John Frankenheimerin ohjaama romaanisovitus Seconds (1966) on kulttikaanonin perustiili. Mikäli haluaa jatkaa tällä kelalla, sitä voi kutsua 60-luvun Videodromeksi (1983). Se on henkinen noir-elokuva, jota kiinnostaa kokeilla, onko persoona muovailuvahaa vai sittenkin kipsiä. Tarinassa avautuva salaliitto peilaa aikansa kauhukuvia, joissa teknologia on joko syy tai seuraus yhteiskunnan vinoille trendeille.
Kolmeosaisen sarjan ensimmäisessä osassa Joonatan Nikkinen esittelee video nasty -termin taustat ja käy lävitse huomattavia sensuurivasaran alle joutuneita elokuvia.
1950-luku on helppo nähdä japanilaisen elokuvan kulta-aikana. Nimekkäimmät ohjaajat nostivat entisestään tasoa, ja uusia nimiä alkoi tulla esille ryminällä. Uusi aalto alkoi nostaa päätään mitä pidemmälle vuosikymmen eteni ja sitä kautta sodanaikainen nuorempi sukupolvi alkoi saada ääntään enemmän ja enemmän esille. Alkuvuodet olivat kuitenkin suvereenisti kolmen kovan juhlaa.
Night Visionsin kevätbakkanaalien raportointi jatkuu toisella osalla, josta löytyy muun muassa korealaisen Bong Jon-Hoon uutuus Snowpiercer, moderni kulttiklassikko The Room ja Umberto Lenzin ilkeä giallo Paranoia.
Yukio Mishima ehti noin 20-vuotisen uransa aikana julkaista suorastaan käsittämättömän määrän kirjallista materiaalia aina runoudesta ja proosasta näytelmiin. Myös elokuvan kanssa hän ehti lyhyesti flirttailla ennen suurieleistä itsemurhaansa, mutta vain pienimuotoisesti. Kahden cameo-esiintymisen lisäksi näkyvimmät roolityöt Mishima suoritti Yasuzo Masumuran hyvin tyypillisessä 60-luvun yakuza-elokuvassa Afraid to Die ja Hideo Goshan samurai-elokuvassa Hitokiri, jolle Takashi Miike myöhemmin ohjasi jonkinlaisen näennäismentaalisen jatko-osan Izo. Näistä silti selvästi omintakeisin ja korostettavin on lyhytelokuva Patriotism. Mishiman samannimiseen novelliin perustuva elokuva on kaikin puolin kirjailijan henkilökohtainen projekti, jossa näkyy hänen lisäkseen pienen kuvausryhmän pienellä budjetilla toteutettu käytännönläheinen panostus.
The Collector alkaa kuvalla kesäisestä englantilaisesta pellosta. Mies pyydystää perhosen. Siinä ei pitäisi olla mitään paholaismaista, mutta kuva saa myöhemmin perverssin metaforan. Perhonen haavissa mies kävelee pois nurmelta, kamera tilttaa ja miehen eteen paljastuu 1600-luvulla rakennettu kaunis linnamainen rakennus. Käydään läpi talon tiloja, melkein kuin tutkittaisiin mielen eri kerrostumia. Kertojaääni aloittaa: ”Luullakseni se oli yksinäisyys, joka sai minut ostamaan tämän talon…” Sitten leikataan Lontoon kadulle, toisenlaiseen jahtiin.
Jukka Kärkkäisen (Kovasikajuttu) ja Teemu Nikin (3 Simoa) koostaman sekä esittelemän, Elokuvateatteri Orionissa pidetyn näytöksen ohjelmisto ei pohjautunut itse festivaalien historiaan. Elokuvat ovat valittu edustamaan kotimaista roskaestetiikkaa, joskaan varsinaista roskaisuutta ei sanan varsinaisessa merkityksessä esiinny kuin yhdessä elokuvassa. Puhuisin ennemmin mustista komedioista, jotka pyrkivät kukin tavallaan hylkäämään säädyllisen ja kunnollisen elokuvanteon rajat. Mahdollisimman korkea loukkaavuusaste on tässä yhteydessä merkittävä ansio. Esiintyjät itse virittivät yleisöä vastaanottavaiseen tilaan yrittämällä oksentaa ämpäreihin valkokankaan edessä.
Jean Painlevé (1902-1989) oli yli parisataa lyhyttä dokumenttielokuvaa ja jossain määrin fiktioita tehnyt kokeellisen, tieteellisen ja animoidun elokuvan uranuurtaja. Tämä pitkän uran ministerinviroissa ilmailu-, sota- kuin pääministerinäkin tehneen matemaatikko Paul Lue lisää
