Pierre Étaix on usein ranskalaisen komediaelokuvan kirjossa Jacques Tatin varjoon jäävä ohjaaja, joka 60- ja 70-luvuilla teki viiden elokuvan kirjavan katalogin. Suhteessa Tatiin Étaixin filmit ovat realistisempia, jopa synkempiä. Siinä missä herra Hulot seikkaili usein elämää ylistävissä maisemissa, Étaixin elokuvien päähenkilöt (usein ohjaaja itse) näkevät elämän kriittisemmässä valossa, yleensä omien negatiivisten kokemustensa vuoksi. Elämänhalu pidetään yllä korostamalla tapahtumien koomista luonnetta. Molemmat lähestymistavat ovat omalla tavallaan perin ranskalaisia. Ero korostuu, kuten Étaixin näkemys maailmanmenosta yleensäkin, erittäin hyvin hänen pitkien teostensa filmografiassa keskellä seisovassa As Long as You’ve Got Your Healthissa, vuoden 1966 modernia kaupunkielämää kartoittavassa neljän lyhytelokuvan antologiassa.
Ensimmäisessä, täysin dialogittomassa osassa, nimeltään Insomnia, Étaix ei saa unta. Hän päättää lukea kirjaa. Halpa vampyyrinovelli avautuu silmiemme edessä hänen lukiessaan sitä. Goottilainen, sumun peittämä linna, jonka halkeilevat gargoilit lähes seuraavat kameraa silmillään sen lipuessa hit… Ai, alku olikin varsin tylsä. Étaix hyppää eteenpäin. Yöpaitaan pukeutunut kaunis blondi seikkailee linnan käytävillä. Nyt alkaa lyyti kirjoittaa. Pian vampyyrin käsi kurottaa arkustaan ja Pierre havahtuu huomatessaan käden hänen rinnallaan! Se onkin unissaan kopeloiva vaimo. Tässä vaiheessa tarina nousee niin sanotusti toiseen potenssiin. Lukemista häiritsee milloin mikäkin; vieressä itsestään liikkuva lamppu, Étaixin pääkallopiipusta vaimon sieraimiin päätyvä savu… Jossain vaiheessa mies lukee kirjaa väärin päin ja näemme kaiken itsekin väärin päin. Tämän huomaamiseen menee huolestuttavan paljon aikaa. Pelätessään kädet tärisevät niin, että kuvammekin tärisee.
Seuraavassa osiossa, At the Cinema, Étaix päätyy elokuviin katsomaan halpaa länkkäriä. Hän joutuu milloin mistäkin syystä vaihtamaan paikkaa – takkia riisuessa joku änkeekin takaa paikalle, tuolin edessä seisoo pylväs – mutta oli paikka mikä tahansa, kun näemme elokuvakankaan siitä, elokuva näyttää paskalta. Ei siksi, että se olisi huono, vaan siksi, että silmien suhde kankaaseen saa sen näyttämään Empire State Buildingilta pohjakerroksesta ylös katsottuna. Väliajalla paikalle saapuu myyjättäriä namujen kanssa ja valot syttyvät. Penkkiseikkailut alkavat jälkeen. Mainokset pyörivät.
Näiden ensimmäisten puolentoista osion ajan Étaix kommentoi nasevasti ihmisten tapaa kuluttaa, tai pikemminkin yrittää nauttia, taidetta. Ylimielisyys olisi ohjaajan asemassa olevalle helppo ansa. Se kuitenkin vältetään, sillä mieshän on itse läsnä jokaisessa yrityksessä, kansan riveissä. Nyt hän pikemminkin tuo esille pahoja tapojamme asian ympärillä ja sitä kautta nostaa pöydälle oravanpyörän, jonka olemme luoneet itsellemme; luomalla tiloja, joissa taiteesta nautitaan ja jotka ovat sosiaalisia tai muiden häiriötekijöiden täyttämiä. Ne ovat kuitenkin olemassa ja usein ainoita saatavilla olevia tiloja näistä taiteista nauttimiseen. Se yksityinen nojatuoli tyhjässä huoneessa jonka äärestä nauttia kaikesta on yksinkertaisesti mahdoton saavutus modernissa maailmassa, joka on täynnä meille tärkeitä ja vähemmän tärkeitä ihmisiä. Haluamme heidän keskuuteensa. Haluamme jakaa kokemuksen, mutta jakaminen itsessään tekee usein kokemuksesta vähäisemmän. Ihmisen sosiaalinen luonne on ikuisessa konfliktissa ihmisen kulttuurinnälän tyydyttämisen kanssa.
Elokuvateatterista siirrytään osion päättävään sekvenssiin, jossa päähenkilö on elokuvateatterin mainosten vaikutusten alaisena päätynyt surrealistiseen ydinperheeseen vierailulle. Isän uudet näkymättömät silmälasit ovat modernin miehen merkki, äidin lukuisat pesutarvikkeet tuntuvat pyyhkivän kaiken mahdollisen maailmasta, poika on Leave it to Beaverin sankarin irvikuva ja teini-ikäinen tytär esittelee uusia rintaliivejään kuin Anttilan kuvastossa. Perhe on puhdasta propagandaa, kauhukuva siitä, mihin ihminen voisi ajautua, jos hän antaisi (kulutus)kulttuurin kuluttaa hänet sen sijaan, että hän itse kuluttaisi sitä. Mainosten turruttamat mielet pystyvät puhumaan vain tuotteidensa ominaisuuksista, eivätkä sanallakaan omasta tyytyväisyydestään niihin. Ideologisesti tämä vaihe ei anna paljoa, mutta se on mielettömän hauska nokkelien gagiensa (kengänjäljet pyyhkivä moppi, joka toiseen suuntaan työntämällä saa jäljet takaisin lattiaan; piirakat kosteiksi tekevä ihmeöljy) sekä kuumeisen rytmityksensä ansiosta. Taustalla soiva, alati kiihtyvä jazz-rummutus potkii tapahtumia armottomasti eteenpäin, ja kuten ensimmäinen osio, jossa Étaixin vaimo paljastuu oikeaksi vampyyriksi, myös tämä loppuu roimaan ylilyöntiin sankarimme räjäyttäessä superpesutuotteella tämän mainosten kansoittaman asunnon pirstaleiksi.
Antologian kolmanteen osioon siirryttäessä elokuvan varsinainen luonne paljastuu. Kyseessä on Étaixin lyhytelokuvista kokonaiseksi teokseksi muokattu pitkä elokuva. Näistä neljästä lyhytelokuvasta vain kolme kuvattiin elokuvaa varten, ja Insomnia lisättiin siihen jälkikäteen. Tämä selittää hieman toisen ja kolmannen osion välissä tuntuvaa kuilua; teatteriesityksen animoidut raamit alkuteksteissä saavassa elokuvassa piti olla tarinaan löysästi liittyvä alkunäytös ja sen jälkeen kaksi osiota, jotka kytkeytyvät enemmän yhteen. Insomnian lisäyksen myötä elokuvasta tuli kaksijakoinen – taidekulutuskritiikki ja modernin elämän kritiikki.
Tämä jako itsessään ei ole moitteen arvoinen, mutta valitettavasti elokuvan toisen puoliskon tarinat pääsevät vain osittain ensimmäisen kahden happoiseen hulluuteen, aiheuttaen lievää ärsyyntymistä kaksijakoisuudesta. Kolmannessa, elokuvan nimeä kantavassa tarinassa seurataan modernin kaupunkielämän arkea. Étaix yrittää tehdä asunnossaan vaikka mitä, mutta päätyy vain tuhoamaan itseään että ympäristöään ulkona pauhaavan katuporan aiheuttaman tärinän tuoksinassa. Sisään juoksee miehen tyttöystävä, joka jättää hänet välittömästi huomattuaan lattialla särkyneen potretin. Tämä ei käy, miehen pitää hakea lääkettä parantaakseen oloaan. Lääkäri määrää kaikille potilailleen lepoa, joka ei tietenkään ole tässä ympäristössä mahdollista. Lääkkeetkin myönnetään, joskin ne päätyvät vahingossa lähiravintolassa vieressä istuvan miehen lautaselle.
Tämän osan liikenneruuhkan ympärillä pyörivät kohtaukset tuovat väistämättäkin mieleen Tatin elokuvat, etenkin viisi vuotta myöhemmin valmistuneen Traficin. Siinä missä Tatin liikenneruuhkat ja niissä ajelevat ihmiset ovat aidosti joviaaleja ja ystävällisiä (tai korkeintaan leikkisän vihamielisiä) kanssamatkustajilleen, Étaixin kuvaamien kurvailijoiden kasvot ovat valheiden kalvamat. Postimiehen purkaessa rekkansa kuorman keskelle katua taakse muodostuva jono ei voi muuta kuin hymyillä pakoputkien savun värjätessä heidän kasvonsa piinmustiksi, koska jokaisella on autossaan tarra, jossa lukee “Smile, SMILE!”. Aikansa sosiaalisen median hashtag-kampanjaa vastaavat tarrat paljastavat omistajiensa tekopyhyyden, kun niiden käskyjä noudatetaan äärimmäisen vitutuksen alaisinakin.
Hymyyn kehottavat tarrat materialisoivat sisällämme kytevän miellyttämishalun. Hymystä tehdään täten täysi vitsi, aivan kuten sitä käyttävästä ihmisestäkin. Kaupunkielämässä elämme vain jonkinlaisessa oravanpyörässä, jossa emme voi elää ilman toisiamme, mutta vihaamme elää toistemme seurassa. Sosiaaliset velvoitteet kuitenkin pakottavat meidät käyttäytymään kuin sivistysvaltiossa konsanaan. Mikä on pakokeino?
Sen käsittelyyn elokuva sopivasti loppuukin. Neljännen tarinan otsikko kuitenkin paljastaa heti, että hyvin tässä ei käy; Into the Woods No Moressa Étaix on vihdoin luonnon helmassa, lintumetsällä keskellä peltoa. Mikään ei voi häiritä sankariamme. Samalla pariskunta yrittää viettää idyllistä piknikkiä ja paikallinen maajussi hoitaa askareitaan. Kaikki ihmiset törmäävät jatkuvasti toisiinsa, aiheuttaen toisilleen harmia. Farmarin piikkilanka-aita kaadetaan tai se kaatuu muiden päälle jatkuvasti, pariskunnan eväskori kokee kovia kovaotteisen aviomiehen käsissä ja Étaixin haulikko osoittaa uhkaavasti milloin minnekin. Koko homman taustalla soi linnunlaulun ohella patrioottinen musiikki, joka korostaa metsästäjän asuun pukeutuneen päähenkilön pauhaamista pelloilla.
Huolimatta siitä, että jokainen hahmoista on päätynyt pellolle tarkoituksenaan juuri paeta muita ihmisiä, hypätä pois kaupunkielämän oravanpyörästä, jokainen heistä päätyy lähes idiosynkraattisesti yhteen kymmeniä kertoja vartin sisällä. Tämä korostaa hienosti sitä, miten Étaix, huolimatta siitä että on merkittävä juuri ympäristöjen – elokuvateatteri, painajaisasunto, liikenneruuhka, ravintola, metsä – tarkkasilmäisenä ja kriittisenä kuvaajana, ei varsinaisesti syytä näitä ympäristöjä niissä esiintyvistä ongelmista. Syyttävä sormi, jos sellaista ylipäänsä on, osoitetaan visusti niissä ympäristöissä olevia ihmisiä kohti. Kaupungin ongelmat, elokuvateatterin hälinä ja yllättävät kohtaamiset luonnossa ovat oireita samasta taudista, josta on lähtöisin myös ihmisen tapa kuluttaa taidetta turhanpäiväisesti; stressistä. Jatkuva ärsyyntyminen kaikesta on pahinta mitä itselleen voi antaa tapahtua. Silloin ei enää pysty nauttimaan mistään. Étaixin perimmäinen viesti As Long as You’ve Got Your Healthissa tuntuu nimestä lähtien olevan kliseinen ruusujen haisteleminen. Harvemmin sitä kuitenkaan esitetään näin hauskasti ja tyylikkäästi. Valitettavasti, ohjaajankin tiedostamana, juuri halu pystyä nauttimaan näistä asioista ajaa meidät niiden pariin yhä useammin, jolloin nautinnollisten kokemusten väliset tauot jäävät pois. Emme pysähdy haistelemaan ruusuja koska kiirehdimme seuraavaan ruusuun. Absoluuttinen modernin elämän oravanpyörä jatkaa pyörimistään kauan sen jälkeenkin, kun Étaix näyttelijöineen kumartaa kameraa kohti ja verho sulkeutuu.