Lens Politica 2015

Paraikaa käynnissä olevan yhteiskunnallisen elokuvan ja taiteen festivaalin, Lens Politican, elokuvia käyvät lävitse Miikka Mononen ja Mikko Lamberg.

Inside Fur (2014)

Turkistarhausta on vuosikymmenet yritetty tyrehdyttää milloin missäkin salaa kuvatulla paljastusvideolla, joka on yleensä lopputulos muutaman paikan turvajärjestelmät enemmän tai vähemmän laillisesti murtaneen eläinoikeusaktivistin yöretkistä pimeyden sydämeen. Mistään laajamittaisista paljastuksista on ollut vaikea puhua, ja alan lobbarit kuittaavatkin nämä aina yksittäistapauksina. Ola Waagenin Inside Fur ottaa (ainakin pohjoismaiden mittakaavassa) uudenlaisen lähestymistavan aiheeseen lähettämällä aktivistin soluttautumaan norjalaiseen turkistarhausyhteisöön potentiaalisena tarhaajana, jatkuvasti pyörivällä salakameralla varustettuna.

Kuvamateriaali ei ole erityisen järkyttävää, mikä tavallaan kertoo paljon siitä kuvasta, joka turkistarhauksesta on jo olemassa. Viimeisten vuosikymmenten aikana turkit ovat kansan silmissä yhä vähemmän hyväksyttäviä vaatetuksia. Esimerkiksi suomalaisen Saga Fursin tuotteista 90% menee ulkomaille – tarkemmin sanottuna Kiinaan, jossa niitä käytetään järjestäytyneen rikollisuuden toimesta lahjuksina poliitikoille – ja sielläkin menekki vain laskee. Ala on olemassa lähinnä siksi, että sen verrattainen pienimuotoisuus sallii sille riittävän pienen nurkkauksen globaalissa taloudessa, jossa poliitikot eivät erityisemmin ehdi asiaan perehtyä. Tähän päälle ahkerat lobbaajat ja kovasti työpaikoistaan pitävät tarhaajat, niin soppa on valmis. Miksi kukaan välittäisi asiasta, joka on poissa mielestä ja oletettavasti hyvin hallussa?

Ongelmat syntyvät siitä, mistä ongelmat syntyvät kaikilla teollisuuden aloilla. Turkistarhaus on oikoteistä pitäville otollinen ala, koska loppujen lopuksi ainoa asia, josta tarhaaja on vastuussa, on eläimen – oli se sitten kettu tai minkki – saattaminen pennusta aikuiskokoiseksi turkiksi. Moraalittomimpien tarhaajien puolesta tässä välissä eläimet lojuisivat häkeissään vaikka ilman ruokaa jos se vain olisi mahdollista. Vähemmän yllättäen Inside Furin perusteella suurin osa tarhaajista kuuluu tähän ryhmään, jotka etsivät säälimättä oikoteitä, joiden kautta ohittaa valtion määräämät ärsyttävät säädökset. Tarkistuslistat täytetään toimistossa istuen, ja päivittäiset häkkitarkastukset tehdään ajaessa ruokintatraktoria niiden vierestä. Ehtiihän siinä vilaukselta nähdä sinne kymmenen eläimen häkkiin.

Waagenin ote aiheeseen on mukavasti vailla sentimentalismia. Nyyhkyjouset eivät soi taustalla nähdessämme toisiaan kannibaalivaiheessa syöviä eläimiä, eikä elokuva lopu tunteelliseen montaasiin söpöistä eläimistä. Tuntuma on lähempänä tutkivaa journalismia, vaikka lievältä egotrippailulta – jota aina pelkään intohimoisten aktivistien tekemissä teoksissa – ei vältytäkään. Toisinaan kamera kuvaa ohjaajaa itseään hänen selittäessään salakuvausreissulla eläinhäkeissä tapahtuvista hirmuteoista niiden varsinaisen näyttämisen sijaan. Katsojan psyykettä tässä ei säästetä, elokuva kun on sen verran graafinen muuten, joten tämä tuntuu yritykseltä päästä tunteilemaan kameran eteen. Eläinaktivismi on muutenkin herkkä tällaiselle kritiikille, koska todennäköisesti ihmishenkiä vaatineissa keinokuituvaatteissa heiluvat sankarimme kokevat taistelevansa sen ainoan oikean asian™ nimissä. Eipä siinä, onhan se mukavaa, että tähänkin jaksetaan uhrata aikaa, mutta syyt homman taustalla eivät mahdu dokumentin tuhdin sisällön valossa hieman vajaaseen tunnin kestoon. Kuvamateriaali onneksi antaa tästä hieman osviittaa viitatessaan kytkökseen aktivistien ja kuvattujen eläinten välillä – ketut jahtaavat häntiään, kuvaajat toinen toistaan verisempiä tarhauksia.

Salakuvaussessiot oikeiden turkistarhaajien kanssa tuottavat hyvin hedelmää. Näemme yhden toisensa perään julistamassa hallituksen ja aktivistien pahuutta ja sitä, miten eläinten ankeat, kirjaimelliseen kannibalismiin johtavat elintilat eivät vaikuta eläinten psyykeisiin. Perusteluna on tietysti: “Sellaisia ne vain ovat.” Eläinlääkärien puolivuotuiset tarkastukset kestävät vartin ja niitä ennen siivotaan ruumiit pois häkeistä. Tämän kuvamateriaalin ja alan yleistilan selvittämisen kautta Waagen päätyy antamaan katsojalle palaset, joista koota oma mielipiteensä pakkosyöttämisen sijaan. Agenda on selvästi läsnä, mutta teoksesta huokuu yritys luoda jotain, joka olisi edes jossain määrin objektiivista manipuloivan sijaan. Kiinassa sijaitsevat turkistarhat kuvataan peräti positiivisessa valossa, sillä yllättäen kun sellaisessa on 300 työntekijää kymmenen sijaan myös eläimiin kohdistuva hoito paranee huomattavasti. Pohjoismaissa työntekijöiden palkkaus on pitkälti pienyrittäjinä toimiville tarhaajille niin mittava prosessi, ettei tämä malli sovellu meille ilman mittavia hallintomuutoksia kaikilla aloilla, joita ei ainakaan tässä taloudessa tulla koskaan näkemään. Oravanpyörä jatkuu, ja lopulta koko ala kutistuu pois tai jatkaa samoilla urilla. On vaikea uskoa että näinkään paljastava dokumentti aiheuttaa mitään konkreettista muutosta. (MM)

The Amina Profile (2015)

Lehtijuttua tehdessä täytyy yrittää muistaa ihmisläheisyys. Äärimmilleen vietynä tämä tarkoittaa valitettavasti sitä, että jokaisesta jutusta yritetään tehdä human interest -kirjoitus. Kirjailija on yleisöstä usein merkittävämpi kuin kirjansa; terroriteon tekijä kiinnostavampi kuin itse teko; yksi uhri käsitettävämpi kuin tuhansien kuolleiden massa.

Human interestin ongelma on se, että se pysyy niin tiukasti helposti omaksuttavalla pienen ihmisen tasolla. Sillä ei ole tilaa irrotella ja hengittää, koska journalismissa sellaisia irtiottoja pidetään syvästi paheksuttavina: ne vaatisivat liikaa lukutaitoa asiakkaalta, jonka on saatava päivän uutisfiksinsä siistillä ja ymmärrettävällä kielellä.

Ihmisläheisyyteen jumiutunut journalismi ei yritä pakottaa lukijoita katsomaan kulissien taakse tai vaadi tulkitsijaltaan teemojen ja kokonaisuuksien ymmärrystä. Human interest -artikkeleita kuulee toimituksissa perusteltavan niiden tarjoamalla samastuttavalla näkökulmalla, jonka avulla aiheita voidaan lähestyä. Mutta samastuminen ei auta tajuamaan abstrakteja konteksteja vaan pikemminkin estää niiden ymmärtämistä. Esimerkiksi hyväkin henkilökuva poliitikosta on useimmiten vain profiili yksittäisestä ihmisestä, ei teoriaksi kelpaava selitys politiikasta yleensä.

Kaiken edellä luetellun lisäksi human interest -jutut taipuvat lähes aina tarinoiksi, ja tarinat ovat harhaanjohtavia, koska elämä ei ole joukko tarinoita vaan mielettömyyttä. Tarina on tapa, halu nähdä merkitystä sellaisessa missä sitä ei ole. Siksi tarinat myyvät.

Tämän dilemman ympärillä pyörii myös The Amina Profile, joka kertoo yhdysvaltalaisesta miehestä, joka esiintyi Internetissä syyrialaisena lesbona, Aminana. Aminan hahmossa mies, Tom MacMaster, teki päivittäin todellisen Aminan kirjoittamaksi oletettua blogia homoseksuaalin elämästä mullistuksen aikoja kokevassa valtiossa. Blogi sai massoittain seuraajia sen tultua The Guardianin uutisoimaksi. Sen human interest -arvo oli tietysti valtava. Samalla se jätti joksikin aikaa varjoonsa alueelta tehdyn oikean tilanneraportoinnin. MacMaster jäi lopulta kiinni esitettyään Aminan joutuneen kidnapatuksi. Kansainväliseksi selkkaukseksi noussut tilanne sai tutkivat journalistit jäljille ja lopulta selvittämään Aminan todellisen henkilöllisyyden.

“Amina” aloitti huijauksensa aikana myös suhteen Montrealissa asuvan naisen kanssa. Sandra Bagaria, oli Aminan Internet-rakastaja noin puolen vuoden ajan ja yksi niistä nettiaktiiveista, joiden toiminnan ansiosta Aminan blogi sai alunperin huomiota. Myös hän tajusi joutuneensa kusetetuksi jouduttuaan esimerkiksi myöntämään, ettei ollut koskaan esimerkiksi kuullut Aminan ääntä. Rakastetun paljastuminen fiktioksi oli vakava isku. Bagaria on dokumentin päähenkilö. Hänet on laitettu jäljittämään ja haastattelemaan tapauksen ympärille sotkeutuneita ihmisiä. Ohjaaja Sophie Deraspen työryhmä seuraa perässä. Bagaria kohtaa syyrialaisia ihmisoikeustaistelijoita, gay-aktivisteja, journalisteja jotka olivat mukana paljastamassa huijausta ja, elokuvan huipennuksessa, itse Tom MacMasterin.

Elokuva esittää tämän prosessin fiktion puolelta tulevan jännityselokuvan rakenteen kautta. Tämä on niin yleisesti käytetty kuvan ja äänen editoinnin tapa dokumenttielokuvissa, että sen käyttöä soisi vähennettävän, erityisesti koska The Amina Profile ei ole tyyliltään eikä aiheeltaan kovin ainutlaatuinen. Sen tunnetuimmat edeltäjät ovat huijaukseksi itsekin epäilty Catfish (2011) ja valitettavasti todellisuuteen perustuva Talhotblond: (2009).

Elokuvassa on kaksi keskenään ristiriitaista elementtiä. Se käsittelee kiinnostavasti mutta pintapuolisesti, kuinka yksittäinen mediakohu voi kasvaa lähdekritiikittä valtavaksi ja peittää alleen laajan tapahtuman, tässä tapauksessa Syyrian levottomuudet. Toisaalta elokuva uppoutuu itsekin yhden ihmisen (Sandra Bagarian) kohtaloon ja korostaa tätä kautta tarinan kiinnostavuutta. Syyria jää tässäkin tapauksessa taka-alalle. Jännitystarinan dramaturgia ei taivu ison kokonaisuuden hallintaan. Yhteen naiseen keskittyvää tarinaa ei uskalleta rikkoa. Valinta on ristiriitainen: on kuin elokuvan tekijät eivät olisi halunneet myöntää Aminan tapauksessa olevan ongelman olevan jo koko human interestin lähtökohdassa, kansakuntien kohtalon tiivistämisessä yhteen ihmiseen; ei vain siinä, että tämä kyseinen ihminen sattui olemaan tällä kertaa teeskentelijä.

Tämä ei silti muuta mihinkään sitä, että loukattu Bagaria on hyvin kiinnostava keskushahmo. Mitään suuria tunteenpurkauksia ei häneltä ennen elokuvan loppua nähdä ja loukattunakin hänellä vaikuttaa olevan itseironista huumorintajua. Rakkaus on henkistä alastomuutta, heittäytymistä tyhjyyteen. Sen tähden on melkein abstraktia yrittää ajatella miltä sellaisen yksilön sisimmässä tuntuu, joka hypättyään saa kuulla, ettei edes tyhjyyttä ole olemassa: ettei hän ole sinkoutunut minnekään vaan seissyt koko ajan paikallaan. Hänen rakkautensa talo on rakennettu suolle, eikä ihmistä, jota hän luuli niin paljon rakastaneensa, ollut koskaan olemassa. (ML)

This Changes Everything (2015)

Naomi Klein aloittaa This Changes Everythingia rytmittävän narraationsa kertomalla, miten hän ei koe tunnetasolla mitään katsoessaan ilmastonmuutosdokumentteja, jotka käyttävät kuvituksena sulavia jäävuoria ja niiden päällä epätoivoisesti vaeltavia jääkarhuja. Huolella valitut sanat lähestyvät katsojaa ihmisenä. Niihin voi samaistua. Tämä samaistuminen ei liity siihen, että katsojalla välttämättä olisi vastaavia kokemuksia, vaan siihen, että häntä puhutellaan suoraan. Minä, kertojaääni, olen kuin sinä, passiivinen katsoja. This Changes Everythingin tavoite onkin tehdä katsojasta osa kokemusta, nostaa hänet pois passiivisuudestaan, katsojan roolistaan, osaksi kansanliikettä. Elokuvan loputtua hänen pitäisi astua ulos salista ja nousta barrikadeille.

Miten tämä saavutetaan? Inspiroivalla kuvamateriaalilla katsojan kaltaisista tavallisista ihmisistä, jotka käyvät ideologista sotaa suuryhtiöitä vastaan. Kanadan luontoa tuhotaan suurella öljynporausoperaatiolla, ja paikalliset alkuperäisasukkaat pyrkivät perustuslain nojalla estämään tämän. Kreikan surkeaa taloutta yritetään nostaa lyhytkatseisesti myymällä maan luonnonvarat mahdollisimman pian, mutta kansa käy vastaan mielenosoituksissa. Esimerkkejä riittää. Kaikki ovat viimeisten vuosien ajalta. Niiden välissä päärooleihin nousevat aktivistit – ihmiset – seisovat pian auki revittävien maatilkkujen vierellä nostalgisoiden niiden kauneutta. Kleinin ja ohjaaja Avi Lewisin elokuva pyrkii ottamaan ilmastokysymykseen mukaan ihmisen suhteen luontoon, mutta valitettavasti narratiivi ei pysty siihen tyydyttävästi. Keskeiseksi teemaksi nousee ajatus siitä, että viimeisen 400 vuoden ajan ihminen on nähnyt luonnon kesytettävänä petona eikä osana omaa itseään. Ajatus on kaukana tuoreesta, mutta voisi toimia jonkin muun elokuvan kanssa. Tarinaraamit ovat tavallaan hellyyttäviä. Nyt niitä kuitenkin käytetään säälimättä ponnahduslautana katsojan aktivismihalujen kasvattamiseksi.

Yritys on niin häpeilemätön, että sen seuraaminen sivusta jujun ymmärrettyään surettaa. Kaava on simppeli: esitetään luonnonsuojelullinen ongelma, vellotaan sen hirveydessä, pidetään mielenosoituksia tarpeeksi sankoilla joukoilla, saadaan hyvällä onnella pari marttyyria jos poliisit käyvät liian innokkaiksi itsensäpuolustuksen nimissä, ja ongelma korjataan saamalla hallitus tämän kautta perumaan myönnetyt porausoikeudet tai mitkä tahansa. Tässä mallissa olevaa ongelmaa elokuva ei käsittele millään tavalla. Länsimaissa (ja länsimielisissä maissa) politiikka ja talous pyörvät yhä suurten yhtiöiden alaisuudessa. Koska kaikki elokuvan esimerkit ovat viime vuosilta, niissä esitettyjen lopputulosten kestävyyttä ei voi todistaa. Tämä on oleellisesti ylenkatsomista elokuvantekijöiden osalta, koska jos näistä asioista tehtäisiin elokuva kymmenen vuoden päästä, se olisi turhaa. Päätökset näiden operaatioiden oikeuksista ovat suuryhtiöiden silmissä tehty kumottaviksi. Varmasti nytkin Kanadan päämiehiä voidellaan vaikka mihin suuntaan, jotta sinne suunnitellut kaivannot saataisiin jälleen käyntiin. Ehkä tämä on länsimaisen kapitalistisuuden aiheuttamaa kyynisyyttä. Ehkä realistista. Se kuitenkin asettaa elokuvan ihannoiman kansalaisvaikutuksen kyseenalaiseksi tavalla, jota se itse ei tee. Tässä valossa lopun siirappisesti inspiroivaan kuvastoon pyrkivä montaasi epäonnistuu surkeasti. (MM)

Black and White Democracy (2014)

Politiikka ei kuulu urheiluun, sanotaan. Väite on tietysti johtoasemissa olevien poliitikkojen absurdi sumutusyritys. Miksi urheilua ja politiikkaa yritetään sitten erottaa toisistaan? Syy on urheilun luonteessa. Urheilu on sodan korvike. Se simuloi kansainvälisiä konflikteja ja sisäisiä kamppailuja. Monet urheilulajit perustuvat erilaisiin sodassa tarvittaviin taitoihin. Politiikka, joka on myös tahollaan sodan korvike, ei kaipaa rinnalleen kansat helposti hurmokseen saavaa vahvaa kilpailijaa, jonka kautta erityisesti poliittisten vastustajien ideologioita voidaan tuoda esille.

Politiikan lisäksi vain urheilulla ja pop-musiikilla on valta liikuttaa maailmaa muutamien sekuntien aikana lopullisesti. Karismaattinen pop-muusikko pystyisi halutessaan komentamaan joukot kaduille. Urheilufanit ovat osoittaneet usein kykynsä heittäytyä massahypnoosiin.

Urheilun voimasta esimerkiksi käy Black and White Democracyssa esitelty jalkapallojoukkue Corinthians ja sen otteet 1980-luvun alussa. Sotilasdiktatuurin otteissa pyristellyt ja kohti demokraattista päätöksentekoa mataava Brasilia sai joukkueesta vaihtoehtoisen johtamismallin esimerkin. Corinthians sai paljon huomiota, koska se oli työväentaustainen ja demokraattisesti luotsattu joukkue, jossa jopa tulot pyrittiin jakamaan reilusti kaikkien työntekijöiden, myös vähemmän huomiota saavan huoltohenkilökunnan, kesken.

Sen lisäksi Corinthias oli aikansa merkittävimpiä jalkapallojoukkueita myös taidollisesti ja villitsi kannattajansa. Olikin luonnollista, että kun maassa alettiin käsitellä massiivista demokratian edistämiseksi tarkoitettua lakialoitetta, joukkueen pelaajat olivat etulinjassa. Tarinaan sidotaan mukaan ajan brasilialainen pop-musiikki, joka käy omalla tahollaan koko ajan poliittisemmaksi. Musiikki ja jalkapallo olivat kumpikin nuorison ilmaisukeinoja maassa, jossa virallisen lehdistön kädet oli usein kahlittu.

Mukana dokumentissa on niin arkistokuvissa kuin haastatteluissa aikansa merkkihahmoja: Brasilian entinen presidentti Lula, Corinthiansin edesmennyt kapteeni Sócrates, elokuvan kertojana toimiva Os Mutantes -muusikko Rita Lee ja niin edelleen. Tarinaa kerrotaan liiankin sujuvasti. Elokuva on sisällöltään nostalginen ikoniparaati, jota on rytmitetty tiiviillä leikkauksella eloisilla ja hipsterihköillä esteettisillä valinnoilla: animoiduilla valokuvilla, koko ajan soivalla populaarimusiikilla. Dokumentin aihe on kiinnostava, mutta asenteeltaan se on liiankin kultaiseksi silattu rakkauskirje menneelle sukupolvelle eikä siinä kuvattuja tapahtumia yhdistetä Brasilian ongelmalliseen nykyhetkeen tarpeeksi vahvasti. Sen vastine länsimaissa voisi olla Bob Dylanin ja Jack Kerouacin sekä hippiliikkeen saavutusten muistelu vielä vuosikymmeniä sen jälkeen, kun niistä on aika jättänyt. Sanalla sanoen: selkääntaputtelua.

Koska teos ei ole elokuvallisesti kovin muistettava, on parasta miettiä sen informaatioarvoa. Koska yhdysviivoja nykyhetken kanssa ei vedetä tarpeeksi, elokuvan tapahtumat elävät omassa aikakuplassaan. Elokuvan dynaaminen ulkokuori antaa olettaa sen olevan suunnattu nuorisolle, mutta siinä tapauksessa se on vikatikki maailmassa, jota hallitsee nimenomaan ideologinen fiktio, ei fakta. Ulkomaan eläviä varten tapahtumien taustoja ei selvitetä, ja jos ei tiedä Brasilian diktatuurista ja populaarikulttuurista, on todennäköisesti ulalla elokuvassa esitetyistä henkilöistä ja tapahtumista. Historian läpi eläneet ihmiset taas tietävät aiheesta todennäköisesti jo kaiken. (ML)

Ten Billion (2015)

Vielä parikymmentä vuotta sitten sci-fikirjoittajat olivat varmoja siitä, että tulevaisuuden sodat käytäisiin öljyn sijaan vedestä. Tank Girl todistaa tämän (sekä sen, että Ice-T on pirun tyylikäs mutanttikenguru). Valitettavasti realistisempi ajatus nykyään on, että ennen vettä joudumme sotimaan ruoasta. Peter Webberin ja Stephen Emmottin tekemä Ten Billion tutkii ruoan tulevaisuutta ja kestäviä vaihtoehtoja nykyisille tuotantomalleille. Nimi tulee siitä, että vuoteen 2050 mennessä maailmassa on nykykasvulla 10 miljardia ihmistä. Ruoka ei riitä kaikille.

Suurin ongelma perinteisessä viljelyssä nykyään on lannoite. Keinotekoiset, hyvinkin tehokkaat lannoitteet ovat lopussa. 40 vuoden sisällä niitä tuskin enää on. Synteettisten tekeminen ei ole kustannustehokasta. Pelkällä lehmän lannalla ei kasvateta tarpeeksi väestön ruokkimiseksi. Aukkoa korvataan nykyäänkin uusiutumattomia resursseja polttamalla lannoitteen ohella. Maaperä on avainasemassa. Vaihtoehtoja tutkii moni, mutta läntinen maailma ei välitä vielä asiasta tarpeeksi. Ylipaino kansanterveyden ongelmana luo illuusion tyytyväisyydestä ja riittävyydestä tilanteessa, jossa aikainen reagointi olisi kaiken A ja O. Ongelma tiivistyy hyvin esimerkiksi Saksaan, jossa 40 miljoonaa kananpoikaa tapetaan vuosittain heti syntymän jälkeen, koska he ovat kukkoja eivätkä täten voi munia. Ankaran munimishakuisen jalostamisen johdosta heistä ei kasvaisi riittävän lihaisia myyntiartikkeleiksi. Molempiin soveltuvia eläimiä on toki olemassa, mutta ne eivät sovi tehotuotantoympäristöön.

Vaihtoehtojen tutkijoita kuitenkin on. Japanissa kasvatetaan salaatteja laboratorioissa kustannustehokkaasti ilman maaperää, Hollannissa kasvatetaan koeputkissa naudanlihaa (joka maksaa toistaiseksi neljännesmiljoonan per pihvi) ja pitkin maailmaa kehitetään synteettisiä ravinteita kalaviljelyn tehostamiseksi – merivedestä kun ei maapallolla tule pulaa ihan lähiaikoina. Jokainen vaihtoehtoisista malleista kuitenkin nostaa pöydälle samat ongelmat: Niiden laajempaan käyttöön vaadittaisiin resursseja, joita yksittäisillä firmoilla tai yliopistoilla ei ole.

Loppupuolella Webber ja Emmott esittävät vielä yhden vaihtoehtoisen ratkaisumallin, joka hämmentää suuresti. Elokuvan viimeinen puolituntinen on uhrattu täysin lähiviljelyn ja vaihtoehtoisten talousmallien esittelyyn. Jälkimmäinen on erään brittiläiskylän omaksuma utopistinen ideaali, jossa puntien sijaan ostokset maksetaan kylän omalla, muun maailman säännöstelystä vapaalla valuutalla. Järjestelmä on laajemmalle levitessään täysin hyödytön, koska kuten kaikki muutkin valuutat, se korruptoituisi välittömästi leviämisen yhteydessä. Toimivana sitä voisi soveltaa siten, että jokaiselle kaupungille tulisi oma valuuttansa, mutta silloin kansalaisilta puuttuisi täysin valtion tarjoama turva muun maailman finanssiongelmia kohtaan. Paikalliset ongelmat voisivat ajaa kaupungin talousahdinkoon nopeammin kuin koskaan ennen. Lähiviljelyn esittäminen potentiaalisena ratkaisuna on hämmentävä siksi, koska elokuvan alussa todetaan varsin selvästi tällaisen viljelyn katoavan maan päältä resurssien loppuessa. Se on lyhytkatseista. Ikään kuin elokuvantekijät olisivat liian haltioituneita ajatuksesta kävellä kotikadullaan napsimassa puskista tomaatteja miten huvittaa huomatakseen samalla asettavansa omat pointtinsa ristiriitaan keskenään. Se on sääli muuten juurta jaksain perusteellisesti ja rauhallisesti luodussa teoksessa. Rationaalinen lähestymistapa tehotuotantoon ilahduttaa. Sen haittapuolista mainitaan vain ekologisuus, eli saasteen määrä suhteessa tuotettuun ruokaan, eikä niinkään tuomita koko alaa moraalittomana. Dokumentti saa jo tämän huomion kautta käytännönläheisen tunnun.

Äärimmäisen laajan aihepiirin mukana tulee kuitenkin ongelmia, joista päällimmäisin on Ten Billionin pitkäveteisyys. Valittu aihepiiri on käytännössä rajaamaton, joten sen huolellinen läpikäynti vaatii puurtavaa perehtymistä. Elokuvasta kuitenkin puuttuu persoonallisuus, vaikka se yrittää esittää itsensä jonkinlaisena kuvauksena Emmottin matkasta maailman ympäri. Toinen toistaan kliinisemmät tuotantoympäristöt ja valkoisiin pukeutuneet tohtorit puhumassa kameralle asioista on dokumentin esitystapana kovin passé, vaikka aihe kiinnostaakin ja on loppua lukuun ottamatta hyvin ajateltu. (MM)