Jossain päin Miamia pääsemme todistamaan vesiselvää huumekauppaa, pahvilootaan kätketyn kokaiinin vaihtaessa omistajaansa. Äkisti eräs diilereistä saa heittotähden kaulaansa. Ninjoja! Roistot vetävät konetuliaseensa esiin, aloittaen silmittömän sinne tänne räiskinnän, lähinnä alaviistoon tähdäten. Eräs ninjoista nappaa pyssymiehestä kiinni takaapäin, gangsterin irroittaessa samalla kiltisti otteen aseestaan. Eipä yhteistyö auta, vaan katana viuhahtaa, miespolon käsi tipahtaa maahan ja kamera keskittyy kuvaamaan verta roiskuvaa tynkää. Kaikkea tätä höystää taustalla pauhaava syntikkamusiikki.
Talk show-ohjelmasta kipinänsä saanut Miami Connection oli katastrofi jo syntyessään. Dojoaan myöten omaisuutensa leffaan kiinnittänyt käsikirjoittaja-ohjaaja-näyttelijä, taekwondo-mestari Y.K. Kim ei saanut visioistaan kiitosta saati rahallista menestystä, vaan hänen kalkkunaspektaakkelinsa kohtalona oli vajota kadotuksen lokeroon liki neljännesvuosisadaksi. Jumalan armeliaisuus kuitenkin todistettiin texasilaisen Alamo Drafthouse Cineman otettua Kimiin yhteyttä vuonna 2012 ja julkaistua elokuvan uudelleen liki jokaisessa kuviteltavissa olevassa formaatissa. Jonkinlaista suuntaa-antavaa tavaran laadusta kertonee neuvotteluja vaikeuttanut Kimin taipumus lyödä luuria levittäjäkanditaatin korvaan. Ohjaaja ei näes uskonut kenenkään voineen oikeasti olla kiinnostunut maksamaan moisesta roskasta ja piti soittoja pelkkinä pilapuheluina.
Miami Connection kertoo meille tarinan yliopistossa pänttäävästä, taekwondoa harrastavasta ja ties monestako eri kansalaisuudesta koostuvasta syntikkarockbändi Dragon Soundista, jonka kohtalo asettaa taistelemaan ninjojen kokaiinikartellia vastaan. Toisilleen jekkuileva poppoo elelee mehukatista ja hedelmistä nautiskellen yhteisessä kommuunissa, jossa he toteuttavat mieltymystään kävellä ylävartalo paljaana, pyyhe lanteillaan sekä ilmeisesti yhteisistä suihkuhetkistä nauttien. Konkkaronkkaa yhdistää orpous, ja eräs elokuvan suurimmista paljastuksista onkin pitkästä yhteiselosta huolimatta kaikille yllätyksenä tuleva informaatio, että eräällä heistä onkin isä! Yönmusta Jim avautuu olevansa korealaisen äidin ja “tosi jenkin” ukon alulle pukkaama. Tästäpä nousee jengin silmiin vuolaat liikutuksen kyyneleet ja voi että siitä seuraavaa lässytyksen tasoa…
Kämpillä hengailun ohella Dragon Sound toteuttaa taiteellisen luovuuden tarvettaan klubikeikkojen myötä. Viiksekäs, rintakarvoilla siunattu sekä takatukkaa suosiva laulaja hyppii lavalla muun orkesterin lailla puolialastomana diskopallojen sekä savukoneiden keskellä vetämässä oikeasti superkovia kasaribiisejä, kuten Friends ja Against the Ninja. Bändi itse tosin ei tunnu olevan henkisesti lainkaan mukana papattimaton posautukseen verrattavien konserttien fiiliksessä ja intsrumenttejäkin näppäillään vähän miten sattuu. Showhun ainakin on panostettu: yleisö läiskii innoissaan käsiä kipaleiden rytmissä, yhtye heiluttaa nyrkkejään laiskasti ilmaan sekä parhaimmillaan vetelee jopa taekwondoa musansa tahtiin. Loppuvaikutelma tiivistyy parhaiten yhteen sanaan – myötähäpeä.
Sankaruudestaan huolimatta Dragon Soundin veijarit vaikuttavat ihmisinä vähintäänkin tarkkailuun joutavilta. Hauistaan pullisteleva takatukkalaulaja yrittää mm. hurmata rannalla naisen mitenpä muuten kuin huuliaan tämän naamaan tunkemalla. Tytön tunteet ainakin kuumenevat, ja viiksiniekka tönäistään aurinkoa ottavien daamien syliin – seurauksena hysteeristä kirkumista ja läpsimistä. Alati kuntosalilla viihtyvä bändi hätyyttelee naisia muutenkin minkä kerkeää ja on vilpittömästi innoissaan Mikki Hiiri -essuun pukeutuneen kokin hakatessa maksamatta jättäneet asiakkaat ravintolansa pihalle.
Keikkailun ja yleisen vammailun ohella leffan loppuanti on hyvin löyhän “juonen” puitteissa esitettävää mätkimistä. Tekosyy tappelukierteen alkamiselle löydetään opinahjon pihalta. Huumejengiläisen siskon kanssa jutteleva artisti kun ei miellytä veljeä, joka kättelyä ennemmin tiuskaisee “where you find this son of bitch?” ja paukauttaa uutta tuttavuuttaan nyrkillä naamaan. Tämän jälkeen Dragon Soundille järjestetään milloin mitäkin väijytystä. Eräässä kohokohdassa äkkiä avuttomaksi muuttunut laulaja myös kidnapataan auton takakonttiin kidutettavaksi ja tältä riisutaan paita. Kaappausosio tiivistää elokuvan olemassaolon täydellisesti – skene on kertakaikkisen järjetön jo sen takia, että vaivaiset pari minuuttia myöhemmin pelastuspartio on hoitanut hommansa ilman suurempaa dramatiikkaa. Tarina tai hahmot eivät syvene piiruakaan, mutta näin leffassa on jälleen yksi tappelu lisää, sekä muiden muassa mahdollisuus esitellä lähikuvaa kepistä kaulaan saaneen tyypin hurmeisesta avohaavasta.
Näyttelijöiden kamppailutaidot tulevat esille niin varsinaisten nujakoiden, kuin koulun nurmikolla käytävien treenaussessioiden aikana. Pari jätkää osaa huitoa raajojaan sangen näyttävästi, muiden keskittyessä vain ottamaan lahnamaisesti turpaansa kömpelön heilumisen ohessa. Tämä ei kuitenkaan haittaa menoa, vaan tietyn huumorintajun omaavalle katsojalle siunaantuu mättämisen myötä yksi jos toinenkin juhlahetki. Hävyttömissä määrin hidastuksia hyödyntävän riehunnan seassa tungetaan nyrkkiä suuhun, lyödään palamaan sytytetty tiilipino kahtia sekä napataan potkun yhteydessä kaveria varpailla nenästä. Uhkaaviksi tiedettyä naaman vääntelyä ja karjuntaa hyödynnetään riittämiin, ja pelotteleepa eräs koppalakkia käyttävä liehuletti vastustajaansa tanssimallakin. Muutamien kohtausten splatter sentään on näyttävää.
Muun logiikan puutteen ohella Miami Connectionin suurin munaus löytyy epäilemättä sen dialogista. Joka ainut repliikki luetaan paperista vailla intoa tai tempoa, jutustelun sisällön ollessa tyyliä “stupid cocaine”. Isän tavatessa sairaalassa makaavan Jimin ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin, kysyy tämä lähinnä ärsyyntyneen oloisena pojan vointia. Moottoripyöräninjojen suljettua tien, pysäytetty puolestaan toteaa arkisesti “ninjoja” ja alkaa marmattamaan myöhästyvänsä lentokoneesta. Bändi myös horisee taekwondon ja rauhan ilosanoman levittämisestä ympäri maailmaa. Tyhjentyneelle tappelupaikalle liian myöhään kurvaava poliisi vetää aseen käteensä pariksi sekunniksi ja kysyy sitten hämmentyneenä pariltaan “minne kaikki oikein menivät?”. Kimin elokuvan suora yhteys toiseen äärimmäisen huonomaineiseen suruvirteen, Tommy Wiseaun The Roomiin, tulee helposti mieleen keskustelupätkässä “don’t worry, I wont disappoint you. Anyway, how’s your sister?”
Miami Connection ei ole elokuva. Se on puolitoistatuntinen kollaasi tauotta soivaa syntikkajumputusta, jumppaavia ninjoja, bikineiden verhoamia pakaroita, hidastettuja hyppypotkuja, amerikanrautoja, 1980-luvun muotia, miekkailua ja baarissa tissejään heiluttavia biker-naisia. Toteutus on yli-, näyttely puolestaan aliampuvaa, taiteelliset arvot hukassa ja lopputulos täysin järjen tavoittamattomissa. Silti kama on paitsi typeryydessään viihdyttävää, myös nopeatempoisen hauskaa törkyä, jonka katsominen on osa perussivistystä jokaiselle huonon maun omistavalle kasaritoiminnan ystävälle.