Vuoden suurimman suomalaisen elokuvafestivaalin raportointi jatkuu. Tässä osassa käsittelyssä koston tehottomuus, Kiinan rikollinen alamaailma, Bolsonaron haavekuva, kadonneen lapsen tapaus ja sentimentaalinen kansanmurhakuvitus. Tämän raportin osan tekstit kirjoittivat Suvi Heino, Jyri Majuri, ja Tuomas Porttila.

Muut raportin osat löytyvät tämän linkin takaa.

The Nightingale (2018)

Rape and revenge -lajityyppiä uudistavaksi mainittu The Nightingale sijoittuu kolonisoituun 1820-luvun Tasmaniaan. Nuori irlantilaisnainen Clare on ollut rangaistuna rikoksesta, mutta päätynyt käytännössä englantilaisen luutnantti Hawkinsin omistukseen tämän ostettua hänen vapautensa. Muiden askareidensa ohella sotilaille laulavalla Clarella on vauvaikäinen tytär ja aviomies, joka painostaa naista vaatimaan vapautusta luutnantin palveluksesta – onhan hänen rangaistuksensa jo suoritettu, ja nyt olisi aika aloittaa uusi elämä. Hawkinsilla on kuitenkin pakkomielle Clareen, eikä hän aio luopua omaisuudestaan. Seuraa väistämätön yhteenotto, jonka jälkeen Clarella ei ole jäljellä muuta kuin tarve kostaa. Tasmanian halki suuntautuvalle kostoretkelle hän värvää oppaaksi nuoren, alkuperäisväestöä edustavan Billyn.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Jennifer Kent on sanonut, että halusi näyttää elokuvassa kolonialismin sellaisena kuin se oli: vahvempien hirvittävänä väkivaltana heikompia kohtaan. The Nightingalessa tapetaan lukuisia ihmisiä, myös lapsia, ja raiskataan naisia useita kertoja. Väkivaltaa on paljon, mutta se ei ole varsinaisesti mässäilevää. The Nightingale näyttää raadollisesti heikommassa asemassa olevien arvottomuuden ja avuttomuuden. Koen, että se on rehellinen historiankuvauksessaan. Ehkä jonkun mielestä viestin välittymiseksi vähempikin olisi riittänyt. Luutnantti Hawkins ainakin esitetään niin läpeensä pahana hahmona, että se kääntyy jo hiukan elokuvan vaikuttavuutta vastaan. Ei pahoja asioita tekevän ihmisen tarvitse olla psykopaatti.

Rape and revenge -genreä The Nightingalen voi tulkita kommentoivan siten, että se näyttää, kuinka kosto ei välttämättä tuo vääryyttä kokeneelle minkäänlaista helpotusta. Kosto ei vähennä tuskaa, vaan aiheuttaa lisää painajaisia. Kostonhimo ei myöskään tee Claresta kaikkivoipaa, vaan hän on edelleen heikommassa asemassa väärintekijöihin nähden, vaikka onkin jo menettänyt lähes kaiken, mitä voi menettää. Koston merkityksettömyys menetyksen hyvittäjänä on elokuvassa tärkeä teema, mutta sen lisäksi esiin nousee kahden marginalisoidun yksilön löytämä yhteisymmärrys, ja päähenkilöksi Claren rinnalle Billy.

Päähenkilöiden suhde noudattelee perinteistä kehityskaarta: ensin toisiinsa vihamielisesti suhtautuva parivaljakko oppii toisiltaan ja vähitellen kiintyy toisiinsa. Clare kohtelee aluksi Billyä kuten kaikki muutkin valkoiset uudisasukkaat: vähempiarvoisena tai arvottomana mustana, jota kutsutaan pojaksi ja käskytetään kuin orjaa. Luonnollisesti Billylle kaikki valkoiset puolestaan ovat yhtä ja samaa sortajaväkeä. Tutustuttuaan he ymmärtävät, että molemmat vihaavat englantilaisia kolonialisteja, jotka ovat vieneet heiltä kaiken. Billyn kautta The Nightingale käsittelee myös alkuperäiskansojen väkisin assimiloimista ja sitä kuulumattomuuden tunnetta, joka on yhteisönsä ja juurensa menettäneellä ihmisellä.

Onnellista loppua elokuvassa ei ole, koska sellaista ei voi näiden tapahtumien jälkeen tulla. Paha kuitenkin saa palkkansa. The Nightingale ei päästä katsojaa helpolla, mutta siinä on myös sanomaa. Toiseuttavan katseen häivyttämiseksi riittää edelleen työtä tehtäväksi, minkä huomasi tämänkin elokuvan näytöksessä täkäläisen yleisön reagoidessa laulavaan ja tanssivaan aboriginaaliin koomisena hahmona. Kaiken, mitä ei ymmärrä, kun ei tulisi lähtökohtaisesti olla naurettavaa. (SH)

The Wild Goose Lake (2019)

Kiinalaisen elokuvan uutta nousukiitoa vauhdittanut Yi’nan Diaon ohjaama Musta hiili, ohut jää (2014), oli allekirjoittaneelle pettymys. Muutaman vuoden tauon jälkeen ohjaaja palaa uudella elokuvalla, joka vangitsee tyylillään vain vähän paremmin. Sen takauman kautta rakentuva tarina on lähestulkoon yhtä haastava kuin pahamaineisen Jesús Francon viinanhuuruissa tekemä lomaelokuva Downtown – Die nackten Puppen der Unterwelt (1975).

Tämä onkin ainoa yhteys, jonka pystyn muodostamaan Francon ja Yi’nanin välille. Ehkäpä hyvä niin, sillä The Wild Goose Lake ei ole törkyä. Tarinan pääosassa ovat rikolliset, jotka varastavat moottoripyöriä. Niillä kruisallaan hämärän jälkeen ja Kiina ilmenee likaisena paikkana, jossa prostituutio, rikollisuus ja korruptio ovat arkipäivää. Takauma avaa, että ”varastamisen olympialaisissa” rikollisten pomo on aiheuttanut vahingossa poliisin kuoleman – ja pakenee kirjaimellisesti pää kolmantena jalkana virkavaltaa kuin myös muita gangstereita.

Monitasoinen juoni luo omat haasteensa tarinankerronnalle, joka tökkii välillä pahasti. Ajoittain todella hitaasti etenevä juonenkuljetus saa vilkuilemaan kelloa, vaikka vastapainoksi tarjoillaankin muutama tiukka toimintakohtaus. Väkivalta sentään esitetään brutaalina, esikuvien selkeästi ollessa Etelä-Korean suunnalta. Etenkin sateenvarjolle keksitään luovan veristä käyttöä, joka on miltei splatteriin verrattavan humoristista. Elokuvassa on muutenkin mustaa huumoria, joka niin ikään ollut tyypillistä korealaisille rikospätkille.

Kuitenkin jopa yllättävän vakavasti sisältönsä ottava elokuva haluaa tehdä tällä tavoin pesäeroa vanhempaan keskinkertaiseen korealaiseen, joka on osannut nauraa itselleen. Heijastukset Jean-Pierre Melvillen tuotantoon tai film noiriin eivät ole tyhjästä vedettyjä. Lisäisin vielä näihin R&A-katalogin näkemyksiin Michael Mannin tutuksi tekemät neonvalonloistoiset yökohtaukset, joista Yi’nan on selkeästi hakenut inspiraatiota. (TP)

Divine Love (2019)

Vanhoilliset arvot ovat puhuttaneet viime aikoina Brasiliassa presidentti Jair Bolsonaron ajaman oikeistolaisen ja äärikonservatiivisen politiikan vuoksi. Ohjaaja Gabriel Mascaron Divine Love heittää katsojan vuoden 2027 Brasiliaan, jossa tällaiset arvot ovat muovanneet arjesta dystopiankaltaisen irvikuvan siitä, mitä tuleman pitää meiningin jatkuessa samanlaisena. Aborttien tekoa vahditaan sikiönrekisteröinneillä, ihmiset joutuvat kulkemaan julkisissa tiloissa olevien raskausskanneriporttien läpi ja vanhat kunnon uskonnolliset perhearvot nostetaan jalustalle. Hedelmällisyys ja lasten tekeminen ovat kaikki kaikessa, koska kuten skannausporttikin ilmoittaa, ihmisen mahdollisuudet alkavat siitä, kun hän saa oikeuden syntyä.

Päähenkilönä nähtävä Joana työskentelee valtion virastossa avioliittojen kariutumista estävänä virkailijana. Päivisin hän saa suostuteltua avioeron partaalla olevat parit yrittämään vielä uudestaan – ehkäpä jopa hankkimaan lapsenkin. Pinnan alla Joanaa kuitenkin kalvaa oma lapsettomuus, johon eivät tunnu auttavan uskonnollisen rakkauskultin parinvaihtostimuloinnit tai oman miehen roikkuminen ostoskanavien uskomattomimpia ”näin laihdut 20 kiloa viikossa” -huijausvekottimia muistuttavassa hedelmällisyyskoneessa. Yleisesti hyväksyttyä maailmankuvaa pönkitetään uskonnollisuudella, jonka kehityssuuntaa Divine Love käsittelee oivaltavasti.

Elokuvassa nähtävä uskonnollisuus on kaupallistettu ja viihteellistetty viimeiseen asti. Työmatkalaiset voivat käydä sunnuntaikirkon sijaan ripittäytymässä drive in -kappelissa, joissa hengellisiin harjoituksiin yhdistetään aivot vahvasti tunnemössöyttävää populaarimusiikkia. Kaiken yksityistämistä ajavassa valtiossa tällainen kaupallistaminen ei tunnu yhtään kaukaa haetulta idealta. Elokuvan hahmojen kokemat hengelliset hetket on kekseliäästi kuvattu ja leikattu muistuttamaan musiikkivideoita tai sosiaalisen median kuvavirtaa. Tämän myötä Divine Love herättää myös ajatuksia ihmisten tarpeesta tehdä omista kokemuksistaan muille helposti esitettävissä olevia, koska nykyisin harvemmin millään yksin koetulla on enää yhtä suurta merkitystä.

Tapahtumien sijoittaminen vuoteen 2027 on toimiva ratkaisu, koska kahdeksan vuotta on juuri sopivan kaukana nykyisestä, jotta tällä hetkellä vallalla olevan poliittisen päätöksenteon uhkakuvat tuntuvat mahdollisilta. Kahdeksan vuotta on myös sopivan lähellä nykyhetkeä, jotta tekijät ovat selvinneet ilman suurempia scifilavasteita tai muutoksia kaupunkikuvassa ja elokuvassa nähtävässä teknisessä kalustossa. Dystopia ei ammu yli, vaan tarjoilee hyvinkin mahdollisen maailman useimmissa tulevaisuuskuvauksissa nähtävän täydellisen totalitarismin sijaan. Visuaalisella puolella nähtävät neonvalot onnistuvat luomaan sopivan futuristisen tunnelman viemättä huomiota käsiteltäviltä aiheilta.

Oivaltavan elokuvan suurimmaksi tyylirikoksi nousee kohtausten välissä kertojana toimiva lapsi. Muuten pätevien kuvallisten ratkaisujen lomassa tällainen ratkaisu tuntuu laiskalta, koska nyt kertojaa käytetään silloin, kun tilanteeseen ei ole helposti keksittävissä kuvallista ilmaisua. Lapsikertoja selitetään lopussa Jeesuksen toiseen tulemiseen liittyvällä ratkaisulla, josta voi olla montaa mieltä. Tämä juonenkäänne kuitenkin tarjoaa mahdollisuuden näyttää, miten täysin kaupallistetut kirkonmiehet toimivat, kun jotain heidän hienoissa uskonreiveissään paasattua tapahtuukin oikeasti. Loppujen lopuksi uskontoa liiketoimintana harjoittaville uskossa ei ole kyse mistään muusta kuin rahasta. (JM)

Stitches (2019)

Tositapahtumien inspiroima Stitches kertoo yhden perheen tragedian. 18 vuotta aiemmin heidän vastasyntynyt lapsensa on kuollut synnytysosastolle. Lasta ei koskaan näytetty vanhemmille, eikä hautapaikka ole edes viranomaisten tiedossa. Mädälle haisevat selitykset seuraavat toisiaan. Onko mahdollista, että heidän lapsensa on myyty? Näitä tapauksia on faktojen mukaan tapahtunut paljon Serbiassa Jugoslavian hajoamisen tienoilla. Jännittävältä kuulostava tarina käynnistyy valitettavan hitaasti, vaikka se muuttuu edetessään paremmaksi. Hidas alku selitetään hyvänä pohjustuksena, jonka jälkeen vanhempien tuskaa on helpompi ymmärtää.

Serbiassa ei voida hyvin. Tiedän lauseen olevan jo klisee. En voi kuitenkaan välttyä ajatukselta, jonka A Serbian Film (2010) iskosti päähäni, symbolisen groteskissa kohtauksessa, jossa vastasyntynyt lapsi raiskataan. Se on vertaansa vailla oleva metafora, jonka myös Stitchesin juoni selkeästi allekirjoittaa. Toinen elokuva, jonka se tuo mieleen on muutama vuosi sitten festivaalilla pyörinyt Mumbai Noir, Sunrise (2014). Molempien tarinoita yhdistää vanhempien periksiantamattomuus lohduttomassa tilanteessa, kun lapsi on kadonnut. Tyylilajeiltaan elokuvat eroavat kuitenkin toisistaan niin rakenteellisesti kuin myös visuaalisesti. Stitches pysyy koko kestonsa ajan tiukan realistisena kuvana, jossa korruptio ja byrokraattiset pykälät liitetään yhteen mustan pörssin ja ihmiskaupan kanssa.

Kyyninen loppuhuipentuma tarjoilee katsojasta riippuen lohtua tai lohduttomuutta. Ainakin elokuvan hahmot saavat vastauksia kysymyksiinsä, mutta kannattaako loputon periksiantamattomuus? Nyt itse vanhempana voin sanoa, etten koskaan luopuisi toivosta. Pelkästään jo tämä ajatus tekee elokuvasta katsomisen arvoisen. (TP)

Funan (2018)

Punakhmerien toteuttamaa Kambodžan kansanmurhaa käsittelevä animaatio kertoo vapaasti mukaillen Ranskassa syntyneen ohjaaja Denis Don vanhempien tarinan. Funanin tapahtumat alkavat vuoden 1975 Phnom Penhistä, jonka punaiset khmerit valtaavat. Tämän seurauksena länsimaalaisia vaikutuksia omaksunut keskiluokka siirretään pakkotyöleireille. Päähenkilöiksi nousevat tapahtumien keskellä selviytymistä yrittävä pariskunta Chou ja Khuon, jotka erotetaan lapsestaan Sovanhista. Lapsen etsimisestä tulee pariskunnan liikkeellä pitävä voima. Pian Chou ja Khuon kuitenkin huomaavat, että lähestulkoon jokaisella vastaantulijalla on samanlainen etsintä päällä.

Tietopakettina toimimisen sijaan Funan ottaa yleismaailmallisemman lähestymistavan konfliktitilanteissa toimiviin siviileihin. Vuosien 1975–1979 tilanteesta annetaan vain tarvittavat perustiedot, mutta sen enempää poliittisia motiiveja tai muuta konfliktiin johtanutta syytä elokuva ei tarjoile. Siksi tapahtumat voisivat olla hyvin mistä tahansa muusta tilanteesta, jossa ihmiset pakotetaan jättämään kotinsa sotatilan vuoksi. Temaattisella puolella käsitellään jatkuvaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa kokevien ihmisten muuttumista myös oman itsensä pahimmiksi versioiksi. Ruoan saamiseksi ollaan valmiita polkemaan muut alleen ja vastapuolen edustajille toivotaan vain mahdollisimman väkivaltaista kuolemaa. Ihmismielen muutosta kuvatessaan Funan onkin selvästi parhaimmillaan, koska tämän muutoksen tiedostamisesta huolimatta se ei tee kenestäkään päähahmostaan hirviötä. Ilahduttavasti myös vastapuolelta löytyy inhimillisyyttä pelkän absoluuttisen pahuuden sijaan.

Heikoimmillaan Funan taas on juonta kuljettaessaan. Vaikka tapahtumat perustuvat oikeista vainoista selvinneiden tarinoihin ja asia on ohjaajalleen äärimmäisen henkilökohtainen, on Choun ja Khuonin tarina tehty aivan liian elokuvamaiseksi. Sovanhin etsiminen päivämatkan päässä olevasta leiristä tapahtuu energisen musiikin sävyttämän juoksumontaasin siivittämänä, ja rotkon yli kaatuneesta puunrungosta roikutaan yhdellä kädellä dramaattisen lipsahduksen jälkeen. Elokuvalla on lisäksi jatkuva tarve piilottaa kaikki karmeutensa antamalla ainoastaan vihjailua väkivallasta ja hirmuteoista. Ratkaisu toimisi erinomaisesti, jos se kulkisi käsi kädessä hahmojen näkemien ja kokemien tilanteiden kautta – katsoja näkisi vain hahmojen kokemukset muun tapahtuessa taustalla jatkuvaa epätietoutta lisäten. Tällaisen sijaan Funanin on kuitenkin näytettävä jokaisen sivuhahmonsakin kohtalo, jolloin taas mennään liiallisen elokuvamaisuuden puolelle. Liian hyvin hahmottuva kokonaiskuva tietyn ihmisjoukon kohtaloista ilman minkään näyttämistä saa valitettavasti kaiken tapahtuneen tuntumaan vähemmän merkittävältä. Elokuvan muut audiovisuaaliset tyylittelyt kuitenkin kielivät siitä, että katsojassa halutaan saada aikaiseksi vahvoja tunnereaktioita, mutta nyt nämä reaktionlypsäjäkohtaukset tulevat aivan väärissä paikoissa.

Lopulta Funan on siis ristiriitainen tapaus. Konfliktin kulun avaamattomuudellaan se pyrkii selittelemättömyyteen, mutta kompastuu juonensa osalta liialliseen selittelyyn. Jos kerran elokuvan dialogissa itsessäänkin korostetaan läheisten menettämisestä syntynyttä epätietoisuutta, niin miksi elokuvan päähenkilöille ei jää mitään epäselvyyttä kenenkään heille läheisen ihmisen kohtalosta? Animaatiossa sorrutaan ylilyönteihin joidenkin kohtausten tehostamisessa, jolloin hahmot saavat epäinhimillisiä voimia tai tilanteista pyritään tekemään tavallista vauhdikkaampia. Tällainen tyylittely saa kaiken tuntumaan vähemmän todelliselta. Hahmojen sisällä tapahtuvat muutokset kuitenkin pelastavat paljon, jolloin elokuva ei jää kokonaan ilman meriittejä. (JM)