The Rover alkaa johdannolla, tekstirivillä, kuin sotkuinen genre-elokuva, tai kesken jäänyt sotkuinen genre-elokuva, joka jälkeenpäin leikkauspöydällä on yritetty pelastaa antamalla sille selkeämmät raamit: ”Australia, kymmenen vuotta romahduksen jälkeen.”
The Mole Song, Joe, The Fake, When Animals Dream, Cannibal, The Babadook.
Halu vaikuttaa maailman tulevaisuuteen ja tuska elämän esiripun sulkeutumisesta parin vuosikymmenen päässä odottavaan ekokatastrofien sarjaan eivät johda oikosulkuun, vaan siihen, että eräs yö kolmikko ajaa lannoitepommia kantavan veneen padon kylkeen ja räjäyttää valliin reiän.
Entusiasmi, Chef, Girlhood, The Sleepwalker, Suzanne.
Wanha Jokela on 1930-luvulta asti toiminut Suomen vanhin hotelli-ravintola, jota moni sen asiakas pitää Joensuun sieluna. Sen lavoilla on käynyt esiintymässä taiteilijoita Olavi Virrasta Ismo Alankoon, paikallisista trubaduureista runoilijoihin.
Animaatioelokuvilla on leimallinen maine lastenelokuvina. Koska niitä raahautuvat teattereihin katsomaan lasten lisäksi myös näiden vanhemmat, ryyditetään rainoja aikuiseen makuun tähdätyllä huumorilla. Nykyään esimerkiksi DreamWorks on rakentanut koko brändinsä joka suuntaan paisuilevasti säntäilevän digianimaation ja äkkiväärien viittausten tasapainottamisen varaan. Näiden elementtien yhdistelmästä syntyy markkinointinimitys "koko perheen elokuva", joka operoi enemmän tai vähemmän "jokaiselle jotakin" -periaatteella.
Skotlantiin sijoittuva musikaali sai rahoituksensa - ah, niin muodikkaasti - Kickstarterista, ja ohjaajana häärii Belle & Sebastian -yhtyeen toinen solisti, Stuart Murdoch. Yhtyeen musiikin tuntevat tietävät varmaankin jo, mitä on tiedossa; ylisuuria ja löysiä, mutta ei-niin-masentavan-harmaita-koska-tämä-ei-ole-grungea -tason villapaitoja, paksusankaisia Clark Kent -laseja ilman mitään varsinaista hyötykäyttöä sekä tanssimista, jolla ilmaistaan että hahmot ovat erittäin hip ja cool. Tämä tuntuu välillä hieman laiskalta, mutta räikeät, tosielämään kuulumattomat värit vakinaistivat paikkansa realistisia tunteita ja tapahtumia käsittelevissä elokuvissa viimeistään Jacques Demyn Cherbourgin Sateenvarjoissa.
Yksikään leffafestari ei ole leffafestari ilman hyperlinkkielokuvaa - tiedätte kyllä, mitä tarkoitan; elokuvaa, jossa ihmiskohtalot törmäävät mullistavin seurauksin joko paikan tai teeman yhdistäminä. Paikka on näistä yleensä vaikeampi vaihtoehto, mutta teema tuo elokuvaan naurettavat määrät imelyyttä, kun useat hahmot pakotetaan kohtaamaan vaikka rasismia toinen toistaan melodramaattisemmissa yhteyksissä Paul Haggisin siirappipieru Crashin tapaan. Tämän vuoden Cinéssä tätä kyseenalaista pestiä edusti ainakin dokkareistaan paremmin tunnetun Claire Simonin Gare du Nord, jossa ihmisiä yhdistävänä tapahtumapaikkana toimii - kuten nimestä saattaa arvata - yksi Ranskan tunnetuimmista rautatieasemista. Kyseessä on fiktioelokuva, mutta festareilla saattoi nähdä myös Simonin dokumentin samasta asemasta, Human Geographyn. Valitettavasti oma sietokykyni yhden ihmisen juna-asemafetissiä kohtaan rajoittui tänä vuonna vain yhteen elokuvaan.
