1
Muistan pelänneeni kuolemaa; nykyään ajattelen, että se on sitä mitä ihminen tarvitsee. Tietysti jokainen meistä pakenee jollain tavalla väistämätöntä menehtymistään. Se on klisee, mutta kliseissä on totuus piilossa; piilossa siksi, että miellämme kliseet vain latteuksina pohtimatta niiden syntyjen syitä.
Kollektiivisesti pakenemme kuolemaa esimerkiksi poistamalla vanhuuden elämästä muuna kuin numeroina. Julkisessa keskustelussa puhutaan eläkeläisistä, vanhuksista, mutta eläkeläisiä ei näy missään, eikä heillä ole merkittävää ääntä. Yhteiskunnan kannalta he ovat loppuun käytettyä materiaa, tyhjäksi puristettuja sitruunoita, ja vähintään yhtä happamia. Heitä näkee Prismassa ja mummoloissa, ei yhteiskunnallisissa keskusteluissa, jonne he väistämättä kuuluisivat. Ainoat julkiset vanhukset, joissa on jotain todellisuutta, lihallista olemista, ovat ikiliikkujia, Kanarialla asuvia trendimummoja.
Sen sijaan epätrendikäs vanha ihminen ei voi tarjota nuoremmilleen muuta kuin pelkoa. Vanhus on muistutus kuolemasta. Vanhaa ei tarvitse kuunnella, koska oletusarvoisesti nuori hylkii vanhaa. Tämä on ollut totta läpi historian. Mummon arvo lasketaan sillä onko hän valmis opettelemaan käyttämään Internetiä ja antamaan periksi maailman vaatimuksille, esittämään muuta kuin oman ikäistään. Päätellen monien tuttujenikin mielipiteistä, iäkkään ihmisen ystävällinen neuvo on yksi halveksuttavimmista olemassa olevista asioista. Vanhus on väärässä, koska on vanha, ei mielipiteensä sisällön takia.
Vanhoja ihmisiä ei näe missään, ellei heillä ole puvut päällä. Puku tuhoaa iän. Kun pukuvanhuksia haastatellaan heidän eläköidyttyään tärkeistä viroista, kukaan ei koskaan kysy kysymystä, johon haluaisin kuulla vastauksen: mitä nyt, kun olet varmuudella lähempänä kuolemaa kuin syntymää? Sen sijaan kaikki esittävät kuin eläkkeelle jääminen olisi uusi syntymä. Kukaan ei sano ääneen, että se on viimeinen sykli matkalla kohti katoamista. Aikakauslehtien kansissa taatat mainostavat kirkkaissa poolopaidoissa voimajoogaa ja tantraseksiä, leikkien olevansa 35-vuotiaita. Koinkin virkistäväksi lukea Asfa-Wossen Asseraten teosta Käytöstavat, jossa otettiin ihastuttavan konservatiivinen kanta vanhenemiseen (käännös Riitta Virkkunen) [1]:
“– – Mikään ei ole kiusallisempaa kuin kunnianarvoisen iän saavuttanut pariskunta, joka alkaa yhtäkkiä heilutella lanteitaan, pyörittää alaruumistaan, tehdä vietteleviä käärmeliikkeitä vartalollaan ja heittäytyä asiantuntevalla vakavuudella vanhan ajan koviin rytmeihin, jotka eivät ole olennaisesti erilaisia kuin nykyrytmit. Tietyssä iässä meidän täytyy siirtää diskoiluvastuu nuoremmille.
Milloin tuo ikä koittaa? Varhain! Mutta emmekö kaikki ole yhtä nuoria kuin miltä meistä tuntuu? Ei, me olemme yhtä vanhoja kuin miltä näytämme, ja me näytämme prikulleen yhtä vanhoilta kuin mitä olemme, vaikka ympärillämme viliseekin “erinomaisesti säilyneitä” viisi-, kuusi- ja seitsemänkymppisiä.”
Kuinka mukavaa on hyväksyä rajansa! Henkilökohtaisista syistä olen saanut viime aikoina huomata kuinka kuoleman kieltäminen johtaa toivottomuuteen sen lähetessä. Toivoisin kuolemasta ja vanhuuden etapista ennen sitä tulevan hyväksyttyjä asioita, joita ei ole siivottu pois näkyvistä. Toivon näin ennen kaikkea siksi, että paniikki oman kuoleman edessä ei pääsisi yllättämään ketään ja tekisi viimeisistä ajoista sietämättömiä ihmiselle itselleen ja hänen läheisilleen. Toisaalta tiedostan oman tekopyhyyteni ja haluni olla näkemättä rappiota. Se on tapa, jolla me kuolemasta vielä tarpeeksi etäällä olevat taistelemme sitä vastaan. Unohdamme aktiivisesti, heittäydymme päin elämää.
Silti esimerkiksi toive armokuolemien yleistymisestä on tunnepuolella ongelmallinen. Vaikka sillä tarkoitetaan hyvää – ja minäkin haluan sen olevan laillista: ihmisen ei tarvitse kärsiä jos sattuu liikaa – se entisestään etäännyttää kuoleman filosofisen ajatuksen. Se muuttaa kuoleman prosessiksi, melkein mekaaniseksi suoritukseksi ilman transsendenssia. Tuntuu kuin meidän tulisi pohtia miten haluamme kuolla ja saada valikoida keinomme kuin supermarketissa, sen sijaan että pohtisimme mitä kuolema tarkoittaa. Jälkimmäisen pohtiminen tulisi nostaa etusijalle, koska ilman sitä armokuolemankaan keinot eivät tuo todellista helpotusta, ennen kaikkea eläville. Se voisi auttaa meitä elämään paremmin niin kauan, kun olemme terveitä.
Esimerkiksi toimittaja Perttu Häkkinen kirjoitti hyvin armokuolemasta, noin vuosi sitten [2]:
“Eutanasian vastustajat eivät selvästikään ymmärrä, ettei kukaan ole riistämässä heiltä tai heidän omaisiltaan oikeutta pitkään ja tuskalliseen kuolemaan. Tarkoitus vain on, ettei meidän muiden tarvitsisi altistua moiselle lopulle.
Niin kauan kuin aktiivinen eutanasia ei ole Suomessa sallittua, jää kuolemansairaille tasan kolme vaihtoehtoa: kuolla kärsien, pyytää ystävä apuun tai matkustaa helpotusta saadakseen toiseen maahan.”
Häkkinen on ollut kirjoituksissaan monessa asiassa oikeassa, tässäkin. Pelkään vain, että tämä siistin lähdön kaipuu ei tee kuolemaa tutuksi vaan lisää päälle yhden teeskentelyn kerroksen, jolla kuolema pidetään kaukana, turhaan. Kun eutanasia vihdoin ja viimein tulee Suomessakin hyväksytyksi, on mahdollista, että ajattelemme kuoleman ongelman selätetyksi. Hieman kuten useat ajattelivat – ja moni ajattelee edelleen – tiedon “ongelman” tulleen ratkaistuksi, kun Wikipediasta tuli merkittävä yhteiskunnallinen voima.
Mutta ongelmat eivät ratkea. Kuten Wikipediasta huolimatta epätietoisuus ei ole lainkaan vähentynyt, eutanasiakin on vain prosessi, johon ei saa tyytyä. Kauhu jää, järkyttävänä tai jopa koomisena, kuten Don DeLillon postmodernissa romaaniklassikossa White Noise (1986). Siinä keski-ikäinen, akateeminen ja liberaali pariskunta vakuuttaa toisilleen, että tietysti kumpikin toivoo kuolevansa ensin, jottei tarvitsisi viettää surullista loppuelämää yksin. Salaisesti kumpikin heistä haluaa elää pidempään kuin toinen, koska kuolema pelottaa heitä ihan helvetisti, enemmän kuin mikään muu. Toinen heistä päätyy nöyryyttämään itseään saadakseen pillereitä, joiden väitetään parantavan kuolemanpelon. Kaikki taudit, kuten eksistentiaalinen taistelu, eivät ole ratkaistavissa armokuolemalla. Kaikki kuolemat eivät voi olla armollisia.
Ja toisaalta, vaikka sietämätöntä tuskaa ja väsymystä ei kenenkään tarvitse tuntea, on itse elossa ollessaan taipuvainen tarttumaan sairasta kädestä ja sanomaan: voisitko vielä pitää kiinni, vain hetken?
Olin kenties 16, kun kohtasin kuoleman. Tietysti olin siihen ikään mennessä ollut lukuisissa hautajaisissa ja tiesin mitä kuolema oli fyysisesti, mutta kuoleman idean kanssa kamppailu alkoi eräänä syksyisenä iltana tultuani kirjastosta ja päätettyäni rentoutua hetken lukemisen parissa.
Rentoutumishetkeni meni niin pahasti pieleen, että se on jälkikäteen tuntunut luokattoman koomiselta. Luin Simone de Beauvoirin kirjaa Lempeä kuolema (1966), jonka olin poiminut sokkona paikallisen kirjaston hyllystä. Kirjan nimi on tietysti ironinen. De Beauvoir repi siinä, silloisten lapsenajatusteni mielestä epäreilusti ja julmasti, haavat auki itsensä ja edesmenneen äitinsä väliltä. Äidin persoona ja menehtyminen kuvattiin silloin mielestäni koruttomasti, armottomalla tarkkuudella, okaisina ja tuskaisina. Sain jonkinlaisen kohtauksen. Kuoleman – ja samalla elämän – koko järjettömyys vyöryi kirjan loputtua kerralla niskaani.
En tarkoita nyt vain latteaa oivallusta siitä, että kaikki päättyy kuolemaan. Sen olin tiennyt aina. Tarkoitan tämän oivalluksen jatketta, jossa kuolema on sinetti sille, että kaikki rimpuilu on mieletöntä; universumi on rakentunut näin, mutta toisaalta se olisi voinut rakentua ikuisen elämän perustalle, jos mielettömät palikat olisivat asettuneet toisin. Niin ei käynyt, maailma on tämä. Edelleen synnymme ja kuolemme. Sitä alkaa miettiä tunteitaan: Miksi nauraa? Koska jokin on hauskaa. Mutta miksi jokin on hauskaa? Koska sähköruoska läiskähtää päässä, kun kehoni kone havaitsee jotain hauskaa. Mutta miksi niin täytyy olla, kun voisi olla toisinkin? Miksi ilon reaktio on esimerkiksi nauru eikä sama kuin raivosta huutaessa? Miksi näin vaikea kone täytyy olla, kun vähempikin riittäisi? Ja vastaus kaikkeen on tietysti se, ettei ole mitään mysteerin ytimeen pääsevää “miksi” -kysymystä eikä ole koskaan ollutkaan. Kuolema on turhien kysymysten loppu ja siksi ainoa todellinen siunaus. Se ei ole kysymys vaan vastaus. Oikea kysymys on elämä.
Tämä oli se oivallus, joka jyräsi sieluni, kun olin 16. Siitä oli paljon hankalampaa päästä ylitse kuin fyysisen kuoleman ja silkan katoamisen ajatuksesta, koska kyse ei ollut siitä, ettei olisi mitään, koska sekin on jonkinlainen selitys, ateistin iltarukous, vaan siitä ettei olisi edes ei-mitään.
Pääsin siitä ylitse, kuten useimmat ihmiset: vakuutin itseni siitä, että itsensä sumuttaminen on tarpeellista, jotta liian tarkkoja ja siksi kaiken turhaksi tekeviä kysymyksiä ei pääsisi kysymään. Ei Jumalan olemassaolon pohtiminen ole syvällinen kysymys. Siihen on helppoa valita itselle sopiva vastaus, joka on aivan yhtä perusteltu kuin muutkin vastaukset. Todella vaikea kysymys on, että miksi nauraa eikä itke.
Luulin, etten koskaan pääsisi ylitse tästä tunteesta enkä koskaan tottuisi siihen. Jollain tavalla en olekaan tottunut, mutta olen ainakin kohdannut sen ja selvinnyt. En usko useimpien ihmisten koskaan tavanneen kuolemaa – edes useimpien niistä, jotka ovat katsoneet jonkun kuolevan oikeasti. Eräs lähisukulaiseni kuoli varsin pian sen jälkeen, kun olin lukenut de Beauvoirin kirjan, mutta tämän fyysisen kuoleman kohtaaminen ei ollut hankaluudestaan huolimatta lainkaan niin vaikeaa kuin kuoleman ajatuksen kohtaaminen. Kuolema prosessina on hyvin konkreettista, ja konkreettinen on lohduttavaa. Vasta mentäessä teoreettiselle tasolle saavutaan todella rusentaviin tunteisiin.
Aivojemme suojelumekanismit ovat liian vahvat. Ne voi kaataa vain yllätyshyökkäyksellä, kuten de Beauvoir teki minulle. Hekin jotka ovat tästä hyökkäyksestä selvinneet, eivät tahdo puhua siitä. Ihmiset jakavat paljon mieluummin noloja seksiseikkailujaan tai kertomuksia housuun paskomisesta kännissä kuin kohtaamisiaan kuoleman ja merkityksettömyyden kanssa.
Minäkin aloin kusettaa itseäni: pelasin kivoja videopelejä, luin mukavampia kirjoja ja tapasin ystäviäni. Tiesin huijaavani itseäni, mutta sallin sen, koska ymmärsin sen olevan välttämätöntä. Tarvitsemme tietyn verran itsekusetusta. Se on ainoa keino selvitä. Jos katsoo tarpeeksi suoraan merkityksettömyyteen, on kuin katsoisi liian kauan aurinkoon. Silloin ei näe enää mitään, vähiten pakopaikkoja omasta tilastaan. Absurdius tulee hallitsevaksi voimaksi. Puolisokeana ei pysty hyväksymään mahdotonta kulkuaan kohti väistämätöntä; katsoo tietä, kun pitäisi katsoa maisemaa.
En ole koskaan miettinyt itsemurhaa. Se on täysin luonteeni vastainen ajatus, mutta lähimmäisiini on kuulunut tämän ratkaisun tehneitä, kuten Suomessa niin monella muullakin. Olen oman kuoleman kohtaamiseni takia ymmärtänyt kenties paremmin itsemurhan tehneitä, sitä yrittäneitä ja sitä harkinneita, vaikka itseltään hengen riistäminen on mielestäni surullista, pelin jättämistä kesken ja potentiaalin hukkaamista. Silti ei ole turhempaa mutinaa, täydellisempää valmiiksi ajateltua ajatusta ja latteutta, kuin syyttää itsemurhaajaa itsekkyydestä, vaikka hän on vain rehellinen eikä pysty enää pakenemaan itseään. Tarvitseeko siitä olla vainajaa kohtaan niin vihainen ja katkera? Minäkin pelkäsin aidosti jääväni merkityksettömyyteen kiinni, vaikka tajusin että se menee ohitse. Ei ollut vaikeaa kuvitella, että en olisi tiennytkään elämän voittavan – että olisin voinut lannistua.
En ole enää tarttunut Lempeään kuolemaan enkä aio. Arvelen nykyisen reaktioni sitä kohtaan olevan lähinnä välinpitämätön. Luulen, että pitäisin sitä de Beauvoirin heikoimpiin kuuluvana työnä, joka vaikutti minuun niin vahvasti vain siksi, että olin niin naiivi. Voi jopa olla, ettei kirjassa olekaan mitään kuvailemani kaltaista. Tai sitten se on yhtä voimakas kokemus kuin silloin, niin monta vuotta sitten. En tiedä, mutta en oikeastaan edes halua tietää; se kuuluu tiettyyn paikkaan ja aivojen lokeroon, jossa kokemuksen muisto ei haalistu. Kirjastossa se tulee aina välillä vastaan, mutta en ole uskaltanut koskea siihen, kuin se olisi Pandoran lipas, jonka avattuani kaikki sanat valahtavat ulos sivuilta ja seinien raoista maailmaan. Mieluummin juttelen hyllyjen välissä vastaan tulevalle tutulle tai tuntemattomalle; samalla lehteilen vihaisia kirjoja elämästä.
2
On vain yksi taideteos Lempeän kuoleman jälkeen, joka on aiheuttanut minussa saman tunteen. Se on Stan Brakhagen The Act of Seeing With One’s Own Eyes (1971). Elokuvan nimi on suora käännös muinaiskreikan sanasta αὐτοψία (lat. autopsia), joka tarkoittaa tietenkin ruumiinavausta. Olen nähnyt elokuvan kolmesti ja nimenomaan toinen kerta niistä, Helsingin DocPoint-festivaaleilla, oli luhistaa minut.
The Act of Seeing… on kolmas osa Brakhagen trilogiaa, jossa kuvataan yhteiskunnan tukipilareiden toimintaa kuoleman ja elämän väkivaltaisilla rajapinnoilla. Elokuvat on kuvattu samana vuonna, taiteilijalle tyypillisesti käsivaralla ja mykkinä, 16 millimetrin filmille. Sellaisina ne tulee myös heijastaa teatterikankaalle. Ensimmäisessä osassa (Eyes) tallennetaan poliisien toimintaa, toisessa (Deus Ex) kaupunginsairaalan tiloja ja tässä kolmannessa osassa ruumishuoneen arkea. Siis kuolleita ja ruumiinavauksia.
Brakhagen kamera tulee lähikuvina ruumiiden vartaloihin kiinni, kun ne makaavat laveteilla. Kasvot on säädyllisyyden vuoksi suurimmaksi osaksi rajattu kuvan ulkopuolelle niin vainajilta kuin heidän ympärillään pyöriviltä henkilöiltä. Kaikki muu on paljasta, kamera tarkkailee kuolleiden ihoa ja sisälmyksiä kuin kaikkea muuta elotonta pintaa. Kuulostaa liian groteskilta sanoa, että Brakhagen kamera haluaa vain tallentaa millaiseksi valo tekee kelmeän ja kuolleen materian filminegatiivilla, mutta niin joka tapauksessa tapahtuu. Eikä se ole rienaavaa.
Lääketiedettä opiskelemattomille näkymät ovat hurjia ja toismaailmallisia, kuin suoraa kuvaa vieraan planeetan pinnalta. Ympärillä pyörivien ihmisten tapa koskettaa vainajia on samalla kertaa inhimillinen ja etäinen. Tätä tehostaa teoksen äänettömyys. Veitset leikkaavat auki ihoa. Vatsaa avatessa lihavan miehen ihrakerros näkyy valkoisena: maha aukeaa kuin kukka, siististi puhjeten tavalla, josta gorehoundit voivat vain unelmoida. Joku Guinea Pig -sarja on Brakhagen elokuvan näkemisen jälkeen naurettavaa pornografiaa, joka pyrkii estetisoimaan kuoleman fetissiksi, saastuttamaan jotain, joka on väistämätöntä.
Naisen rinnat valahtavat vartalon molemmin puolin kuin raskaat hiekkasäkit, kun hänen rintakehäänsä leikataan auki. Päänahka nostetaan kasvojen päälle, kun kalloa avataan. Joillain ruumiilla on ne vaatteet, jotka heillä oli päällään heidän kuollessaan. Vaatteista näkee, ettei kuolemaa oltu odotettu. Eräällä naisella on siniruutuinen mekko ja valkeat rintaliivit, jotka pian kuoritaan hänen yltään.
Mykkää kuolemaa katsoessaan tulee loputtoman tietoiseksi oman kehonsa koneluonteesta – kaikista nesteistä jotka pumppaavat kehon sisällä ja valuvat toisinaan ulos, jokaisesta kuivan ihon kutinasta, luiden ratinasta, vatsan lotinasta, kun se sulattaa vain hieman aiemmin nautittua ruokaa, vaatteiden hankauksesta ja painautumisesta vatsaa, jalkateriä, kaulaa, sukupuolielimiä vasten. Jos ei suhtaudu kuolemaan ulkokultaisen epäkiinnostuneesti, kokemus on katarttinen; kauhea ja puhdistava yhtaikaa.
Siltä se tuntui myös minulle. Ensin kauheus. Hiki kohosi otsalleni ja tunsin kehoni lämmön. Kuulin omat nieleskelyn ääneni, jotka alkoivat häiritä, joten yritin keskittyä niiden tukahduttamiseen ja tietenkin kaikki vain paheni, koska aloin kuulla myös muiden ihmisten nielemisen äänet. Hetken, kuin hammaslääkärin tuolissa suu täynnä letkuja ja syljen valuessa nieluun, luulin tukehtuvani. Kuulin kuinka vieressä istuvat toverini liikkuivat tuoleissaan vain millinkin. En uskaltanut liikkua, vaikka olin valahtanut huonoon asentoon penkissä. Selkääni sattui. Katsoin olettaakseni kankaalle, mutta vähintään yhtä paljon kuuntelin salin ääniä: projektorin kaukaista kolinaa, yleisön niiskautuksia ja yskäisyjä. Lopulta kuulin vereni kohinan korvissa. Elokuva on onneksi vain puoli tuntia pitkä. Siinä ajassa se runteli minut murskaksi.
Elokuvan jälkeen astuimme ulos talvisäähän. Tunnelma ei ollut kliseisesti hiljainen ja harras, vaan ihmiset ympärillä pulisivat niitä näitä, normaaleja asioita: Mennäänkö oluelle? Tykkäsitkö leffasta? Meille vai teille? Höyry nousi suista sanojen tahdissa. Ulkoisesti näytin normaalilta, ehkä hieman normaalia poissaolevammalta, mutta on vaikeaa sanoa välittyikö se tovereilleni mitenkään. Sisäisesti romahdin. Ei ollut vuodenaikaan nähden normaalia enemmän pakkasta tai lunta, mutta Helsinki katuvaloineen oli lasia silittävä veitsi. Bussimatkalla kotiin pidin kiinni penkin vieressä olleesta tangosta ja nojasin päätäni sitä vasten.
Kotiin saavuttuani tuijotin kattoon ja toivoin, ettei asuintoverini tule puhumaan minulle. Saatoin vaikuttaa sivullisesta humalaiselta, mutta minun oli pakko asemoida itseni fyysisesti tähän maailmaan ja pitää kiinni jostain, koska pelkäsin pyörtyväni. En olisi voinut pitää kiinni toisesta ihmisestä. Kämmenissäni oli pakko olla jotain konkreettista ja kylmää, kuten metallitanko linja-autossa.
Vaikeaa Brakhagen elokuvassa ei ole sen fyysisyys. Että en ole kotona ruumiissani, jota voidaan lähtöni jälkeen leikellä, on helpottava ja hyvä ajatus. Kauheaa olisi olla paikalla seuraamassa sitä. Samoin ihmisen lihallisuuden tunnustamisessa ei ole mitään painostavaa. Koska en kärsi neurooseista, eivät minua ahdista syöminen, nukkuminen, peseytyminen tai ulostaminen, vaan ne ovat keholle tarpeellisia nautintoja. Kuoleminen ei ole nautinto, vaikka joskus haluamme niin fantasioida, mutta se kuuluu saman skaalan ääripäähän. Kehon piiputtaminen ja lihallisuuteni myöntäminen esimerkiksi väsymyksessä tai päihtymistilassa tai nauttiessani nälkäisenä illallista ei tee sieluani mitättömäksi. Myös sielun on virottava kuten kehon.
Elokuvan synnyttämässä ahdistuksessa on kyse juuri merkityksettömyydestä. Patologille on jälleen yksi päivä työpaikalla. Sanelukone käy, ja sirkkeli leikkaa rintalastan auki. Miksi sirkkeli? Kuka senkin on keksinyt? Miksi olemme tilanteessa, jossa sellaista tarvitaan? Miksi näen juuri tämän kuvan enkä jotain toista, miksi istun tässä katsomassa, miksi olen syntynyt juuri tällöin, miksi olen mitä olen… tyhjää. Täsmällisen oikeita sanoja tunteen ilmaisulle ei ole. Olen kirjoittanut sen muotoon “miksi”, mutta “miksi” antaa olettaa, että kysymykseen olisi vastaus tai että kysymys olisi olemassa. Kyse on “miksi” -kysymyksestä “miksin” takana, kysymyksestä joka ei ole kysymys; siitä, kuten jo sanoin, että ei-olevaakaan ei ole.
Kuvaavaa on, että seurueessani kukaan ei tuntenut sen kummempia tunteita elokuvan parissa, vaikka kaikki kehuivat sitä. Sellaisia ruumiinavaukset ovat, jotkut lääkärit näkevät niitä harva se päivä. Minäkin tietysti tiesin sen, mutta en usko että näimme ystävieni kanssa samoja asioita. Luulen, että olisin selvinnyt oikeasta ruumiinavauksesta paljon helpommin. Elokuvateatterin tila ja elokuvan muoto leikkauksineen, kuvavalintoineen ja mykkyyksineen oli paljon intensiivisempi kuin yksikään todistamani oikean väkivallan tilanne ja olen kuitenkin nähnyt kuinka miestä moukaroidaan nyrkeillä päähän tämän maatessa maassa avuttomana. En tahdo kuulostaa ylimieliseltä, mutta uskon “merkityksettömyyden” olleen tovereilleni vain sana, helppo fakta, jota ei tarvitse pohtia sen kummemmin kuin hengitettävää ilmaa; jota he eivät olleet kohdanneet aiemmin, kuten minä kohtasin Lempeää kuolemaa lukiessani. Tunsin vanhan vastustajani ja olin otteluun todella surkeasti valmistautunut.
Ystävieni puolustukset toimivat paremmin. Minä olin varomaton. Tästä kertoo jotain se, että olin nähnyt elokuvan jo kerran aiemmin, blu-raylta, eikä se silloin tuntunut yhtä kuristavalta, vaikka pidin siitä taideteoksena, siististi omaan lokeroonsa eristettynä työnä. Toisessa kokemuksessa tila muutti kaiken… pimeä ja hiljainen teatteri, äänet. Kun katsoin elokuvaa, jossa tapahtuu kerta toisensa perään ruumiinavauksia, en katsonut kuolemaa vaan paljasta merkityksettömyyttä. Tätä ymmärtää paremmin, kun miettii miten elokuvat yleensä rakentuvat: ne pyrkivät antamaan loputtoman illuusion kontrollista, merkityksellisiä tarinoita, merkityksellisiä rakenteita, päämäärätietoisuutta kaiken takana. En selvinnyt ahdistuksesta useaan päivään ja pelkäsin pahinta: sen jatkumista loputtomiin. Sitten viimein siirryin toiseen vaiheeseen, puhdistumiseen itsekusetuksen kautta.
3
Stan Brakhage on loistava taiteilija, jonka teosten arvoa olen valmis puolustamaan niitä kritisoiville. Se on paljon. Yleensä en jaksa välittää negatiivisesta palautteesta suosikkejani kohtaan. Joudun silti hyväksymään, että kokemukseni hänen elokuviensa parissa ovat edellä luetelluista syistä äärimmäisen subjektiivisia. Brakhage on tehnyt valtavasti elokuvia myös monista muista aiheista ja eläväisemmillä kuvallisilla teemoilla. Olen nähnyt noin 70 Brakhagen elokuvaa, joka on hänen valtavasta tuotannostaan vain pieni osa. Näkemistäni teoksista samanlaiseen läsnäoloon kuin edellä mainittu trilogia pääsee kenties vain Mothlight (1963), joka on todellinen artesaanielokuva. Se koostuu nimensä mukaisesti filminkappaleille liimattujen kuolleiden koiperhosten osista ja niitä heijastavasta valosta. Mothlightia ja The Act of Seeingia lähemmäksi kuoleman tyhjentämistä merkityksistä ei voi päästä elokuvassa, ja muissakin taiteissa yritys saa olla kova. Silti kutsuisin kumpaakin elokuvaa kauniiksi. Suojelumekanismi tämäkin.
Toisaalta Brakhage on joissain toisissa filmeissään lähes kokonaan fysiikan rajoitukset rikkova; etsii kamerasilmällään jotain, mitä ihminen ei näe. Päällimmäiseksi jäävä tunne näissä elokuvissa on, että parantua voi. Kauhean kohdattuaan paino rinnan päällä väistyy, koska ihminen on kone, joka on rakennettu luovimaan järjettömyyden lävitse. Moraali ja ideologia ovat syntyneet siksi, että aivomme ovat tulleet liian isoiksi hyväksyäkseen järjettömyyttä. Olemme joutuneet takomaan järjen itse. Se on hyvä ja oikein, koska se, enemmän kuin mikään tehdas tai padottu joki, kertoo mahdottomasta halustamme voittaa luonto luonnon omin asein.
Ystäväni kertoi tarinan tällaisesta voitosta ja lainaan sen tähän kirjoitukseen hänen luvallaan ja tarkistamanaan. Hän oli isoisänsä hautajaisissa. Isoisän kuolema ei ollut liikuttava tapaus ystävälleni. Vanhus ei ollut äärimmäisen rakastettu mies perheensä parissa ja suuren osan viimeisistä vuosistaan hän oli elänyt aivojen rappeuduttua fantastisen turtumuksen maailmassa, jossa hän oli käytännössä valmiiksi vainaa, elävä kuollut.
Mutta hautajaisissa, kun vuosien kitkuttelun jälkeen menehtyneen isoisän vanhat toverit saapuivat esittämään viimeisen tervehdyksen musiikin sävelin, kirkon soiva tila pakotti ystäväni oivallukseen. Puhallinsoittimet alkoivat päästää ääniä, ja hän koki samanlaisen mystisen valaistuksen kuin itse koin Stan Brakhagen kanssa, mutta vasta päiviä elokuvan jälkeen: on hyvä ja oikein, että tämä kaikki loppuu.
Ystäväni isoisän olisi pitänyt kuolla jo vuosia sitten lääkäreiden ennusteiden mukaan, hitaasti etenevään tautiin. Niin ei käynyt. Vanha mies oli elävä vainaja kahdella ironisella tavalla: hänen järkensä ei ollut enää kotona ja hänen kehonsa olisi kaikesta päätellen pitänyt sammua jo ajat sitten. Se on kummallinen asia; tauti jonka tiedetään tappavan mutta niin hitaasti, ettei voida sanoa sen liikkeiden olevan kovin hyvin seurattavissa. Sairaus tuntuu samalta kuin itse elämä, jonka tarpeeksi jatkuttuaan, vuosimiljoonasta toiseen, tiedetään tappaneen kaikki, niin jumalat kuin heidän jälkeläisensä. Kuka osaa sanoa, ettemmekö mekin ole järkemme menettäneitä zombeja, jotka eivät vain tiedä olevansa jo kuolleita? Mutta ystäväni isoisän hautajaisissa trumpetit pyyhkäisivät kaikki tällaiset ajatukset pois, virvoittivat kuolleet takaisin elämään – ja yhden elävän ihmisen hyväksymään kuoleman.
Mikä virvoitti vuorostaan minut näkemään toisin oli se, että Brakhagen elokuvat olivat ennen ja jälkeen The Act of Seeingin kauniita ja täynnä elämää. Eräskin The Act of Seeingin jälkeen syntynyt nimetön teos (joka tunnetaan myös nimellä For Marilyn, 1992) on rakkausruno. Sen täyttävät otokset tavallisista ikkunoista, jotka filmijälki kohottaa kuin kirkon lasimaalatuiksi jumalkuviksi, ja Brakhagelle tyypillisesti keskenään sekoittuvista, suoraan filmille luonnostelluista värien aalloista. Ihminen maatuu ja Jumala kuolee, mutta ikoni, Jumalaa kuvaava ja ihmisen rakentama, pysyy pystyssä.
Kenties kaunein Brakhagen elokuva on harvoin nähty ja valitettavasti satunnaisten teatteriesitysten lisäksi vain todella huonona VHS-kopiona nähtävissä oleva The Text of Light (1974). Se on 70 minuuttia pitkä hiljainen sarja tummaa taustaa vasten piirtyviä valoheijastuksia. Kaikki ne muodostavat huikaisevan erilaisia kuvioita. Näyttää siltä kuin elokuvaaja olisi onnistunut manaamaan esiin kosmoksen mahdottomuuden, Linnunrataa pitkin juoksevine hevosineen kaikkineen.
Tuntui merkittävältä tajuta, että sama mies, joka voi katsoa niin tyynesti kamerasilmällään, kuinka tuntemattoman ihmisen kasvot käännetään hitaasti rullalle paljastaen alla olevan lihasten, luun ja lihan massan, löytää samoihin aikoihin kauneuden tuhkakupista. Kaikki The Text of Lightin ihmeelliset kuviot ovat heijastuksia eri tavoin valaistun tuhkakupin pinnasta. Ihmisen kätten työ synnyttää meissä kaikessa ohimenevyydessään kaikkea muuta tärkeämpiä kauneuden tunteita, ja silti ihmisen itsensä tarkasteleminen paikallaan pysyvänä pintana herätti minussa uinuvan paniikin. Kuinka naurettavaksi itseni tunsin, kun mietin kokemaani kauhua tuhkakupin kauneuden edessä. Ihminen, kuten muokkaamansa luonto, on itsensä luomus, ja juuri se on kauneinta maailmassa, jossa merkitys on kuollut.
Heräsin omaan tekopyhyyteeni ja sen jälkeen en ole pelännyt tyhjyyttä. Kuten kohtasin pelkoni Stan Brakhagen elokuvista, kohtaan sieltä myös paratiisini. Ennen kaikkea minulla on mahdollisuus valita tuo paratiisi pelon sijasta. Kun katson hänen teoksiaan ja kuuntelen joskus samalla musiikkia (mikä on kieltämättä häväistys, Brakhagen elokuvat on tarkoitettu mykiksi), mietin jostain syystä kesää ja syksyä ja kaikkea hyvää, joka on muuttunut muistoiksi. Voisin tuijottaa Brakhagen värikkäimpien ja elämäniloisimpien teosten pieniä kaaospurkauksia loputtomiin. Ne eivät tuo merkityksettömyyteen sen enempää sisältöä, mutta tekevät sen mitä taideteos parhaiten voi ja mitä Lempeä kuolema ei minulle aikanaan antanut: kohtaavat mahdottomuuden sen omin ehdoin ja suin päin siihen heittäytyen.
Brakhagen viimeinen elokuva Chinese Series (2003) on tehty hänen jo maatessa kuolinvuoteellaan. Se on raaputettu kynsin hänen syljellä kostuttamaansa filmiin. Testamentti koostuu mustista jaksoista, joiden välissä näemme lyhyinä, kiivaina sykäyksinä valkoisia, kiinalaisia kirjoitusmerkkejä sinne päin imitoivia naarmuja, nekin mustaa taustaa vasten. Nämä sydämenlyönnit kestävät kaksi minuuttia. Sitten on enää loppu ja teksti: Chinese Series Copyright © 2003 Stan Brakhage. Elokuva on konkreettinen ja siksi hauras. Siinä ovat sielun viimeiset otteet kuilun reunalla ennen kuin putous alkaa.
[1] Asfa-Wossen Asserate: Sivistynyt käytös (Manieren, s. 84, 2003, painos 2005, kustantaja Ajatus Kirjat)
[2] Perttu Häkkinen: Tiistaiaamuna ovikello soi ja Belgiassa sai kuolla kauniisti – toisin kuin sukulaiseni Suomessa (Nyt-liite, 4.3.2015, haettu 8.1.2016)