Jos uni on unohdusta, unohdus sekin on unta, ja uni tietoisuudelle samaa kuin kuolema elämälle, silloin muisti on elämää ja unohtaminen kuolemaa. Niinpä kun ihminen menettää muistinsa, hän astuu kuoleman valtakuntaan – ja elokuva on vangittua aikaa, muistojen autiomaata. Se voi puhua meille aikojen takaa toisista ajoista, maiden takaa toisista maista. Kamera vangitsee muiston, muistosta tulee konkreettinen. Se katoaa ihmisen mielestä ja piirtyy filmiin tai mihin se nyt ikinä piirtyykään. Elokuva on täten eräänlainen muistojen hautuumaa, jonka hautojen päällä lepää ajan hilsettä kuin juurisatanutta lunta. Elokuva vangitsee kuoleman työskentelyä ja on dokumentti aina kuoleman työstä. Unohdus kasvattaa uupumatta hautausmaataan ja tätä vastaan elokuva sotii.
Elokuva on silta joka vie sinut kuilun yli toisesta maailmasta toiseen maailmaan. Elokuva on lautta joka kuljettaa sinut joen yli puiden siimekseen, toiselta puolelta toiselle puolelle. Elokuva on piikki jonka painat suoneesi. Se on matka yksinäisyyden tuolle puolen. Nanfu Wangin I Am Another Youssa (2017) Dylan turrutti sydäntään alkoholiin, asui kaduilla, liftasi ja eli kuin boheemi konsanaan suojellakseen herkkyyttään. Siinä sivussa hän puuhaili runojen parissa. Hän sai skitsofreniadiagnoosin. Moun elämä Waiting For Barcelonassa näyttää ulkoisin puolin hieman samalta. Alkoholi on hänelle vain hasista, tukka afrotyylinen, manner vanha maa. Waiting for Barcelona on Juho-Pekka Tanskasen ohjaama tarina Mousta, paperittomasta tavarakauppiaasta, joka joutuu pakoilemaan poliisia ja elämään muutenkin vaarallisesti.
Odottamattomat käänteet, uudet siintävät horisontit, uljas, uusi maailma, toivon täyttämä tulevaisuus eivät näytä todellisilta Moun elämässä. Jos toivo välähtää valona tämän elämän tunnelin päässä, on se ehkä vastaan tuleva juna. Tanskasen elokuva estetisoi köyhyyden, sivullisuuden ja lopulta mielen järkkymisen: tämä elokuva on nimenomaan kaunis vaikka sen käsittelemät asiat eivät kauniita olisi. Se ei anna kielteistä kuvaa paperittomista, se ei ole estetisoitua sosiaalipornoa, vaan valaisee merkittävää ongelmaa nimeltä oikeudet – voisi jopa kysyä, miksi oikeudet ovat ongelma? Kenellä on oikeus oikeuksiin? Ja niin edelleen…
Maailma kiertää samaa rataa suistumatta ja Mou kiertää ostoskärryjen kanssa vanhankaupungin katuja auringon paahtamassa Barcelonassa. ”Tarvitsen vapautta, tarvitsen paperit, tarvitsen työn”, Mou, joka pelkää joutuvansa (uudestaan) vankilaan, tilittää. Näkijästä riippuu, mitä nähdään: mitä oikeastaan on virallinen olemassaolo ja mitä olemassaolo itsessään on? Saul Bellowia lainatakseni: ”ihminen, joka pyrkii säilyttämään itsensä ihmisenä, voi löytää väylän jota käyttäen hän pääsee vapauteen.”
Moulla ei näytä olevan rahaa, ei asemaa, ei oikeuksia, ei oleskelulupaa, ei perhettä, ei paljon mitään muutakaan. On paradoksaalista, että vapaus, jota hän tavoittelee, on pysyvä työ, oleskelulupa, asunto ja perhe – siis porvarillinen miljöö. Tiellä tämän aseman edessä lepää paksuja muureja. Keskiluokka on kyllä kannattamassa ihmisoikeuksia ja tukemassa suurisilmäisesti tasa-arvoa kunhan se ei merkitse sillan rakentamista hänen kukkaroonsa.
Tilassaan paperittomana Mou muuttuu lopulta vainoharhaiseksi: hän luulee valvontakameroiden tarkkailevan. Eikö tässä tapauksessa vainoharhaisuus vastaakin todellisuutta? Valvontakamerat tarkkailevat, mutta kuka tarkkailee niiden takana? Mou alkaa luulla että poliisit ja vampyyrit vainoavat häntä. Näin ainakin elokuva antaa olettaa haastatellessaan Moun psykiatria. Elämä on vaikeaa, elämä on turhaa, mutta taistelu jatkuu kaikesta huolimatta. Hulluuden maailma syöksyy niskaan päätä pahkaa, eikä tässä maailmassa ole mikään ihme, jos yksilön järjen valo sammuu – se on merkki siitä, että yhteiskunta ei ole terve. Kun sellaiset mielipuoliset ajatukset kuten ajatukset vampyyreista tai vainoajista ovat saaneet otteen, ihminen on niiden armoilla ja häntä potkitaan sinne tänne kuin palloa.
On ihmisiä, jatkaakseni Bellowilla, joiden mielestä sydäntä ei pitäisi ottaa lainkaan lukuun. Se ei saisi painaa mitään koska sydämeen ei voi luottaa. Välillä Mou tuntuu puhuvan aivan pehmeitä ja sitä on hieman hankala aidosti pitää ihmisestä joka tilanteensa toivottomuudessa tekee numeroa itsestään, mutta Moun monologi on niin inhimillistä, ehkä liian inhimillistä, että se todella koskettaa jotain syvää ja kohtalokasta aluetta. Hän puhuu sydämestään. Tanskanen työryhmineen ei ole tehnyt elokuvaa kertoakseen omasta elämästään vaan valottaakseen katsojien omaatuntoa näiden omissa sydämissään. Se on esteettistä, se on varmaan eettistäkin. Kun joku pysäyttää sinut kadulla ja on valmis sylkemään korvaasi oman elämänsä tragedian, miksi sinun pitäisi kuunnella?
Mitä muuta, katsoja kysyy, Moun menneisyys on ollut kuin joukko värikkäitä epäonnistumisia? Vankila ja huumeet ja pakolaisuus, ja nyt vaimon lähteminen tiehensä, jolloin Mou löytää uuden tyttöystävän. Kuka lopulta on Mou? Esittääkö hän itseään? Ehkä Tanskasen näytöksen jälkeisiä sanoja mukaillen saadaksemme tietää vastauksen kysymykseen meidän pitäisi nähdä 20-osainen tv-sarja hänestä. Jaksaisiko kukaan katsoa sitä? Mou on maailmaa nähnyt, ei koskaan kyyninen, hän on katujen sinnikäs taistelija. Häntä katsellessaan mietin, että tekeekö ihminen itsemurhan joutuessaan loukkuun; lukemattomat ihmiset Moun lisäksi tottuvat elämään loukussa, loukusta tulee heille tavallinen olotila, loukusta tulee heidän hidas kuolemansa. Niin ei pitäisi olla. Jos elää alituiseen pelossa – todellisessa tai kuvitellussa – ja katumuksen ruton hämähäkit sydämessä, voi kysyä onko elämä elämisen arvoista? Miksi se olisi? Waiting for Barcelonan silmiä hivelevä mustavalkokuvaus – sanoisinkin elokuvan ansioiden lepäävän enimmin sen kuvaajan Jeremias Niemisen varassa – on niin kaunista että sen sanoma on itsestään selvä.