Maa: Yhdysvallat
Genre: Scifi, kauhu, draama
Ohjaus: Richard Kelly
Käsikirjoitus: Richard Kelly
Kuvaus: Steven Poster
Leikkaus: Sam Bauer, Eric Strand
Sävellys: Michael Andrews
Näyttelijät: Jake Gyllenhaal, James Duval, Maggie Gyllenhaal, Daveigh Chase, Mary McDonnell, Holmes Osborne
Donnie Dorka ja puhuva jänis nimeltä Frank
”Näemme maailmankaikkeudesta vain sen menneisyyden.”
Kuuntelin youtubesta Donnie Darkon soundtrackia ja lueskelin Before Watchmenia. Eivät ne kumpikaan kovin hyviä minusta olleet, mutta jotenkin tämä krapulatila inspiroi minut katsomaan uudestaan Donnie Darkon. Totesin, että viime näkemisestä onkin jo viisi vuotta, mikä on kai ihan hyvä aikaväli katsoa leffa, jonka suosion tai kulttistatuksen ehdottomasta ansaitsemisesta ei ole läheskään niin vakuuttunut. Onko Donnie Darko yhtä hyvä leffa, kun muistelin sen olevan? Onko se enää ”vaikuttava”?
Donald ”Donnie” Darko herää laitakaupungin kukkuloilta pyöränsä vierestä, nousee ylös ja hymyilee maanisesti. Onko hyvä happotrippi juuri päättynyt? Sitten tulee Blue Velvetin mieleen tuova introjakso, joka esittelee lempeästi kaupunki-idylliä Donnien pyöräillessä kukkuloilta himaansa. Kaikki on kohdallaan. Halloween on tulossa. Naiset hölkkäävät. Autot ovat kirkuvan punaisia, ja jopa syksyn karisseita lehtiä puhalteleva harmaahapsinen perheen isä on vain kristillisen hyvällä tapaa perverssi. Kauhu, joka voisi odottaa tämän yhteisön tajuttomissa kerroksissa, on perheen äidin käsissä olevan Stephen Kingin kirjan kansien sisällä. Ei siis mitään todellista.
Mutta tuomiopäivä lähestyy siitä huolimatta hitaasti ja varmasti kuin Watchmenissa ikään. Tai jopa sitä ennen tehdyssä Halloween III:ssa. Lentokoneen moottori putoaa Donnien huoneeseen. Kukaan ei kuole. Mutta salaperäinen Frank ottaa kontaktin Donnieen. Meno alkaa mennä kaikella tapaa oudoksi. ”Where’s your will to be weird?”
Selkeimmät intertekstuaaliset viittaukset kumpuilevat aina Rumasta ankanpoikasesta, jota söpösti lihava kiinalaistyttö koulunäytelmässä antaumuksella tulkitsee, Martin Scorsesen Kristuksen viimeiseen kiusaukseen, Sam Raimin Evil Deadista Graham Greeneen ja Max Ernstiin, Stephen Hawkingin Ajan lyhyestä historiasta myyttisen Roberta Sparrowin Ajassa matkustamisen filosofiaan. Kas kummaa, sanoisi Esko Valtaoja, kun Roberta Sparrow paljastuu elokuvan kylähulluksi, autojen eteen harhailevaksi ”Mummo Kuolemaksi”.
Kun taas lääketeemaltaan ja tekniikkalainauksiltaan elokuva tuo lähinnä mieleen samoihin aikoihin valmistuneen Unelmien sielunmessun. Harmi myös, että vuoden 1982 jälkeen aivan kaikki hämyisen musiikin soidessa yöllä tapahtuvat joukkopyöräkohtaukset tulkitaan E.T:n matkimiseksi… Parempaa kuin koko tämä sivistyksen kirjo on kuitenkin Donnien systeriä tulkitsevan Maggie Gyllenhaalin ultraseksuaalinen ilo. Lisää nauravaisia tyttöjä! Puhumattakaan siitä ansiosta, että jopa opettamisesta tehdään seksikästä kun Graham Greenen novellia tenttaamassa on ankara Drew Barrymore. Kun taas psykiatria kuvataan vähintään yhtä seksikkäästi kuin Calamarin Unionin kuuluisassa psykoanalyyttisessa istunnossa. Siinä psykiatri antaa rehellisen neuvon Pirkka-Pekka Peteliuksen tulkitsemalle epätoivoiselle Frankille. Hän kun ei saa ystäviä, ja valittaa liian pitkään elämän kurjuutta, jolloin psykiatrin neuvo kuuluu: ”No… tapa sitten itsesi.”
Tämän elokuvan Frank on puolestaan kaksimetriseen jänisasuun pukeutunut skitso silmäpuoli. Hän on matkannut ajassa madonreiässä. Vai onko hän vain Donnien mielikuvituksen yöhahmo? Kuka tietää? Ehkä te? Onko hän lääkehallusinaatio? Vai tuhon enkeli? Samanlainen kaksijakoisuus, joka saa katsojan hämilleen: ”Onko kaikki vain depislääkkeiden aikaansaamaa hullun pään hourailua, vai sittenkin ihan totisinta totta?” Kuin niin monessa hieman pimahtaneelta tuntuvan päähenkilön mieleen porautuvassa filmissä (Rosemaryn painajainen, Videodrome, Spider, Mulholland Drive, Black Swan ja niin edelleen) pitää myös yllä Donnie Darkon skitsofreenista hämytunnelmaa, puhumattakaan niistä kaikista fiktion ja faktan yhteennivoutumista. ”Onko hän hullu? Vai profeetta? Vai hullu profeetta?” Tämä on dualismia hulluuden ja totuuden välillä, epävarmuutta siitä kumpi on totta: Sairaus vai profetia? Hulluus vai historia? Kuolema vai elämä?
Tätä seikkaa saadaan sotkettua vielä kuvaamalla Donnien yksinäisyysnössöilyä kauhistuneelle psykiatrille (Katharine Ross); vaikka nämä jaksot jäävätkin ehkä niiden tavanomaisuuden takia (dialogin voi lukea täältä) mitäänsanomattommaksi elokuvan anniksi. Psykoanalyysi, jonka kehitti Sigmund Freud (Sigmund Freud), kun takamusta hiomalla ja sylkeä tuhlaamalla tuntuu jo helvettiin saakka kulutetulta amerikkalaisessa elokuvassa (mutta kai se heijastaa kulttuuria!). Entä ne kohdat, jolloin Donnie kurottautuu syvälle itseensä ja tunnustaa isälleen, sille samalle syksyn puista alas karisseita lehtiä puhaltimella korjaavalle harmaahapsiselle miehelle: ”Olen hullu.” ”Etkä ole, poikani.”
Siitä puheen ollen, parodioidessaan tai jopa hyökätessä suoraan heitä vastaan (Donnie: ”You are an Antichrist!”) , meidänkin koululaitoksissa välillä pyörähtäneitä, tai hämärässä tarkoituksessa sinne tänne laitoksiin eksyneitä mitä kummallisempia propagandisteja, joihin voisi myös transendentaalista meditaatiota hourupäisesti kauppaavan, toki ammatissaan yhden elossaolevista kiinnostavimmista tekijöistä, David Lynchinkin laskea kuuluvaksi – niin, näiden palkkashekin noutamista odottavien heebojen sivutouhuilua kuvatessaan DD puskee parastaan. ”I’m the prophet! Now buy my product…”
Kun paskaa alkaa valua opettajien työhuoneisiin, moraalittomat moralistit ryntäävät fanaattiseen hyökkäykseen kuin fundamentalistit ikään, vapautta vastaan siveellisyyden aave takapuolessaan. Tällä kertaa perkeleen konetta edustaa Graham Greenen siveyspoliisien tulkinnan mukaan ”pornograafinen” vandalismikuvaus ”The Destructors”. Donnien koulun juhlasalissa käy tämän jälkeen suutaan soittamassa niin pedofiiliksi paljastuva golfaaja kuin läkähtymiseen asti huolissaan oleva opettajakin. Kummatkin puhuvat samasta aiheesta, eli ”pelon vaikutuksesta ihmisen tekoihin”.
Lentokoneen moottori putoaa Donnien huoneeseen. Samana päivänä, mutta aikaisemmin, kun tämä tapahtuu, Donnie herää golfkentällä edessään kaksi nauravaista miestä. Hänen oikeaan käsivarteensa on kirjoitettu aika, jolloin maailma loppuu: ”28 days, 6 hours, 42 minutes, 12 seconds.” Omasta mielestäni elokuvan paras sitaatti on kuitenkin: ”Frank / was here / went to get / BEER”