Kategoria:

DocPoint 2014, osa 5

Kalifornian pääkaupungista Sacramentosta 30 kilometriä luoteeseen sijaitsee yksi maailman eniten vartioiduimmasta vankilasta. Folsomin piirivankilaan sijoittuva At Night I Fly on elokuvasäveltäjänä muun muassa toiseen festivaalin elokuvaan Belleville Babyyn musiikit tehneen Michel Wenzerin debyyttityö kokopitkänä elokuvana, vaikka kestoa tällekin elokuvalle tulee vain sopivat 88 minuuttia. Folsom on sama paikka, jossa muun muassa Edward Bunker ja Danny Trejo ovat nuorina lusineet, ja jossa Johnny Cash kävi kuuskytluvulla heittämässä kuuluisat keikkansa.

Julkaistu: Kirjoittaja: Laajakuvan toimitus
Kategoria:

DocPoint 2014, osa 4

Moi, un noir on klassikko, jolla on tietysti oma paikkansa elokuvahistoriassa artifaktina ja maantieteellisenäkin esineenä, todisteena. Niin sanotun etnografisen elokuvan saralla se on suunnannäyttäjä ja toimi myös lähtölaukauksena afrikkalaisen elokuvakulttuurin kehitykselle tulevina vuosikymmeninä. Sen henkinen vaikutus on nähtävissä esimerkiksi Djibril Diop Mambétyn erinomaisessa maagisen realismin merkkiteoksessa Touki bouki (1971).

Julkaistu: Kirjoittaja: Laajakuvan toimitus
Kategoria:

Christiane F. (1981)

Elokuva joka porautuu suoraa tietä sieluun, eikä jätä hetkeksikään rauhaan. Christianen maailma on putoamassa alamäkeen, se ei pelkästään putoa pitkältä alas, mutta se lysähtää suoraan asfalttiin. Christiane F:ssä tulee selväksi se, kuinka Christiane aluksi voi hyvin ja miten hän fyysisesti muuttuu ihmisraunioksi ja kuinka yksi huumekokeilu tekee hänestä jo ruumisarkun. Tämä ei vähennä elokuvan moraalista pointtia, jonka se jo heti tuntuu ottavan kantaakseen. Joskin moralisointi ei ole hetkeäkään elokuvan maailman kuvaamista tärkeämpi. Se tulee kuin välttämättömänä lisänä, sivuoireena. Siinä mielessä siitä ei ole – vain harvoissa tapauksissa näin on – haittaa elokuvalle. Toisin sanoen, elokuvan kuvaama maailma on niin vahva, että tekijöiden moraaliset aikomukset jäävät sen alle, ja ponnistuksilla saarnaaminen karsiintuu.

Julkaistu: Kirjoittaja: Joonas Nykänen
Kategoria:

StageFright (1987)

1980-luvun lopulla italialainen kauhuelokuva teki hidasta, mutta varmaa kuolemaa. Amerikkalainen slasher-aligenre oli ottanut suuria vaikutteita italialaisista giallo-elokuvista, eikä italialaisilta riittänyt rahkeita vastata tähän uuteen hittigenreen tiettyjä suuremman budjetin poikkeuksia lukuun ottamatta, joihin lukeutuu esimerkiksi Lamberto Bavan mainio Demons. Vuonna 1987 kuitenkin Michele Soavi, tässä vaiheessa Joe D’Amaton ja Dario Argenton kanssa työskennellyt käsikirjoittaja/näyttelijä/ohjaaja sai tilaisuuden tehdä esikoisohjauksensa. Syntyi Suomessa hilpeästi nimetty Mielisairaalan massamurhaaja, eli StageFright. Se jäi historiankirjoihin ainoana merkittävänä yrityksenä italialaiselta elokuvateollisuudelta paitsi ottaa suuresti vaikutteita slasherista, myös tehdä vastaisku sen ytimeen pelkän halvan matkimisen sijasta.

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila
Kategoria:

Valkoinen koira (1982)

Samuel Fuller on yhdysvaltalaisen elokuvataiteen aliarvostetuimpia sankareita. Teini-ikäisenä pojankoltiaisena rikostoimittajana aloittanut ja toisen maailmansodan kauhut todistanut ohjaaja vastasi myös 1950- ja 1960-luvun rohkeimmista yhdysvaltalaisen yhteiskunnan kuvauksista asettamalla elokuviensa tärkeisiin rooleihin niinkin suurta yleisöä kosiskelevia hahmoja kuin pikkurikollisia, mielisairaita ja prostituoituja, unohtamatta erivärisiä ihmisiä. Fuller pyrki kuvaamaan näitä mainstreamin hylkimiä ryhmiä suoraan ja kaunistelematta vuosia ennen kuin Hollywoodin niin kutsuttu kultainen aikakausi 70-luvulla toi tabut suuren yleisön nähtäväksi.

Julkaistu: Kirjoittaja: Jens Hattuniemi
Kategoria:

Raakalainen (1986)

Clive Barker on nimi, jonka jokainen kauhusta vähänkin enemmän kiinnostunut tietää. Stephen King julisti tämän Hellraiserin isän kauhun tulevaisuudeksi 80-luvun lopussa.Tämä Barkerin bodyhorror-teos olikin yksi aikakautensa merkittävimpiä kauhuelokuvia. Sen groteski kuvasto ja tehosteet toimivat tienviittana modernille kauhulle. Ennen tätä kirjailijan uralla oli kaksi merkillistä ja vähälle huomiolle jäänyttä yhteistyötä ohjaaja George Pavloun kanssa. Näistä ensimmäinen oli vuonna 1985 valmistunut Underworld. Vuotta myöhemmin päivänvalon näki Raakalainen, jonka kannessa irvisteli rujon näköinen kuminaamahirviö. Kyseessä oli tietysti Rawhead Rex, joka perustuu Barkerin Veren kirjat 3 novellikokoelmassa julkaistuun kirjoitelmaan.

Julkaistu: Kirjoittaja: Tuomas Porttila