Kukaan ei saa valita mihin maapallon aikakauteen tai yksikköön, perheeseen, maahan tai kastiin syntyy, mutta moni meillä päin ajattelisi Pohjois-Korean olevan yksi niistä huonommista arvoista.
Vaikka Pohjois-Korea on maailman eristetyimpiä valtioita, siitä löytyy enemmän dokumentaatiota kuin monista vapaammista maista. Kaikki on silti aina sitä samaa: elämä siellä on kulissia ja näytelmää, vierailijoita käytetään tarkoin suunnitelluilla reiteillä ja käytetään ulkoa opeteltuja vuorosanoja.
Länsimainen asenne Pohjois-Koreaa kohtaan on aavistuksen pelonsekainen, mutta lähinnä pilkallinen ivailu. Onhan kohde äärimmäisen kiehtova omassa järjettömyydessään. Kansalaiset tuntuvat olevan kuin mekaanisia nappuloita, joilla ei ole oikeutta valita tai elää haluamallaan tavalla.
Jouni Hokkanen purki kokemuksiaan toissavuotisessa kirjassaan Pohjois-Korea – Siperiasta itään, joissa hän ei pystynyt, eikä edes halunnut piilotella pakkomielteistä ihastustaan valtion kauheaa systeemiä kohtaan. Hän nauttii kaikesta niemimaan vääryydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta, koska se on niin hämmäntävän epätodellista. Niin tekee meistä moni, joskin vain medioiden välityksellä.
Slovenialainen industrial-yhtye Laibach esiintyi taannoin maassa ensimmäisenä länsimaalaisena yhtyeenä. Vahvasti valvotun kokonaisuuden sisällöksi valikoitui perinteisten raitojen sijasta pääosin Sound of Music -elokuvan lauluja ja yksi traditionaalinen pohjoiskorealainen veisu.
Laibachin tuoreita haastatteluja on ollut mielenkiintoista lukea, puhumattakaan räätälöidyn setin näkemisestä itse. En sentään todistanut settiä Pjongjangissa, vaan Pohjois-Korean erikoissettiä mukailevalla Berliinin esityksellä. Konsertin loppuinsertissä muuten viitattiin dokumenttielokuvaan Pohjois-Korean keikan järjestämisestä, ja olen aika lailla varma, että siinä vilahti dokumenttielokuvan nettiosoite, lisäsanoilla “tulossa 2016”, mutta netistä en löydä aiheesta sanaakaan!
DocPointiinkin on nyt saatu pala tuota ihmeellistä maata. Under the Sun on ukrainalaissyntyisen Vitali Manskin dokumenttielokuva pohjoiskorealaisten arkielämästä, ja se on tehty Pohjois-Korean kanssa yhteistyössä. Tai niinhän maailman totalitaristisin valtio luuli.
Ohjaaja tiesi, että hänen kuvaamaansa materiaalia sensuroitaisiin päivän päätteeksi, joten hän oli askeleen edellä ja sai säilytettyä paljon enemmän. Lopputulos on ennemminkin lavastetun propagandadokumentin making of -elokuva.
Todellista arkea pyritään esittämään millintarkoilla asetelmilla ja käsikirjoituksilla. Perheen päivällisestäkin joudutaan ottamaan enemmän uusintaottoja kuin kotimaisen reality-ohjelman kosiotoimista. Kahdeksanvuotiaan tytön on vastattava oikein hänelle esitettyihin kysymyksiin, kaikkien on hymyiltävä enemmän, iloittava, riemuittava, laulettava, seistävä, katsottava oikeaan paikkaan oikeaan aikaan ja oltava särmästi omissa muodostelmissaan. Ihmisten työnkuviakin keksitään lennosta.
Tämäkään elokuva ei oikeastaan kerro mitään uutta, jos on perehtynyt länsimaalaisten vierailijoiden kirjoittamaan tietokirjallisuuteen, haastatteluihin tai muihin dokumentaatioihin tuosta maasta. Under the Sun on silti tähän asti konkreettisinta kuvaa sikäläisten kieroutuneesta todellisuudesta.
Elokuvassa on itsessään vain hyvin vähän pilkallisuutta ja moralisointia, mutta se toimii lähteenä molemmille. Elokuva koostuu lähes kokonaan poisleikatuista otoksista, otoista jotka menivät valvojien mielestä pieleen, tai tapahtumista ennen ja jälkeen kohtauksen.
Otokset ovat pitkiä ja hypoaktiivisia, mutta elokuvan protagonistin, kahdeksanvuotiaan tytön kautta, saadaan aikaan uusi kulma koko aiheeseen. Pilkallinen sävy väistyy ainakin hetkeksi länsimaalaisen katsojan mielestä tuota sätkyposliininukkea seuratessa. Kaikkien mekaanisten kloonien seasta edes yksi tukahdutettu saa inhimilliset kasvot.