Maa: Yhdysvallat
Genre: Scifi, toiminta
Ohjaus: J.J. Abrams
Käsikirjoitus: Roberto Orci, Alex Kurtzman, Damon Lindelof, Gene Roddenberry
Kuvaus: Dan Mindel
Leikkaus: Maryann Brandon, Mary Jo Markey
Sävellys: Michael Giacchino
Näyttelijät: Chris Pine, Zachary Quinto, Benedict Cumberbatch, Peter Weller, Zoe Saldana, Simon Pegg, Karl Urban
Vuosi 1995. Coolio soi radiossa ja elokuvamaailmassa kuhisee. Kesän kuumimmat hitit ovat ilmestymäisillään. Casper, Congo ja Batman Forever. Jokainen elokuva saa osakseen suuria odotuksia niin taloudellisesti kuin taiteellisestikin. Casper ja Batman osoittautuvat hiteiksi, mutta ovat taiteellisesti täyttä kuonaa. Kun Bruce Campbell kuolee apinoiden kynsissä ja se on parempaa kuin uusin Batman-elokuvasi, olet vaikeuksissa. Edellisenä vuonna samoihin aikoihin teattereihin oli ilmaantunut esimerkiksi Leijonakuningas, yliarvostettu mutta kiitelty Forrest Gump, James Cameronin paras elokuva True Lies, ja Jim Carreyn kerralla supertähteyteen työntänyt The Mask. Laadussa on selvä ero. Seuraavana vuonna tulikin jo sellaisia hittejä kuten Shaquille O’Nealin tähdittämä Kazaam ja ainoa huomionarvoinen kesäelokuva oli Roland Emmerichin Independence Day. Vuotta myöhemmin olimmekin jo Batman & Robinin kohdalla, ja kesän hittielokuva koki hetkellisen katatonisen kuoleman.
Jos elokuvahistoria lipputulojen ja elokuvien laadun suhteen todistaa mitään, niin ainakin sen, että mainstream-kesäelokuvan laatu tuntuu skaalautuvan syklimäisesti. Olemme eläneet kesäelokuvan kulta-aikaa jo vuoden 2008 The Dark Knightista lähtien. Supersankarien vihaajat ovat kokeneet suurta närkästystä, mutta yleisöt ovat ihailleet toinen toistaan tiukempia trikoita valkokankaalla miljoonien edestä. Eikä se ole välttämättä huono juttu. En kehtaisi sanoa yhtäkään viime vuosien suurista kesätoimintahiteistä huonoiksi elokuviksi, jos ei nyt The Dark Knight Risesin kohdalla kovin hyviksikään.
Nyt kuitenkin vuonna 2013, viiden vuoden hyvän putken jälkeen, uskon kesäelokuvabuumin törmäävän melkoiseen seinään laadullisesti. Star Trek Into Darkness on tämän vuoden Batman Forever. Se varmasti tuottaa rahaa tolkuttomasti lippuluukulla, mutta sen laadullinen pesäero edeltäjiinsä on niin suuri, ettei sitä voi jättää huomiotta. Suurimpana pettymyksenä kenties tulee se, että sarjan edellinen elokuva, Star Trek, oli varmaan paras elokuva mitä Gene Roddenberryn hengentuotoksesta on tehty, ja täten tältäkin J.J. Abramsin elokuvalta oli lupa odottaa jotain.
Toisin kävi. Elokuva käynnistyy kapteeni Kirkin (nykytähtien spektrissä miellyttävän laaja Chris Pine) koheltaessa alkuasukkaiden kansoittamalla planeetalla Spockin (Zachary Quinto) yrittäessä pelastaa kansan sammuttamalla heidän olemassaoloaan uhkaavan tulivuoren jonkinlaisella jääpommilla, joka jostain syystä pitää käydä manuaalisesti laskemassa tulivuoren pohjalle, koska tulevaisuudessa pommilaukaisimet ovat varsin verboten. Tässä alussa tulee jo selväksi se, että vanhalle Star Trekille ominainen uuden löytäminen ja ihmetteleminen on koko elokuvan ajan poissa, ja se on korvattu erittäin CGI-painotteisella räiskinnällä ja yleisellä sekoilulla.
Tarina liikkuu eteenpäin luotijunan voimalla. Alkuasukkaiden pelastamisen jälkeen Kirkiltä poistetaan kapteenin arvo sekä Enterprise, mutta muutos kestää vain reilut viisi minuuttia kun Benedict Cumberbatchin esittämä terroristi aloittaa laskelmoidun hyökkäyksen galaksia valvovaa federaatiota kohtaan. Kirk saa miehistönsä, arvonsa sekä aluksensa takaisin ja hän lähtee jahtaamaan pahista Klingonien planeetoille, jotta saamme todistaa että klingon on yhä puhuttuna varsin typerältä kuulostava feikkikieli, etenkin kun kaikki vuorosanat pitää huutaa painottaen I-HAN JO-KAIS-TA TA-VU-A.
Terrorismista puheen ollen, hyökkäykset käynnistää selvästi edellisen Star Trekin aloituksen tragediaa tavoitteleva terrori-isku Lontoon ytimeen, jossa isä pelastaa lapsensa toteuttamalla Cumberbatchin pahiksen toivoman räjähdyksen. Lopulta sitten zoomataan perhepotrettiin jossa nyt kuollut isä poseeraa tyttönsä kanssa. Ratkaisu on korni, ja tuntuu juurikin keinotekoiselta yritykseltä tiristää jotain säälikyyneliä, koska hei, edellisessä osassa tässä onnistuttiin luontevasti joten miksei nytkin?
Kaavat eivät tosin muuta elokuvaa haittaa, koska vaikka juoni on ihan täyttä kakkendaalia, se on myös varsin mielipuolinen. Koko Enterprisen miehistö pääosaduoa lukuun ottamatta jätetään puhtaasti comic reliefiksi, joka käy ärsyttämään etenkin yleensä mainion Karl Urbanin esittämän tohtori Bonesin kohdalla. Miehen iänikuiset sananlaskut saavat ruutuaikaa häpeällisen paljon. Tilannetta ei mielestäni auta se, että eräässä kohtauksessa itse Kirk toteaa sananlaskujen olevan typeriä. Jos ne ovat typeriä, miksi ne piti kirjoittaa elokuvaan? Niitä on vielä niin monta! Vastaavanlaisia tyylillisiä mahalaskuja löytyy muitakin. Surullisimpana esimerkkinä toimii Cumberbatchin vankisellissä pitämä puhe menneisyydestään, jonka aikana sinänsä erittäin kelpoa ja tätä elokuvaa parempaa näyttelyä yrittää parhaansa mukaan tuhota säveltäjä Michael Giacchinon aivan käsittämätön musiikki, joka kuulostaa lukuisine torvisoittimineen aiemmin mainitsemaltani Batman & Robinilta.
Star Trekin ystäviä tosin ärsyttänee miehistön roolin minimisointia enemmän se, että elokuva on keskivaiheilta eteenpäin henkisesti erittäin vajaa remake Star Trek II: Wrath of Khanista. Cumberbatchin pahishahmo paljastuukin Khan-nimiseksi supersotilaaksi, jonka master planiin kuuluu ihmistorpedoja ja impotenttia raivoa. Elokuva ei tosin jätä yhtäläisyyksiä puhtaasti nimen tasolle, vaan loppupuolella nähdään toistettuna Spockin kuolema Wrath of Khanista, tosin tällä kertaa roolit ovat vaihtuneet ja Kirk kuoleekin Spockin kirotessa Khanin nimen pitkällä huudolla. Kohtaus on jopa niin nokkela, että mieluummin tunkisin puolikkaan porkkanan korvaani kuin katsoisin sen uudelleen. Kesäelokuvateemaan palatakseni mainittakoon myös, että Into Darkness on varmaan jo viides sellainen, jossa pahiksen juoneen kuuluu olennaisesti pidätetyksi tuleminen ja päähenkilöiden selliin päätyminen. Jos muuten huolestuitte Kirkin kuolemasta, huolet pois, sillä tästä elokuvasta löytyy niin montaa deus ex machinaa ettei seuraavassa osassa etsitä Kirkiä alkuperäisen elokuvasarjan malliin. Kenties osan yli hyppääminen on tarkoituksellista ja seuraavan osan nimi onkin Star Trek Into Whales.
On tässä elokuvassa kuitenkin edes jotain hyvää. Cumberbatch on monipuolinen ja kykenevä näyttelijä, ja BBC-sarja Sherlockin ystävät nauttinevat siitä, miten mies saa tällä kertaa vihdoin pitkiä toimintakohtauksia tähditettäväkseen. Peter Weller on myös pienessä mutta merkittävässä roolissa niljakkaana tähtilaivakapteenina, ja hän jos joku osaa olla erittäin paheksuttava mies, jota soisi nähdä vähän enemmänkin uusissa elokuvissa. Leonard Nimoykin on kaivettu naftaliinista (taas), mutta se ei taida olla kenenkään mielestä kiva juttu. Suurin osa elokuvan toimintakohtauksista, joita on vähintään kaksi kolmasosaa pitkästä 2½-tuntisesta kestosta, ovat varsin tylsää bulkkirymistelyä, mutta lopussa Enterprisen painovoiman pettäessä elokuvasta tulee hetkellisesti oikeasti viihdyttävä ihmisten lennellessä miten sattuu erinäisillä silloilla ja konehuoneissa.
Onko kesäelokuvalla siis toivoa? Ei ainakaan Into Darknessin mukaan. Tämä on kenties tylsintä ja vaivaannuttavinta mainstream-toimintaa sitten Green Lanternin. Loppukesä ei hirveästi paremmalta näytä, sillä tiedossa on esimerkiksi uutta Shemalemania After Earthin muodossa sekä Zack Snyderin hidastettua Teräsmiestä. Toivottavasti Star Trek ei kuitenkaan jatka täysin 90-luvun puolivälin kaavan mukaisesti, koska en usko psyykeeni kestävän jos seuraavassa osassa Zachary Quinto juoksentelee pitkin neon-valaistua jääkenttää nännikohokuvioilla varustetussa spandex-asussa.