallista ammattia harjoittavaan Scottiin. Aron saa kenkää huolimattomuutensa tähden, mutta hänet kutsutaan menestyksestä haaveilevan Izo Yamuran (Toshirô Mifune) Yamura-tallin (esikuvana Honda) uudeksi kuskiksi.
Kolmas kuskeista, Ferrarille ajava kaksinkertainen maailmanmestari Jean-Paul Sarti (Yves Montand) tapaa sattumalta elämänsä naisen, journalisti Louise Fredericksonin (Eva Marie Saint), joka ei voi ymmärtää autourheilun viehätystä ja yrittää johdattaa miestä pois lajin parista, kohti elämää. Tätä ei sulata Ferrarin tallipäällikkö, Agostini Manetta (monista italialaisista eksploitaatioelokuvista tuttu Adolfo Celi). Neljäntenä kuskina mukana on Sartin tallikaveri, ylimielisen riehakas nuori playboy ja tulevaisuudenlupaus Nino Barlini (Antonio Sabato), jolla on omat ristiriitansa menestyksen huuman ja omistautumista vaativan tyttöystävän, Lisan (chanson-laulaja Françoise Hardy), kanssa.
Jokainen kisaaja edustaa aikuisen ihmisen elämän neljää vaihetta. Nuoruutta, vakaata aikuisuutta, sairautta ja kuolemaa. Ei ole yhteensattuma että elokuvan traagisimman, kisaamisen pakkomielteen ja elämänhalun välille jääneen kuskin nimi on Jean-Paul Sarti muistuttaen eräästä merkittävimpiin kuuluvasta ranskalaisesta filosofista.
Kisaajat ansaitsevat rahaa ja viettävät makeaa elämää, mutta tätä makeaa elämää ei koskaan kuvata eikä se tunnu kilpailijoille mitään merkitsevän syvempien intohimojen rinnalla. Erään kuskeista loukkaantuessa vakavasti perinteiset kisanjälkeiset palkintojuhlat pidetään joka tapauksessa. Nämä glamouriin takertuneet rutiinit ovat nuorille klopeille jotain uutta ja ihastuttavaa, mutta vanheneville kuskeille vain keino turruttaa itseään ja jatkaa eteenpäin. Nämä miehet ajavat ajamisen tähden. Se ei ole vain elämän hallitsevin piirre, vaan heidän koko elämänsä. Tai kuten Sarti sanoo Louiselle: ”Sinun takiasi voisin melkein jättää ajamisen.” Melkein. Autourheilusta lumoutunut nuori Barlini heittää vuorostaan rakastettunsa menemään kuin roskan, lähes ajattelematta.
Elokuvassa ei koskaan lausuta ääneen, miksi urheilu olisi merkityksellistä. Voitontahdosta ja sen perusteista ei puhuta missään vaiheessa. Yleisö ja lehdistö ovat kasvoton massa jossain kaukana. He ovat niin paljon kilpailijoiden elämästä erillinen asia, että erään miehistä ajaessa vahingossa kahden radalle eksyneen lapsen ylitse ja joutuessaan kohtaamaan tragedian kisan jälkeen, hän alkaa puhua autojen teknisistä ominaisuuksista voidakseen työntää elämän kilparadan ulkopuolella pois mielestä, voidakseen eristää kilpailun maailman muusta maailmasta; siitä jossa yleisö elää.
Tämä merkityksen ääneenlausumattomuus on elokuvan etu. Se pakottaa katsojan riisumaan urheilun jo aiemmin mainituista siihen luetuista arvoista eli nationalismista ja kunniasta ja katsomaan urheilua puhtaasti, sinä itsenään. Ihminen tahtoo ylittää itsensä siksi, ettei ihminen voi muuta itselleen. Tätä seikkaa korostaa entisestään elokuvan näyttelijäkaartin monikansallisuus sellaisen lajin äärellä, jossa kansallisuudet ovat menettäneet ajat sitten merkityksensä. Samuel Beckett voisi allekirjoittaa Grand Prix’n idean vastalauseitta.
Toisin kuin yleensä Grand Prix’n yhteydessä kirjoitetaan, elokuvan ydin ei ole lähinnä 40-50-luvuilla seikkailuelokuvia ja 60-luvulla televisiotöitä kuvanneen Lionel Lindonin taitavasti suunnittelema kameratyö ajokohtauksissa. Ydin on ennemminkin se kontrasti tai rajapinta näiden kohtausten ja niiden välissä käytyjen arkisempien keskusteluiden ja luonnekuvausten välillä. Monet elokuvan moittijat ovat väittäneet elokuvan olevan kilpa-ajokohtauksiensa ulkopuolella tylsä – tämä suhtautuminen osoittaa kuinka ohjaaja John Frankenheimerin työryhmän visio on tavallaan onnistunut. Elokuvan olennaisin piirre on huuma jonka kilpa-ajo luo ja josta on niin vaikeaa irrottautua ”tavalliseen elämään”, jonka ainoa synti on se, ettei se ole kilpa-ajoa.
Tämän huuman Lindonin aivan joka puolelle asettamat kamerat tallentavat loistokkaasti. Kamerat pyörivät autojen (F3-autosta F1-auton näköisiksi muokattujen mallien) kyljissä, radanvarsissa, katsomoissa ja tietysti kisaa jännityksellä seuraavien tallien varikoilla. Elokuvan editoinut työryhmä koostui niin ensikertalaisesta (Stu Linder) kuin Gunga Diniä ja Ride the High Countrya leikanneista konkareista (Frank Santillo ja Henry Berman). Alkutekstijaksoistaan kuuluisan Saul Bassin efektit ja montaasileikkaus, erityisesti splitscreenin luova käyttö, luovat elokuvaan harvinaislaatuisen ja raa’an jännitteen.
Erityisen tarkasti tämä mainittu kontrasti tulee selville viimeisessä kisassa, jossa jokaisen kuskin arkielämän hetket ja Monzan radalla hurjasti viilettävät autot nähdään splitscreeninä. Näemme miehet vahvimmillaan yhdessä heidän arkielämänsä heikkouksien kanssa: Barlinin valheellisen kuolemattomuuden tunteen, Sartin kyvyttömyyden lopettaa, Stoddardin vertauskuvallisen impotenssin, Aronin henkisen tyhjyyden. Kikka on yksinkertaistakin yksinkertaisempi ja useissa muissa elokuvissa banaali, mutta Grand Prix’n tapauksessa ihmiselämän suurista haasteista paljon kertova siksi, että näistä arkisista jaksoista on riisuttu pois kaikki se hurjuus ja lumoavuus mikä kilpa-ajojaksoissa on, jättäen jäljelle vain kankeaa naturalismia ja pärjäämistä päivästä päivään.
Toisin kuin luulisi, tämän kontrastin tarkoitus ei ole näyttää, että miehet pääsisivät ajamalla pois ongelmistaan, vaikka niin he voivat toivoa, vaan että kilpa-ajot ja nämä arjen haasteet ovat pohjimmiltaan sama asia. Kilpa-ajosta tulee gimmickin tunnetta vailla oleva metafora elämästä. Grand Prix on siksi ajoittain, monien muiden Frankenheimerin filmien tapaan, tuskallisen jännittävää katsottavaa.
Ei tietysti ole ihme ohjaajan tapauksessa, että elokuvan muka-onnellinen loppu on silattu tuskallisella katkeruudentunteella. Päivän päättyessä yksi miehistä on poissa, mutta juhlat jatkuvat. Kuolema iskee kuin ohimennen, pyyhkäisten elon tieltä juuri jokin aika sitten ristiriitoja, himoa ja kaipausta täynnä olleen ihmissielun. Elämä jatkuu sen absurdiudesta huolimatta.
Tämän myötä elokuva onnistuu välittämään oudon liikutuksen tunteen. Lopulta kisan voittaja seisoo yksin radalla. Kamera kuvaa tyhjää kilparataa. Autojen äänet, niiden muistot, kuuluvat. Ne eivät kuulu voittajan mielessä, vaan siinä erityisessä todellisuudessa, jonka voi tallentaa vain elokuva. Riemukas musiikki pärähtää soimaan lopputekstien ajaksi, ja ironia on käsinkosketeltavissa; onhan kaikki mitä olemme nähneet huipentunut tragediaan. Voitto ei merkitse enää mitään tyhjällä kilparadalla. Katsomoissa pyörii tuulen mukana roskia, jotka velttoudessaan muistuttavat puunrungossa roikkuvaa kilpa-ajajan ruumista.
