Arvot ovat nyky-Suomessa kovasti esillä. Oli kyseessä kansanedustajan usko raamatullisiin teksteihin tai talk show -juontajan närkästys kollegaansa kohtaan moraalittoman haastattelun tiimoilta, suurin osa mediassa käsitellyistä kansallisista kohuista liittyy lähes poikkeuksetta arvoihin tai väkivaltaan.
Jodorowsky halusi lohta, tuottaja sillisalaattia – menu maistuu silti mainiolle.
RoboCop pettää monet katsojansa. Jos olet yksi niistä, joka toivoo tältä Paul Verhoevenin elokuvan uusintaversiolta samanlaista kokemusta kuin kyseinen klassikko oli, sinun ei pitäisi katsoa sitä. Jos sen sijaan haluat nähdä pitkästä aikaa vahvasti filosofisesti latautunutta sci-fiä ja pystyt tekemään sen miettimättä jatkuvasti, ettei tämä ole yhtään alkuperäisen kaltainen, nouse penkiltäsi ja mene katsomaan elokuva. Älä ainakaan lue tätä juttua, koska aion selostaa koko kupletin puhki.
Koska Suomi on aivan toisenlainen kuin lehden aloittaessa, kritiikki on taantunut huuteluun ja vanhojen mantrojen toisteluun.
Tarkoitan määritelmällä niitä elokuvia, jotka eivät pidä välttämättä sisällään mitään yliluonnollista, mutta jossa näitä selittämättömiä asioita voi tapahtua, etenkin roolihahmon pään sisällä, tämän kuitenkaan vaatimatta trillerin tai kauhun aineksia.
Vuosi 1995. Coolio soi radiossa ja elokuvamaailmassa kuhisee. Kesän kuumimmat hitit ovat ilmestymäisillään. Casper, Congo ja Batman Forever. Jokainen elokuva saa osakseen suuria odotuksia niin taloudellisesti kuin taiteellisestikin. Casper ja Batman osoittautuvat hiteiksi, mutta ovat taiteellisesti täyttä kuonaa. Kun Bruce Campbell kuolee apinoiden kynsissä ja se on parempaa kuin uusin Batman-elokuvasi, olet vaikeuksissa. Edellisenä vuonna samoihin aikoihin teattereihin oli ilmaantunut esimerkiksi Leijonakuningas, yliarvostettu mutta kiitelty Forrest Gump, James Cameronin paras elokuva True Lies, ja Jim Carreyn kerralla supertähteyteen työntänyt The Mask. Laadussa on selvä ero. Seuraavana vuonna tulikin jo sellaisia hittejä kuten Shaquille O’Nealin tähdittämä Kazaam ja ainoa huomionarvoinen kesäelokuva oli Roland Emmerichin Independence Day. Vuotta myöhemmin olimmekin jo Batman & Robinin kohdalla, ja kesän hittielokuva koki hetkellisen katatonisen kuoleman.
Turkiksen tukahduttava karva puskee jokaisesta hikirauhasesta lävitse. Sormukset kiiltelevät ja hiuslakan etova tuoksu lipuu ilmassa. Poliisiaseman sininen loisteputki valaisee karua maisemaa, jossa seinät ovat joko lian peitossa tai reikien koristamia. Koko huoneen tuntuu täyttävän eräällä seinustalla istuvat kaksi hahmoa, joille kaikki edellä mainitut maalliset omaisuudet kuuluvat. Cornelia (Luminiţa Gheorghiu) ja hänen siskonsa. Cornelian poika istuu pöydän ääressä poliisien kuulusteltavana. Hän on juuri ajanut 12-vuotiaan lapsen päältä ja joutunut lynkkaustilanteesta suoraan poliisin takapenkille. Nyt hänen äitinsä ja tätinsä ovat saapuneet pelastamaan tilanteen, ja jos he eivät ole puhelimessa, ahdistelevat he kuulustelijoita pikkuseikoista, joita lakimiehet puhelimessa kehottivat painottamaan. Pojan lausuntoa muutetaan heittämällä ja veren alkoholitason kokeet tehdään perheen valitsemalla lääkärillä.
un kaikkihyvän, kaikkitietävän ja kaikkivoivan Jumalaa kohtaan tunnettua rakkautta yrittää hakea ihmiseltä, joissa useimmiten on vakavia puutteita, tulee takuuvarmasti pettymään. Ulrich Seidlin upea Paradise-trilogia, uskon, toivon ja rakkauden osista koostuva kokonaisuus käsittelee ennen kaikkea juuri tätä varauksetonta ja ehdotonta rakkautta, jota me ihmiset niin kipeästi kaipaamme.
