Arvot ovat nyky-Suomessa kovasti esillä. Oli kyseessä kansanedustajan usko raamatullisiin teksteihin tai talk show -juontajan närkästys kollegaansa kohtaan moraalittoman haastattelun tiimoilta, suurin osa mediassa käsitellyistä kansallisista kohuista liittyy lähes poikkeuksetta arvoihin tai väkivaltaan.
Kauhuelokuvien uusintaversioita on viime vuosina tullut pilvin pimein. En näe yleensä mitään syytä, miksi jokin elokuva tulisi filmata uudestaan. Suurimmaksi osaksi näiden uusintaversioiden tarkoitus on ollut ottaa rahat tyhmiltä pois. Oikeasti hyvät ja tarpeelliset uusintalämmittelyt ovat olleet harvassa. Niitäkin tietysti on, mutta Come Out and Play ei ole sellainen. Sen lähtökohdat ovat jo mahdollisimman huonot, sillä Narciso Ibáñez Serradorin ohjaama alkuperäinen versio, Who Can Kill a Child?, on yksi espanjalaisen kauhun tärkeimpiä ja ajatuksia herättävimpiä teoksia.
Hämmentävää kyllä, sotaelokuvat löytävät vuodesta toiseen rintamanpätkiä, joiden edesottamuksia ei ole vielä valkokankailla kuvattu. Runsaasta rintamaelämän seuraamisesta huolimatta sotaelokuvissa nousevat harvoin esille itse sotimisen syyt.
Allekirjoittaneella on oma historiansa Kummeli–huumorin kannattajana. Nuoremmalla iällä ja etenkin koulukavereiden kanssa ryhmän sketseille ja huumorille tuli naurettua. Välitunneilla televisiosarjan uusi jakso oli jokaviikkoinen puheenaihe. Yritän ehkä hieman puolustella näkemystäni Kummelia kohtaan nostalgialla. Eikö nostalgia kuitenkin ole asia, jolle pitää antaa arvoa? Lapsuudesta tulee olla hyviä muistoja, joita voi ruokkia. Aika on puolustelustani huolimatta tehnyt tehtävänsä, eikä komediaryhmän lapsekas asenne enää jaksa tyydyttää nostalgianälkääni täysin
RoboCop pettää monet katsojansa. Jos olet yksi niistä, joka toivoo tältä Paul Verhoevenin elokuvan uusintaversiolta samanlaista kokemusta kuin kyseinen klassikko oli, sinun ei pitäisi katsoa sitä. Jos sen sijaan haluat nähdä pitkästä aikaa vahvasti filosofisesti latautunutta sci-fiä ja pystyt tekemään sen miettimättä jatkuvasti, ettei tämä ole yhtään alkuperäisen kaltainen, nouse penkiltäsi ja mene katsomaan elokuva. Älä ainakaan lue tätä juttua, koska aion selostaa koko kupletin puhki.
Kun kuulee opiskelijoiden järjestämistä lyhytelokuvafestivaaleista, joilla esitetään ainoastaan opiskelijoiden tekemiä [...]
Kalifornian pääkaupungista Sacramentosta 30 kilometriä luoteeseen sijaitsee yksi maailman eniten vartioiduimmasta vankilasta. Folsomin piirivankilaan sijoittuva At Night I Fly on elokuvasäveltäjänä muun muassa toiseen festivaalin elokuvaan Belleville Babyyn musiikit tehneen Michel Wenzerin debyyttityö kokopitkänä elokuvana, vaikka kestoa tällekin elokuvalle tulee vain sopivat 88 minuuttia. Folsom on sama paikka, jossa muun muassa Edward Bunker ja Danny Trejo ovat nuorina lusineet, ja jossa Johnny Cash kävi kuuskytluvulla heittämässä kuuluisat keikkansa.
Moi, un noir on klassikko, jolla on tietysti oma paikkansa elokuvahistoriassa artifaktina ja maantieteellisenäkin esineenä, todisteena. Niin sanotun etnografisen elokuvan saralla se on suunnannäyttäjä ja toimi myös lähtölaukauksena afrikkalaisen elokuvakulttuurin kehitykselle tulevina vuosikymmeninä. Sen henkinen vaikutus on nähtävissä esimerkiksi Djibril Diop Mambétyn erinomaisessa maagisen realismin merkkiteoksessa Touki bouki (1971).
