Maa: Suomi
Genre: Trilleri
Ohjaus: Auli Mantila
Käsikirjoitus: Auli Mantila
Kuvaus: Heikki Färm
Leikkaus: Kimmo Taavila
Sävellys: Hilmar Örn Hilmarsson
Näyttelijät: Tanjalotta Räikkä, Leea Klemola, Kari Sorvali, Anna-Elina Lyytikäinen, Pertti Sveholm
Oikeushammaslääkäri Oili Lyyra (Tanjalotta Räikkä) selvittää rannasta löytyneen ruumiin henkilöllisyyttä miesystävänsä, rikosetsivä Eero Harakan (Kari Sorvali) kanssa. Yksityiselämän puolella Oililla on ongelmia siskonsa Lauran (Anna-Elina Lyytikäinen) boheemin käytöksen kanssa. Oili haluaisi Lauran ryhdistäytyvän, käyvän koulunsa loppuun ja tähtäävän kohti keskiluokkaista unelmaa. Kaksi autoa, kaksi lasta ja yksi koira. Laura viettää kuitenkin aikaa naisten kanssa, jotka kyseenalaistavat Oilin neutraalin suhtautumisen työssään näkemään väkivaltaan ja naisten kohteluun. Kuin kohtalon ivaksi, Laura raiskataan puistossa, ja Oili joutuu kyseenalaistamaan oman luottamuksensa suomalaiseen oikeusjärjestelmään, omiin arvoihinsa ja ennen kaikkea miehiin. Lauran ystävät paljastuvat naisia kaltoin kohtelevia miehiä rankaisevaksi iskuryhmäksi, joka ottaa seuraavaksi kohteekseen nuorille tytöille pelon maantiedettä opettavan autokoulunopettaja Auvisen (Pertti Sveholm).
Pelon maantieteestä ei ota selvää mitä tarkoitusta varten se on tehty. Se ottaa itsensä aivan liian vakavasti ollakseen täysiverinen eksploitaatioelokuva, kun naisten kostoryhmän alfanaaras, Leea Klemolan esittämänä vouhkaa silmät kiiluen jostain rajasta ja kunnioituksen puutteesta. Toisaalta, sovinisteja rankaiseva feministien sissiryhmä ja Pertti Sveholmin sikamainen teinityttöjä lähentelevä autokoulunopettaja olisivat eksploitaatioelokuvassa täyteen potentiaaliinsa kohoavia asioita. Elokuva pelottelee katsojansa liian vakavissaan uskomaan, että vaarallisin paikka suomalaiselle naiselle on julkinen puisto, mutta sillä ei ole pokkaa viedä tätä vainoharhaista fantasiaa loppuun asti, vaan lässähtää diplomaattiseksi “väkivalta synnyttää lisää väkivaltaa” -hymistelyksi. Eli tavallaan ”joku raja”, joka elokuvassa mainitaan useaan otteeseen vain synnyttää ihmisiä, jotka haluavat ylittää sen rajan.
Mutta oikeastaan Pelon maantiede ei edes käsittele naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Sivurooleissa on hahmoja, joiden tehtävä on toimia ikään kuin alaviitteinä siitä, että kyllä joku mies on joskus on lyönyt naista, mutta oikeasti kyse on pelon tunteesta, jonka nainen kokee nähdessään tuntemattoman miehen tai lukiessaan kaikesta pahasta, jota miehet tekevät naisille. Vaikka suomalainen yhteiskunta on muuttunut koko ajan turvallisemmaksi, turvattomuuden tunne on lisääntynyt, kiitos tiedotusvälineiden kautta välittyvän informaatiotulvan, mutta elokuva ei käsittele tätä ristiriitaa. Feministien kostopartio koostuu naisista, jotka ovat kyllästyneet turvattomuuden tunteeseen ja tiedostamaansa väkivaltaan, joka synnyttää heissä pelon.
Tätä pelon synnyttäjää edustaa todellakin Pertti Sveholmin esittämä autokoulunopettaja, joka pelottelee nuoret tytöt olemaan ajamatta Helsingin keskustassa. Tämä on rinnastettavissa raiskausuhrin syyllistämiseen esimerkiksi vaatetuksen perusteella, mutta kostopartion vouhotus miesten sikamaisuudesta jää täysin tyhjäksi, sillä seksiä oppilaaltaan vonkaavasta Sveholmista ei yksinkertaisesti ole kantamaan koko miessukupuolen syntejä vakuuttavasti. Taustalla ei ole miesten hyvä veli -salaliittoa, joka torstaisessa skype-palaverissa suunnittelee uusia metkuja naisten alistamiseksi, vaan yksi kiimainen Sveholm. Harmillista, sillä autojen maailma on yksi vankimpia sovinismin linnakkeita ja miljööllä olisi voinut mässäillä paljon herkullisemmin.
Pelon maantiede kääntyy lopulta itseään vastaan satiiriksi eli kuinka vainoharhainen radikaalifeministi näkee maailman. Kostopartio koostuu viiniä siemailevista ylempää keskiluokkaa edustavista naisista, joilla on kaikin puolin hyvä elämä, mutta maailmantuska ja huono omatunto kaihertavat sielua ja jotain tarttis tehdä. Valerie Solanaksen raivolla he käyvät miehiä vastaan, mutta ilman minkäänlaista henkilökohtaista traumaa, joka tekisi tästä vihasta ymmärrettävän tai samaistuttavan. Jörn Donnerin parikymmentä vuotta aiemmin ilmestynyt Miestä ei voi raiskata käsittelee raiskauksen uhrin kokemaa häpeää ja ahdistusta ja toivottomuutta paljon paremmin yksilön, suomenruotsalaisen kirjastotädin kautta. Se ei tee Helsingistä avoimen synkkää dystopiaa, vaan esittää seksuaalisen väkivallan häiritsevän arkisena asiana ja raiskaajan arkisena Matti Meikäläisenä. Kun Anna Godeniuksen esittämä Eva saa vihdoin kostonsa, hänen puolestaan voi olla vilpittömän iloinen.
Luonnollisesti Lauran raiskaus toimii tarinan polttoaineena, maailman pahuuden sietämisen viimeisenä pisarana, joka taivuttaa päähenkilön moraalisen selkärangan mutkalle. Silti Pelon maantiede lähtee alusta pitäen rakentamaan Helsingistä 70-lukulaista New Yorkia kaikkine pelottavine puolineen, eikä murskaa illuusiota lintukodosta, jossa kaikki on hyvin. Kostopartion kostonhimo olisi ymmärrettävä, jos heidän maailmankuvansa edes järkkyisi Lauran raiskauksesta, mutta asenne on enemmän tasoa ”pitihän se arvata”. Tämä pelottava maailma syntyy elokuvan mukaan miesten osoittamasta kunnioituksen puutteesta, mikä on kaiken naisiin kohdistuvan pahan syy. Tämäkin hutera olettamus on äärimmäisen vaikea niellä, sillä Kari Sorvalin, Sulevi Peltolan ja Heikki Nousiaisen mieshahmot eivät ole normaaleja ihmisiä kummoisempia, vailla mitään piilevää petomaisuutta.