Identiteetin, eilisen teemamme, myötä, muodostuu henkilö. Elokuvissa henkilökuvan luominen tuottaa usein kliseitä, mutta se voi myös toimia ikkunana vaikeisiin päätöksiin ja ankeisiin umpikujiin. Nämä kliseet taas voivat jopa antaa taiteilijoille mahdollisuuden uudenlaiseen tulkintaan niitä hyödyntäen tai pilkaten.
Tämän Rakkautta & Anarkiaa 2018 -raportin osan kirjoittivat Suvi Heino, Jyri Majuri, ja Joonas Nykänen. Aiheeseen liittyen samana päivänä julkaistiin myös Nykäsen teksti elokuvasta Waiting for Barcelona. Kaikki festivaalia käsitellyt tekstit löytyvät tämän linkin takaa.
Nico, 1988 (2017)
Saksalaissyntyinen laulaja-lauluntekijä, muusikko, näyttelijä, malli ja 1960-luvun it-girl Nico eli Christa Päffgen on Susanna Nicchiarellin epätyypillisen biopicin aiheena. Nicon kahta viimeistä elinvuotta kuvaavassa elokuvassa päähenkilön suurimmat kuuluisuuden vuodet ovat esillä vain välähdyksinä tai viittauksina haastattelukohtauksissa. Tämän elokuvan Nico on lähemmäs 50-vuotias, arvaamaton, omaehtoinen taiteilija, joka piikittää heroiinia eikä tunnu välittävän mistään muusta kuin pojastaan Arista, jota ei ole itse kasvattanut mutta johon on sittemmin muodostanut läheisen suhteen. Elokuva kuvaa todellisia henkilöitä ja tapahtumia, mutta tarinaa on loppuhuomautuksen mukaan myös dramatisoitu.
Nimestä Nico, 1988 huolimatta suunnilleen kaksi kolmasosaa elokuvasta sijoittuu vuoteen 1986. Trine Dyrholmin esittämä Nico hankkii Isosta-Britanniasta uuden managerin ja uuden bändin ja lähtee kiertueelle Manner-Eurooppaan. Kiertuearki ei ole loistokasta, sillä joukkio matkustaa pikkubussissa, majoittuu keikkajärjestäjien luona ja riitelee keskenään. Päätähti on räjähdysherkkä ja ikävöi poikaansa, joka on hoidossa itsemurhayrityksen takia. Kiertuekuvaus on kiinnostavaa: 1980-luvun lopun Eurooppa näyttäytyy ankeana ja harmaana paikkana, jossa kylmä sota on läsnä rajoina ja valvontana. Elokuvan parhaita jaksoja on keikkamatka Tšekkoslovakiaan. Ajankuva on onnistunutta ja tunnelma hyvin latautunut. Viranomaisilta osittain pimitetyllä keikalla kuultava, heroiinin loppumisen takia vieroitusoireissa esitetty My Heart is Empty on loistava ja vimmainen. Nico, 1988 ansioituu muutenkin 1980-luvun kuvaamisessa. Elokuva ei monien muiden vastaavien tavoin tunnu siltä, että se kuvaa 80-lukua, vaan enimmäkseen siltä, että siinä todella ollaan 80-luvulla.
Nico, 1988 ei kuitenkaan ole tyylipuhdas elokuvakokonaisuus. Bändin jäsenten saama ruutuaika ei ole kokonaisuudessa kovin perusteltua eikä vie tarinaa minnekään. Haastattelu- ja keskustelukohtauksissa tiputellut faktat Nicon historiasta tuntuvat usein valitettavan väkinäisiltä ja irrallisilta tavoilta saada nämä asiat Nicosta mitään ennalta tietämättömän katsojan tietoon. Vierailu Nürnbergin natsimonumentilla on turhan alleviivaavaa symboliikkaa ja kohtalokasta pyöräilemään lähtemistä alleviivataan jo kohtuuttoman paljon. Nico, 1988 ei ole komedia, mutta siinä on monissa kohtauksissa humoristinen sävy. Nico on eksentrinen eikä ota itseään aina kovin vakavasti. Elokuva käsittelee kuitenkin pääasiassa vakavia aiheita, kuten riippuvuutta, itsetuhoisuutta ja traumoja, sekä tietysti myös taiteilijuutta, toimeentuloa ja vapautta olla oma itsensä.
Trine Dyrholm laulaa elokuvassa itse. Tämä on hyvä ratkaisu, vaikka Dyrholm ei oikeastaan kuulosta Nicolta kovinkaan paljon. Hän ei myöskään ole varsinaisesti Nicon näköinen, mutta tekee hyvän roolityön ja kiinnostavan hahmon. Oletan, että hahmon koominen vivahde on tarkoituksellinen. Nicon upeaa Janitor of Lunacy -kappaletta kuullaan elokuvassa Dyrholmin ja bändin esittämänä kahdesti, eikä se kuulosta kovin hyvältä. Tämäkin lienee tarkoituksellista ja alleviivaa sitä, ettei Nico tai yhtye ollut viimeisillä kiertueilla parhaimmillaan. En kuitenkaan ole varma, välittyykö Nicon musiikin todellinen hienous elokuvan myötä sitä ennestään tuntemattomalle katsojalle – tai onko sen toisaalta tarkoituskaan. Surumielinen cover ikonisesta 80-luvun Big in Japan -hitistä puolestaan kuulostaa aika mainiolta ja sitoo elokuvan tiettyyn aikaan ja mielenmaisemaan. Nico, 1988:ssa on omat kauneusvirheensä, mutta jotain viehättävää sen epätäydellisyydessä on. (SH)
Styx (2018)
Lääkärinä työskentelevä Rieke joutuu toteamaan voimattomuutensa mahdottomassa tilanteessa hoitaessaan autokolarissa vakavia vammoja saanutta miestä. Vaikka tilanne on lääkärin ammatissa arkipäiväinen, jättää se jälkensä. Kaikkia ei ole mahdollista pelastaa. Purjehdusta harrastava nainen päättää lähteä nollaamaan tilannetta karulle Ascension-saarelle. Saaren karut olosuhteet vaativat ihmisen venymistä äärimmilleen selviytymistaistelussa, jolloin Rieke voi saada takaisin uskonsa ihmisen kykyyn taistella luonnon kiertokulkua vastaan. Darwinin nimi mainitaan matkan aikana muutamaankin kertaan.
Matkalla nähdään upeasti kuvattua merimaisemaa, joka jatkuu silmänkantamattomiin. Yksin meren keskellä purjehtiva nainen pystyy tyhjentämään mieltään ja keventämään työnsä aiheuttamaa henkistä taakkaa kevyesti lainehtivan merenpinnan tarjotessa puitteet raskaiden asioiden unohtamiselle. Tilanne muuttuu rajun myrskyn iskiessä, jolloin Rieke joutuu taistelemaan luonnon armoilla.
Myrskyn jälkeen Rieke törmää pakolaisia kuljettaneeseen lauttaan, joka on uppoamassa. Merivartiostolta neuvoja ja apua pyytäessään hän saa kylmän vastauksen: ”Älä lähesty heitä – sinä et pysty auttamaan”. Rieke tiedostaa veneensä olevan liian pieni kaikkien pelastamiselle, mutta lääkärinvala ja oma arvomaailma eivät anna jäädä toimettomaksi. Tilanteen kanssa empiminen katkeaa, kun pakolaislautalta hypännyt poika kiipeää veneeseen. Nyt Riekellä on mahdollisuus auttaa edes yhtä, mutta tämä ei tarjoa helpotusta tunnontuskiin, kun pojan sisko on vielä lautalla.
Pakolaistilanteen kuvaamisen sijaan Styx on elokuva ihmisen moraalisista ongelmista tilanteissa, joissa hänen on mahdotonta tehdä omaa arvomaailmaa miellyttäviä valintoja. Rieke kutsuu apua, mutta kun sitä ei tunnu saapuvan, on hänen itse vain jäätävä paikalle katsomaan, mitä tapahtuu. Hiljalleen vedellä täyttyvän lautan tarkkailu ja oman veneen kyydissä olevan pojan pidättely syövät lääkäriä sisältä. Riekeä näyttelevä Susanne Wolff on loistava vähäpuheisessa roolissaan, jossa itseinho muiden auttamatta jättämisestä kylmän järkiperäisistä syistä tulee esille. Wolffin ilmeet ja muiden katseista pois pyrkivä olemus kertoo katsojalle kaiken, mitä nainen tuntee tilanteessa. Lääkärinammatin valinta päähenkilölle tukee hyvin elokuvan teemaa, koska kyseinen ammattikunta on varmasti sellaista, joka on vannonut auttavansa hädänalaisia.
Helppoja vastauksia ei tarjoilla. Styx ei alene syyttämään merivartiostoa tai nostamaan Riekeä jalustalle auttamishalunsa ansiosta. Tilanne vain sattuu olemaan tällainen eikä sitä pysty muuttamaan paremmaksi pelkillä moraalisilla valinnoilla. Kaikki tietävät, että muutaman ihmisen kuljettamiseen tarkoitettu vene ei pysty kantamaan kymmeniä tai jopa satoja hädänalaisia. Vain osan valitseminen olisi täysin mahdotonta, koska silloin täytyisi tuomita muut kuolemaan. Toisen ihmisen näkeminen kuoleman kielissä saa lähestulkoon jokaisen ihmisen edes yrittämään auttamista. Asian näyttäminen saa myös pakolaisvirtoja vastustavat ihmiset miettimään, miltä tuntuu olla itse tuossa tilanteessa siihen verrattuna, että vain huutelee kotisohvalta rajojen sulkemista. Tämän vuoksi Styx onkin niin tehokas. Se ei paasaa tekijöidensä omia eettisiä arvomaailmoja, vaan pakottaa jokaisen näkemään tilanteen ihmisen alkeellisten vaistojen kautta. Lopputulos on erinomainen tutkielma ihmisen perimmäisestä auttamisen tarpeesta. (JM)
3 Days in Quiberon (2018)
Teini-ikäisenä vuonna 1955 keisarinna Sissin roolissa kuuluisuuteen noussut, itävaltalaissyntyinen Romy Schneider oli Manner-Euroopan suurimpia elokuvatähtiä 1950–1970-luvuilla. Schneider oli tunnettu paitsi kauneudestaan ja charmistaan, myös yksityiselämänsä murheista sekä halustaan irrottautua Sissi-maineesta, joka seurasi häntä hänen kuolemaansa asti. Nykypäivänä Schneiderista muistetaan yhä lähinnä Sissi-rooli sekä ennenaikainen kuolema, jos sitäkään. Saksankielisestä maailmasta Ranskaan aikoinaan loikanneella Schneiderilla oli hankala suhde saksalaisen juorulehdistön kanssa. Neljätoista kuukautta ennen kuolemaansa, maaliskuussa 1981, Schneider antoi viimeisen haastattelunsa saksalaislehdelle ollessaan alkoholivieroituksessa. Emily Atefin elokuva 3 Days in Quiberon kertoo dramatisoidun tarinan tuosta haastattelutapaamisesta.
Pienen bretagnelaisen rantakaupungin loistohotellissa toipuva Romy saa vieraakseen lapsuudenystävänsä Hilden. Hilden henkinen tuki on tarpeen, sillä uupunut Romy on luvannut antaa haastattelun saksalaiselle Stern-lehdelle. Aikansa mittapuulla paljon tähden yksityiselämästä ja epävarmuudesta paljastanut haastattelu on elokuvan runko, mutta paljon tilaa annetaan myös henkilöiden keskeisen dynamiikan sekä Romyn onnettoman elämäntilanteen tarkastelulle. Neljän päähahmon tehtäväjako on selkeä: Romy on kaiken keskipiste, jonka ympärillä muut kolme pyörivät edustaen erilaisia rooleja. Toimittaja Michael on ammatilliseen etäisyyteen pyrkivä mutta paljastuksia janoava antagonisti, valokuvaaja Robert Romyn vanha heila, johon tähti jo valmiiksi luottaa ja joka pitää hänestä huolta, ja ystävätär Hilde järjen ääni, joka yrittää suojella Romya kertomasta liikaa henkilökohtaisia asioita lehdistön edustajille.
Varsinaiset haastattelukohtaukset saavat elokuvassa lopulta melko vähän tilaa. Kolmen päivän aikana tapahtuu paljon muutakin: illanviettoa rantabaarissa, kuvissa poseeraamista, epävirallisia keskusteluja, juopumista, loukkauksia, läheisyyttä ja epätoivoa. Marie Bäumer Romyn roolissa pääsee esittämään tähteä niin hurmaavana flirttailijana, ahdistuneena addiktina kuin vilpittömänä ystävänäkin. Bäumer muistuttaa Schneideria jonkin verran, ja häntä myös usein kuvataan kulmista, jotka vahvistavat yhdennäköisyyttä. Schneiderista annetaan elokuvassa inhimillinen, kaikkine virheineen aito ja pohjimmiltaan hyvin sympaattinen kuva. 3 Days in Quiberon käsittelee oikeaa ihmistä tähtikulissin takana, mutta tekee sen kiltisti ja kunnioittaen ollen kohteensa puolella. Tällaisen kohtelun Schneider ansaitseekin, mutta ehkä tästä syystä Atefin elokuva jää hiukan ulkokohtaiseksi. Visuaalisesti hillitty ja tyylikäs elokuva on kuvattu Quiberonissa tosielämässä vuonna 1981 otettujen valokuvien hengessä mustavalkoisena. Valittu visuaalinen ilme kuitenkin osaltaan korostaa kunnioittavaa etäisyyttä kohteeseen. (SH)
Bergman Revisited
Tänä vuonna vietettävän Bergman 100 -juhlavuoden kunniaksi Suomessakin on nähty valkokankaalla erilaisia kunnianosoituksia, retrospektiivejä ja harvinaisuuksia Ingmar Bergmanin tuotantoon liittyen. R&A:ssa esitettiin kuuden lyhytelokuvan kokoelma Bergman Revisited, jossa ruotsalaiset nykyohjaajat pyrkivät tuomaan oman näkemyksensä bergmanilaisesta elokuvasta esille.
Näytöksen aloittanut Bergmans Reliquarium on Tomas Alfredsonin ohjaama musiikkivideo, jossa käytetään paljon Bergmanille tuttua kuvastoa Seitsemännen sinetin Kuolemasta Fannyn ja Alexanderin lapsiin. Bergmaninsa katsoneet tunnistavat visuaalisen tyylin välittömästi. #metoon hengessä lyhytelokuvan kaikki esiintyjät ovat naisia, mikä on jopa hieman hämmentävää, koska Bergmanin elokuvista löytyy tekoaikoihinsa nähden poikkeuksellisen paljon naisaiheita, jolloin asian alleviivaaminen tuntuu hieman turhalta ja tarkoitushakuiselta. Nyt tuntuu jopa siltä, että lyhytelokuva kritisoi Bergmanin elokuvia siitä, että ohjaaja itse ei ole kohdellut naisia hyvin omassa elämässään. Aikalaisiinsa verrattuna jopa edistyneitä näkökulmia tarjonneen ohjaajan kritisoiminen siitä, että hän on elänyt vähemmän suvaitsevaiseen ja miesvaltaiseen aikaan, on melko lyhytnäköistä. Kaikki tämä ei kuitenkaan ole elokuvan ongelma, vaan se, että se Bergmans Reliquarium on loppujen lopuksi pelkkä pop-kappaleen musiikkivideo. Musiikkivideona se olisi mallikkaasti toteutettu pastissi ohjaajan tyylistä, mutta nyt elokuva kompastuu siihen, että siitä pitäminen on täysin riippuvaista katsojan musiikkimausta. Soivalla kappaleella ei ole mitään tekemistä Bergmanin tuotannon kanssa, jolloin Bergmans Reliquarium tuntuu enemmän musiikkinsa ympärille kasatulta tyylittelyltä kuin Bergman-kunnianosoitukselta.
Jane Magnussonin Vox Lipoma tarjoaakin jo paljon paremman lähtökohdan #metoo-henkiselle pohdiskelulle. Animaatiossa nähdään Bergman itse naisia huonosti kohtelevana ja sitoutumiskyvyttömänä taiteilijasieluna, joka säntäilee paikasta toiseen. Punchlinenä nähdään ohjaajan poskeen ilmestyvä patti, joka toimii Bergmanin omatuntona siihen asti, kunnes taiteilija päättää leikkauttaa patin pois, jottei hän joutuisi tuskailemaan omien tekojensa seurauksia. Paikoitellen hyvinkin hauska animaatio erottaa Bergmanin puutteet henkilönä hänen tuotannostaan, jolloin se onnistuu käsittelemään aihettaan huomattavasti näytöksen ensimmäistä elokuvaa paremmin.
Näytöksen kaksi ensimmäistä elokuvaa keskittyivät ohjaajaan itseensä, kun taas loput neljä elokuvaa olivat bergmanilaiseen tyyliin tehtyjä. Ensimmäisessä näistä, Pernilla Augustin ohjaamassa Scenes from the Nightissa, Augustin ja Ville Virtasen esittämä pariskunta on ajautunut erilleen miehen syrjähypyn seurauksena. Miehen sairastuttua vakavasti käydään parisuhteen epäonnistumiset läpi Bergmanin myöhemmän tuotannon tyyliin. Haavat revitään auki, jotta paraneminen voi alkaa. Lyhytelokuva onnistuu tavoittamaan esikuvansa Kohtauksia eräästä avioliitosta tunnelman erinomaisesti teemojensa puolesta.
Neljäntenä esitetyssä Arielissa pariskunta saa tyttären, jonka selkään kasvaa siivet. Isä haluaa estää tytärtään lentämästä, kun taas äiti haluaa antaa tyttärensä olla vapaa. Bergman Revisited -sarjassa Ariel on todellinen outolintu, koska Bergmania ei tunneta suurena lapsiaiheiden käsittelijänä, ja lyhytelokuva on visuaalisesti ja temaattisesti todella kaukana ohjaajan tuotannosta. Miehistä omistajuutta ja tilanteen hallitsemista kuvaavana lyhytelokuvana Ariel voi toimia, mutta nyt se tuntui olevan aivan väärässä esityssarjassa.
Lisa Aschanin God Is Silent on näytöksen eniten bergmanilainen elokuva. Siinä kaksi ystävätärtä lähtee matkalle käsitelläkseen ystävyyttään erilleen kasvamisen jälkeen. Mustavalkoinen kuvasto on kuvasuhdetta ja kasvokuviaan myöten erittäin lähellä Bergmanin 50- ja 60-luvun tuotoksia, ja Hiljaisuutta ja Syyssonaattia yhdistelevä kuvaus naisten välisen ystävyyden hiipumisesta ja keskinäisestä kilpailusta on kuin oppikirjaesimerkki Bergmanin elokuvien teemoista.
Näytöksen päättäneessä The Infectionissa pariskunta käy terapiassa, ja lähestulkoon kaikesta toisen tekemisestä löytyy valitettavaa. The Infectionin ideana on siirtää bergmanilainen parisuhdekauhu oikeaan kauhukuvastoon, mikä itsessään on toteutettu ihan onnistuneesti. Ongelmaksi muodostuu se, että parin naurahduksen jälkeen The Infection päätyy vain toistamaan samoja trooppeja niin useasti, että alle 20-minuuttisenakin se alkaa tuntua puuduttavan pitkältä yhden tempun hevoselta. (JM)
Cassandro, the Exotico! (2018)
Meksikolaisesta pitkän linjan vapaapainijasta, Cassandrosta, kertova dokumentti alkaa hyvin kiinnostavasti kertomalla siitä, miten 1990-luvun alussa uransa aloittaneen homoseksuaalin painijan ei ole ollut helppoa olla oma itsensä homofobisessa machokulttuurissa. Hyvin nopeasti Marie Losierin dokumentti kuitenkin muuttuu vain kuvaukseksi tavallisesta painijasta. Sen, että homoseksuaalit ovat aivan tavallisia ihmisiä, ei pitäisi enää tulla oivalluksena kenellekään, mutta kun elokuvan alussa mainitaan uran alkuvaiheen syrjinnästä johtuneet ongelmat, olisi kiva, että niitä käytäisiin läpi edes jossain määrin. Nyt Cassandro, the Exotico! keskittyy lähinnä näyttämään, millaisia vammoja painiurasta on aiheutunut.
Dokumentin suurimmat ongelmat löytyvät sen tuotantoarvoista. Elokuva on tehty useamman vuoden aikana, jolloin osa siinä nähtävistä haastatteluista on tehty vuosia vanhalla videopuhelukalustolla. Suttuinen kuvanlaatu ja joissain kohtauksissa nähtävä halpa digivideokamerakuva ilman erillisiä mikrofoneja tappavat elokuvan audiovisuaalisen annin. Tuuli saattaa ulkokohtauksissa sekoittaa koko ääniraidan, ja kun kukaan elokuvan henkilöistä ei puhu englantia äidinkielenään, on puheesta paikoitellen todella vaikeaa saada selvää huonon äänityksen vuoksi.
Loppujen lopuksi Cassandro, the Exotico! on hyvin tavanomaisella kaavalla tehty urheilijabiopic, jossa käydään läpi urheilu-uran kohokohtia ja alamäkiä ja kerrotaan vähän omista päihdeongelmista siinä samalla. Tasaisin väliajoin näytetään myös pätkiä Cassandron otteluista, jotka eivät tarjoa lajista kiinnostuneille mitään ihmeellistä, vaikka mies osaakin hypätä näyttävästi pystyyn kanveesista ja pistää kaverit nippuun yläköysiltä. Sama kuvamateriaali myös vieraannuttaa lajia vihaavat pois elokuvan parista, koska Cassandro ei onnistu tuomaan lajiinsa mitään kiinnostavia näkökulmia. Urheilumaailman homofobisuudella elokuvan pohjustaminen ja aiheen käsittelemättä jättäminen saavat Cassandro, the Exoticon! tuntumaan suuremmalta pettymykseltä kuin mitä se olisi pelkkänä tavallisena wrestling-dokumenttina. (JM)
Don’t Worry, He Won’t Get Far On Foot (2018)
Mitäpä jos elämäsi yhtenä päivänä kokisi radikaalin muutoksen, jos joutuisit onnettomuuteen joka halvaannuttaisi sinut? Elämä iskisi takaisin betonijyrän lailla ja kaikki, mitä olet tehnyt, vaikka tekosi olisivat olleet hyviä, kostettaisiin? Siitä kertoo Gus Van Santin uusin elokuva. Se perustuu John Callahanin elämäkertaan.
Päivä se on huomennakin, eikä yksikään epäile käydä kohtaloaan vastaan. Näin voidaan todeta. Vaikka tiedän, että pitää vastustaa ainoastaan voitokkaita asioita, lyön aseistukseni maahan Gus van Santin uusimman edessä. Nimittäin Van Sant näyttää nousseen paskatynnyristä kädessään timantti. Pyörätuoliin sidottu Callahan (Joaquin Phoenix, joka sopii rooliin kuin potku palleihin) myöntää olevansa alkoholisti. Itse asiassa syy siihen, miksi hän istuu pyörätuolissa, on alkoholissa: yhtenä iltana hän on päättänyt hurjastella, tai ajautunut hurjasteluun baarituttava Dexterin (Jack Black) kanssa. He ovat ajaneet kolarin kaatokännissä, tietysti. Dexter ratissa on selvinnyt ruhjeilla, mutta Callahan herää sairaalasta.
Maailma luisuu päin helvettiä, eikä Callahanilla ole muuta mahdollisuutta kuin totutella elämään helvetissä. Se sopii sillä, että hän alkaa piirrellä ”joka suuntaan pyllisteleviä piirroksia”, joista tulee loistavan röyhkeä sarjakuva. Sen tekemiseen riittää että hän voi liikuttaa yhtä kättään hieman, samalla tavalla kuin hän voi kiitää tuolissaan läpi katujen, ohi kortteleiden, vierestä piikkipuistojen, kohti kaupungin ydintä tai pois sieltä. Hän kärsii ja hänen kärsimyksensä on ainutlaatuista ja samalla yhdistävää. Se yhdistää ihmiset, olivatpa he kuinka erilaisia toisilleen tahansa. Phoenix ilmaisee sen hienosti: kärsimys yhdistää hänet huumoriin, rakentaa hänelle siteen jonka läpi käsitellä todellisuutta ja saada yhteys muihin ihmisiin. On turha kysyä mahtaako hänen kamppailunsa kukka olla hänen taiteessaan, kärsimysten hedelmässä.
Elokuva iskee luun kurkkuun. Van Sant on tekijäryhmänsä kanssa onnistunut tekemään koskettavan ja hauskan, lämpimän ja piristävän elokuvan. Se ei saarnaa alkoholin vaaroista, vaan näyttää esimerkillä, mitä typeryyksistä voi seurata. Se ei tietääkseni vastaa mitenkään alkoholistin kertomusta, vaikka lähtökohtana, aiheena onkin alkoholistin kertomus. Elokuva puhuu, kaiketi, vesiselvänä. Phoenixin rooli on loppuun näytelty. Hänen kasvojensa surumieliseen maisemaan tottuu kuin johonkin lämpimään ja ystävälliseen, hyvään ja tuttuun. Mikään ei mene ohi jälkeä jättämättä ja pienimmälläkin askeleellamme on merkitystä nykyiselle ja tulevalle elämälle. Jos harhailee elämässään ja juopottelee ja vähät välittää mistään, voi löytää, elokuva sanoo, itsensä umpikujasta, josta ei noin vain nousta. Sieltä voi löytää itsensä, umpikujasta, vaikka ei tekisikään mitään väärin. Sieltä voi löytää itsensä, vaikka tekisikin kaiken oikein. Mutta Callahan ottaa kohtalon omiin käsiinsä. Hän tekee olemassaolollaan taidetta, piirustuksia, joilla on merkitys yli olosuhteiden. (JNy)