Pitkän linjan turkulainen elokuva-arvostelija Tapani Maskula lienee tuttu muodossa tai toisessa huomattavalle osalle suomalaisista. Väitettä pönkittänee, että opin itsekin painamaan mieleeni tämän Hesarin perjantaisen Nyt-liitteen kriittikkoraadissa vaikuttaneen hahmon, jonka uutuusleffoille lätkimät yhden tähden pisteytykset pistivät myös pikkuklopin silmään. Tämä siis teini-ikäni kynnyksellä, jolloin mistään elävän kuvan harrastamisesta saati siihen kohdistuvasta intohimosta oli mahdotonta puhua: harvat vuoden sisällä katsomani tekeleet tulivat poimituiksi pitkälti televisiotarjonnan ja satunnaisten Finnkino-näytösten puitteista, milloin köyhän perheen lapsella moiseen hupiin varaa sattui olemaan. Vaikka filmitaide kaikkine kummallisine sivuilmiöineen merkitsi lähinnä ajantappoon soveltuvaa viihdettä, jäivät sekä Maskulan nimi että pärstä kummittelemaan mieleeni – ja vuosia myöhemmin niiden mystisten murskapisteidenkin arvoitus alkoi raueta.
Niin kirjallisuudesta, elokuvista kuin erisnimistäkin tuotantonsa koostaneen Maskulan kaupunginmiehen, tietokirjailija Juri Nummelinin toimittama Intohimosta elokuvaan kokoaa yhteen vajaat 400 sivua tämän arkistojen kätköistä kaivamaa Maskula-kritiikkiä. Ensituntumalta Nummelinin kolmisivuisen juonnon, Maskulan yhtä lyhyet jälkisanat, liepeeseen sijoitetun (kirjan suunnitteluhetkellä vielä elävien kirjoista löytyneen) Peter von Baghin kommentin ja (huonon matikkani mukaan) 192 viidenkymmenen vuoden säteellä julkaistua tekstiä sisältävä paketti vaikuttaa vähintäänkin hämmentävältä, saaden korvien välissä majailevan pikkupirun nostamaan sarviaan ja kysymään, kuinka ajattelit jaksaa lukea kaiken tämän. Etenkin kun lienee paikallaan myöntää, etten – tänä päivänä suureen osaan elämänalueistani konkreettisesti vaikuttavasta – filmihulluudestani huolimatta ole enää vuosiin jaksanut lukea erityisen aktiivisesti muiden kirjoittamaa kritiikkiä: kuten Maskula itse Orson Wellesin V niinkuin väärennös -jutussaan toteaa: “Mestariteokset puhuvat itse puolestaan, niiden rehellisyys ja avonaisuus eivät kaipaa typeriä selityksiä niiltä, jotka kuvittelevat olevansa muka tärkeässä asemassa taiteen ja sen kuluttajien välissä.”
Positiivinen yllätys onkin, että kuivan jaarittelun ja sivukaupalla jatkuvan viisastelun, egon pönkittämisen sekä symboliikan etsimisen sijaan Maskulan asiapitoiset, hoksaavat ja kirjoittajansa pointin ongelmitta julki tuovat kritiikit ovat mukaansatempaavia: itse asiassa niinkin mukaansatempaavia, että mainitun sairauteni oireisiin kuuluvien tekstin mekaanisen eteenpäin suorittamisen, kappaleiden yli hyppimisen ja hapenpuutteesta kärsivissä aivoissa syntyvän väsymyksen myötä jopa silkan luovuttamisen sijaan kirjaa on parhaimmillaan liki mahdoton laskea käsistään. Syitä saattaa olla monia: ytimekkäisiin, muutaman sivun mittaisiin arvioihin sisällytetään se oleellinen, mitä kirjoittaja elokuvasta haluaa sanoa; huumori kukkii; radikaalitkin mielipiteet pystytään perustelemaan; nidettä ei tarvitse kahlata akateemista sivistystään korostavien elitistikirjoittajien hengentuotteiden tapaan sanakirjan kanssa. Maskula ei myöskään sorru itseäni ärsyttävään Keisarin uudet vaatteet -tyyliseen itseisarvottamiseen, vaan uskaltaa olla omaa mieltään sekä yleisesti arvostetuista että halveeratuista kuvista pelkäämättä, mitä ympäröivä maailma hänestä tämän myötä ajattelee. Moinen rehellisyys, suoruus ja kansanomaisuus eivät voi olla nostamatta arvostusta kulttuurihistorioitsijaa kohtaan, joka puolusti Roger Cormania aikana, jolloin moinen sai vanhemman polven kriitikoiden silmät pyörimään. Tämä sama kumartelemattomuus ja omaan makuun luottaminen näkyivät myös 1960-luvulla Turun elokuvakerhossa, johtokuntaan kavunneen Maskulan vaikutettua tältä paikalta Samuel Fullerin ja Don Siegelin kaltaisten ohjaajien dominoiman uudemman jenkkituotannon nousuun vanhemman ranskalaisen elokuvan tieltä.
Elokuvakerhon tarpeisiin kirjoitettujen esitemonisteiden ohella opukseen on valikoitunut niin arvioita SKDL:n Uudesta päivästä, (tuolloin hyvin vasemmistolaishenkisen) Turun ylioppilaslehden julkaisemia juttuja 1970-luvulta kuin itsestäänselvästi myös kolmekymmenvuotisen (1980-2010-l) suhteen aikana Turun sanomille rustattua kritiikkiä. Viimeksimainitun tahon kauttahan syntyi myös Nyt-liitteen pistepörssistä tuttu Yhden tähden Maskula. Mukaan on vielä poimittu maistiaisia eläkepäivien harrastukseksi muodostuneesta, esittelyjä kaipaamattomassa verkkolehti Elitistissä vuodesta 2013 lähtien pyörineestä Kadonneen aarteen metsästäjä -projektista, jossa Maskula on kirjoitushetkeen mennessä ruotinut lyhyehkösti vajaat parisensataa, pääosin vähemmälle huomiolle jäänyttä filmiä. Kirjasta löytyy myös vuonna 1974 Annaan kirjoitettu arvostelu Laulavista sadepisaroista ja Helvetilliset-teksti, jonka julkaisualusta Lähikuvaa Maskula itse oli vuonna 1961 perustamassa.
Arviot on koostettu kahdeksan katon alle, joita ovat eurooppalaiset ja kansainväliset klassikot, amerikkalaiset klassikot, suomalaiset elokuvat, amerikkalaiset rikoselokuvat, amerikkalaiset lännenelokuvat, kauhuelokuvat, uudet taide-elokuvat ja – ehkä ilahduttavimpana osiona – huonot elokuvat. Vaikka moinen jaottelu saattaisi nopealla vilkaisulla muodostaa toisenlaisen kuvan Maskulan arvomaailmasta, ovat hänen arviointimetodeissaan vasemmistolainen maailmankatsomus, tasa-arvo, heikomman puolella oleminen ja epäkaupallisuus vankasti läsnä. Jenkkifilmin voimakkaasta mukanaolosta huolimatta paistaa inho amerikkalaista unelmaa kohtaan vielä vahvemmin halki kirjan, minkä ohella teksteistä välittyy sympatioita niin feminismiä kuin vähemmistöjä kohtaan. Kunniansa saavat kuulla Rockyn tyylisten päiväunien ja Zack Snyderin fasistiseksi ja sotaa ihannoivaksi tulkitun 300-tietokonepelleilyn ohella myös Cannesin elokuvajuhlien tapaiset kissanristiäiset, joissa tekopyhyydestä tehdään liki taidetta Lars von Trierin saadessa niskaansa saavillisen skeidaa samaan aikaan, kun festivaalien todellinen arvomaailma siivilöityy Maskulan kaikennäkevän silmän läpi kaikkea muuta kuin puhtoisena.
Vasemmistoperspektiivistä huolimatta ideologiselle teloituslinjalle ei lähdetä. Paitsi että jo mainittu, kyseenalaisen arvomaailman omaava Don Siegel kuuluu Maskulan suosikkiohjaajiin, on tämän avoimen fasistinen Likainen Harry niitä harvoja elokuvia, jotka ovat saaneet turkulaiskriitikolta täydet viisi tähteä. Eriskummallisesti amerikkalaisiin klassikoihin liitetty, herisyttävä vaihtoehtoinen näkökulma John Travoltan tähdittämään disco-leffaan Lauantai-illan huumaa puolestaan kertoo kirjoittajan kyvystä suoda mahdollisuus myös mitä epämääräisemmän oloisille liukuhihnatuotannoille. Maskulan huumorintaju pääsee oikeuksiinsa erityisesti viimeisessä osiossa, mm. pikkutytön näkökulmasta kirjoitetun purevan ironisen Grease-tekstin myötä.
Arvosteluiden joukosta löytyy helmiä Maskulan uran varrelta: aina tämän lempifilkasta Syvä uni viimeiseen Turun ylioppilaslehteen kirjoitettuun tekstiin, Hohtoon, unohtamatta myöskään hänen ensimmäistä julkaistua kritiikkiään, Uudessa päivässä 1961 painettua piskuista kommenttia Philip Leacockin filmistä Ole vaiti haudallani. Arvostelujen pinoaminen kronologiseen järjestykseen elokuvan julkaisuvuoden mukaan on omasta näkökulmastani pienoinen sääli, sillä elokuvahistoriallisesta perspektiivistä huolimatta Maskulan oma kehittyminen kirjoittajana ei tämän ratkaisun myötä oikein välity, skriivausajankohtien pomppiessa pahimmillaan vuosien 2008 ja 1969 välillä. Pisteitä ei jaella kuin yhdessä tapauksessa, huonomaineisen Sinuhe egyptiläisen parista erillisestä jutusta koostetussa yhdistelmäarvostelussa, joka pyrkii esittämään kahden katsojan toisistaan poikkeavat lähestymistavat elokuvaan. Tämä antitähditys pakottaa keskittymään itse tekstiin ja tekemään sen myötä oman päätelmänsä siitä, mitä kirjoittaja on filmistä tykännyt.
Vaikkei allekirjoittaisi kuin osan Maskulan mielipiteistä, on niiden ymmärtäminen ilmeistä. Makutottumuksia on useita, ja jokainen teos näyttäytyy yksittäiselle ihmiselle juuri hänen omiensa mukaisena. Esimerkiksi 1980-luvulla aikamiehen iässä olleelle on turha selittää sitä huikeaa, sadunomaista kasarifiilistä, jota kyseisen vuosikymmenen lopulla syntynyt De Palman Scarfacen neonloiston ja syntikkamusan parissa voi kokea. Samalla tavalla lienee myös itsestään selvää, ettei jokainen arvosta vaikkapa camp-huumoria yhtä korkealle. Olisi myös vähintäänkin naiivia syyttää Maskulaa tämän toteamuksesta, että 80% elokuvista on huonoja: myönnän avoimesti, että mikäli itse olisin Finnkinon ja kaupallisten tv-kanavien tarjonnan varassa, en harrastaisi seitsemättä taidetta laisinkaan, vaan käyttäisin aikani johonkin hyödyllisempään, kuten vaikkapa lukemiseen. Ei ole yllättävää, että valtavirta – ikivanhasta Pelit-lehdestä aikoinaan lukemaani kolumnia mukaillen – asioi uusia kokemuksia suovia, mutta samalla tämän vuoksi pelottavia ja vaativampia ravintoloita ennemmin amerikkalaisen pikaruokaketjun tai sen suomalaisen vastikkeen identtisissä salongeissa ahtamassa itseensä liukuhihnalta tuotettua höttöä, joka maistuu aina samalle. Moinen roskaruoka voi rasvansa, suolansa ja kemikaaliensa avulla toki hetkellisesti miellyttää kieltä, mutta kuka lukiopenskaa varttuneempi kehtaisi nostaa äläkän siitä, että joku toinen myöntää tarjolla olevan silkkaa törkyä?
Onkin vähintään hämmentävää, että toiset kotimaisen elokuvan silmäätekevät hyökkäävät naama pokkana kohti tahoa, joka markkinoiden kumartelua ennemmin kertoo Finlandiamaan teatterien kankailla pyörivän pitkälti muovista, samalla kaavalla ja vailla mitään mielikuvitusta oksennettua kertakäyttösoopaa, joka tuskin tarjoaa kenellekään elokuvaa runsaammin ja laidasta laitaan katsovalle yhtään mitään. Kumpi siis on kohtuuttomampaa: haukkua unelmatehtaiden bisnestä karsastava filmihullu julkisesti vitsiksi vai todeta, etteivät Napapiirin sankarit tai Jos rakastat – tekijöitä henkilökohtaisella tasolla mitenkään lynkkaamatta – ole elokuvina erityisen onnistuneita (mielipide, johon joka ainoa tapaamani henkilö on yhtynyt)? Ja mikäli huomaat olevasi alinomaan toisilla linjoilla tietyn kriitikon kanssa, silloinhan voit mielesi pahoittamista ennemmin katsoa vain tämän lyttäämiä elokuvia! Vaikka eiväthän eriävät tottumukset tietenkään sovi kapitalistiselle massakulttuurille, joka toki toitottaa yksilöllisyyden puolesta, mutta vain mikäli valitset tasapäistetysti siitä oikeasta korista. Maailmaa, jossa kaikki ajattelevat samoin, kutsutaan fasistiseksi.
Intohimosta elokuvaan on filmifriikille kuin hyvä keskustelukumppani: kun suuri osa käsitellyistä teoksista on nähtynä, sitä huomaa välillä nyökyttelevänsä myötäilevästi, toisinaan otsan kurtistuvan vastalauseen merkkinä ja äkisti taas silmien laajenevan havaitessaan, että tätä näkökulmaahan en tullut edes ajatelleeksi. Jäljelle jäävien rainojen seasta on sitten sitäkin innostavampaa keräillä katseluvinkkejä jo ennestään nälkävuoden pituiseen listaan tulevaisuutta varten. Toki mukaan mahtuvat myös hetkensä jolloin silkka kritiikkikin on paikallaan: vaikka Maskula erään arvostelun kohdalla vaahtoaa siitä, ettei yleisö aavista saman aiheen olleen käytössä jo ajat sitten, kehuu hän itse Blair Witch Projectia omalaatuisuudestaan, mainitsematta sanallakaan Ruggero Deodatoa, joka toteutti saman idean arvatenkin ensimmäisenä Cannibal Holocaustissaan jo 20 vuotta aiemmin. Moisen virheen antaisi anteeksi noviisille loppusanoissa mainittuna aikana ennen internetiä ja IMDb:tä, mutta hankalammin elokuvahullulle veteraanikirjoittajalle vuonna 2003.
Kirjan kädestä laskettuaan on vaikea olla juoksematta vaikkapa Kansallisen audiovisuaalisen instituutin esitysmiljöönä viimeisiään vetelevään kauniiseen elokuvateatteri Orioniin ja huumautua pimeän salin kankaalle projisoitavan taikavalon loisteella mahdollisimman pitkäksi hetkeksi siihen ihmemaahan, jonne pääsemisen taidemuodoista tärkein mahdollistaa. Kiitokset vielä tekstin pohjana olleesta arviokappaleesta julkaisun päivänvaloon saattaneelle kustannusosakeyhtiö Sammakolle.