Tunnetaan myös nimellä: The Sniper
Maa: Yhdysvallat
Genre: Rikos, film noir
Ohjaus: Edward Dmytryk
Käsikirjoitus: Edna Anhalt, Edward Anhalt, Harry Brown
Kuvaus: Burnett Guffey
Leikkaus: Aaron Stell
Sävellys: George Antheil
Näyttelijät: Arthur Franz, Adolphe Menjou, Gerald Mohr, Marie Windsor, Richard Kiley
On suunnattoman ilahduttavaa nähdä yli 60 vuotta vanha elokuva, jonka traagiset tapahtumat ovat niin yksi yhteen tämän päivän tragedioiden kanssa, että se tuudittaa katsojan vaivaannuttavaan turvallisuuden tunteeseen. Ihmiset eivät ole nykypäivänä sen pahempia kuin ennenkään, vaikka tiedotusvälineiden kautta saattaa saada sellaisen kuvan ja tätä käsitystä tuputetaan jatkuvasti. Edward Dmytrykin Sala-ampuja kiemurtelee hitaasti, mutta varmasti katsojan ihon alle, vaikka muutamat esimerkit 50-lukulaisesta poliisityöstä joukkokuulusteluineen ovat tahattoman koomisia. Parhaimmillaan Sala-ampuja tuo mieleen Suomeakin vavahduttaneet surmatyöt, joissa murhaajan motiivina oli vain purkaa pahaa oloaan ja päästä tekonsa seurauksena laitoshoitoon.
Edward Miller (Arthur Franz) on sosiaalisesti vammainen yksilö, joka ei kykene muodostamaan läheisiä ihmissuhteita. Erityisen hukassa Miller on naisten kanssa, kokien jokaisen pienen kuprun sosiaalisissa suhteissa suurimpana mahdollisena loukkauksena, jonka tuo petollinen huora voi aiheuttaa. Ahdistuneena ja pelokkaana Miller taistelee itsensä kanssa, omia vainoharhojaan vastaan, mutta turhaan. Yhden ihmisen hädänhuudot hukkuvat suurkaupungin aaltoihin. Pettymyksen ja vihan voimalla käyvä kone lyö ylikierroksilla ja Miller alkaa murhata naisia, jotka ovat tuottaneet hänelle tuskaa tavalla tai toisella.
Ensimmäisen murhan aikana päähenkilön teot ja motiivi tuovat yksityiskohtaisesti mieleen vuoden 2012 keväällä sattuneen Hyvinkään ammuskelun. Ammuskelusta tuomittu Eero Hiltunen kertoi motiivikseen ystävänsä kanssa käydyn ja hävityn painiottelun. Normaalia ihmistä hävitty paini todennäköisesti kirvelee hetken aikaan, mutta elämä jatkuu. Millerin motiivi kauniin naispianistin murhalle on samankaltainen, suurena ja ylitsepääsemättömänä nöyryytyksenä koettu vastoinkäyminen. Pesulan lähettinä työskentelevä Miller on korviaan myöten ihastunut Marie Windsorin esittämään tummaan kaunottareen, joka hehkuu seksuaalista vapaamielisyyttä. Hän pyytää Milleria pesettämään mekkonsa kiireellä ja ymmyrkäisenä kauniilta naiselta saamastaan, vaikka täysin platonisesta, huomiosta Miller tottelee. Poikaystävän saapuminen tilanteeseen rikkoo harhaisen eroottisen fantasian ja tuottaa uuden karvaan pettymyksen naisten suhteen.
Dialogissa vihjataan päähenkilön onnettomaan äiti-poika-suhteeseen, joka on luonut perustan sosiaalisen pelisilmän puutteelle ja naisten ymmärtämättömyydelle. Lisäksi Millerin vankila- ja mielisairaalamenneisyyteen viitataan useampaan otteeseen, eli hän ei niin sanotusti vain napsahda ja lähde amok-juoksulle, kuten populaarikulttuurissa hyvin usein tavataan esittää. Elokuvan poliisit esitetään tiedonjanoisina työn sankareina, jotka yrittävät parhaansa mukaan käydä läpi, analysoida ja ratkaista, että millaisten elämänkäänteiden perusteella ihminen päätyy näennäisesti järjettömiin surmatöihin. Richard Kileyn esittämän poliisipsykiatrin pitkät monologit seksuaalirikollisten tyypeistä, hoidon tarpeesta kuin myös yleisön reaktioista tämän tyyppisiin rikollisiin tekoihin ovat suoria, alleviivaavia ja jopa saarnaavia. Kileyn kommentti sadoista tuhansista vapaana liikkuvista seksuaalirikollisista on ollut 50-luvulla todennäköisesti omiaan pelottamaan elokuvayleisölle lusikallisen kalsareihin ja retorisesti se on samaa tasoa kuin äärifeministien toitotus jokaisesta miehestä potentiaalisena raiskaajana.
Saarnaavuudesta ja shokin hausta huolimatta monologeissa on tietynlaista raikasta toivottomuutta, jollaista toivoisi lisää tähänkin maailmaan. Sillä onhan jokaisen suuremman verityön jälkeinen pyykinpesu ja julkinen keskustelu ”ei enää koskaan”-mantroineen yhdentekevää ja surkuhupaisaa. Tähän liittyen, Sala-ampujan julkinen valta, poliitikot ja lehdistö ovat välinpitämättömiä ja nopeita ratkaisuja etsivä koneisto, jolla ei ole mitään mielenkiintoa perehtyä tekojen taustalla oleviin syy-seuraus-suhteisiin. Myös elokuvan naiskuva on mielenkiintoinen, sillä Millerin pettävät niin sanotut huonot naiset, baariruusut, sekä hankala naispomo. Suhtautuiko yleisö tällaisten naistyyppien murhaamiseen suopeammin 60 vuotta sitten ja pystyi näin ollen pysymään helpommin päähenkilön puolella ja ymmärtämään hänen tuskaansa? Olisiko kiltin, kirkossa käyvän ja jalat ristissä pitävän naapurintytön murha ollut liikaa?
Suoran ja saarnaavan viestin ohella Sala-ampuja on myös varsin vaivaannuttavaa katseltavaa, kun päähenkilö tarkkailee hiljaa ympäristöään ja muiden ihmisten ihmissuhteita. Harhailu puistossa, jossa Miller tutkii ihmisten käytöstä toistensa kanssa, tekee muutamalla otolla selväksi millaisesta ihmisestä on kyse. Arthur Franzin hämmentyneistä ja pelokkaista kasvoista ei jää epäselväksi, että kyseessä on sosiaalisesti täysin kädetön yksilö, todellinen yksinäinen susi. Ihminen on laumaeläin, ilman laumaa emme olisi mitään, emmekä olisi koskaan päässeet tälle tasolle, jossa olemme nyt. Laumoissa toimivat omat kirjoittamattomat sosiaaliset sääntönsä, joiden osaaminen on yksilön oman hyvinvoinnin kannalta elintärkeää. Miller on henkilö, joka ei ole koskaan näitä sääntöjä oppinut ja laitostuminen on lyönyt viimeisen naulan arkkuun. Pyöreän huoneen nurkka on parempi ja turvallisempi paikka, kuin vapaiden ihmisten yhteiskunta. Elokuvan antikliimaattinen lopetus on erinomainen piste tälle lannistuneelle kohtalolle.