Terrence Malick ohjasi 1970-luvulla kaksi elokuvaa, Julma maa (Badlands, 1973) ja Onnellisten aika (Days of Heaven, 1978). Sen jälkeen hän katosi julkisuudesta ja keskeytti uransa kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Lopulta hän teki loistokkaan paluun sotaelokuvalla Veteen piirretty viiva (The Thin Red Line, 1998). Jatkaessaan uraansa 2000-luvun puolella Malick alkoi tehdä selkeää pesäeroa muihin Hollywoodissa työskenteleviin elokuvantekijöihin ajamalla elokuviaan teos teokselta aina kokeellisempaan suuntaan.
Knight of Cups muodostaa yhdessä Malickin kahden edellisen elokuvan – The Tree of Life (2011) ja To the Wonder (2012) – kanssa yhtenäisen temaattisen trilogian, vaikka ohjaaja itse ei ole koskaan tätä teoriaa vahvistanut. Se nostaa sisarteostensa tavoin esille ihmissuhteet ja yksilön henkisen vaelluksen.
Maljojen ritari (engl. Knight of cups) on Tarot-kortti, jonka persoonallisiksi ominaisuuksiksi tulkitaan useimmiten taiteellisuus ja idearikkaus. Samaa henkilöä kuitenkin vaivaavat yleensä jatkuva pitkäveteisyys ja helppo lannistuminen. Elokuvan päähenkilö Rick on Maljojen ritarin ominaisuuksien ruumiillistuma. Christian Balen näyttelemä hahmo on Hollywood-käsikirjoittaja, jolle elämän materiaalinen tarjonta ja lihalliset nautinnot ovat rajattomat, mutta jonka sielunvaellukselta puuttuu tyystin päämäärä.
Knight of Cups on jaettu kahdeksaan erilliseen lukuun, jotka kaikki kertovat Rickin tarinaa hänen ihmiskontaktiensa kautta. Hän suree veljensä menetystä yhdessä toisen veljensä ja isänsä kanssa. Hän ruotii kaatunutta parisuhdettaan entisen puolisonsa kanssa. Satunnaisia naissuhteita hänen elämässään on usean luvun edestä.
Harva elokuvantekijä jakaa yhtä voimakkaasti mielipiteet kahtia – niin paatuneiden ammattilaisten kuin satunnaisten harrastajienkin keskuudessa – kuin Terrence Malick. Hänen kerrontansa perustuu pitkälti montaasin äärimmilleen viemiseen, missä ajan ja paikan kahleista pyristellään irti ja juostaan kauas. Kameran ohjaajana hän viittaa kintaalla suojarajoille ja johdonmukaiselle kuvakäsikirjoitukselle. Hänen kerrontatyylinsä on niin vapaamielistä, että jo pelkkä elokuvan muoto itsessään tuo raikkaan tuulahduksen modernin yhdysvaltalaisen elokuvan tunkkaiselle kentälle.
Tämä mainittu tyyli voidaan kuitenkin helposti kuitata myös itsetarkoituksellisena pseudotaiteena, jonka avulla pyritään peittämään katsojalta draaman sisällöttömyys. Useat elokuvataiteen asiantuntijatkin ovat viime vuosina avoimesti syyttäneet Malickia juuri tästä.
Ohjaajan kerronnan ratkaisuja tulkitessa voi kuitenkin huomata, kuinka osuvaa kuvakielen symboliikka on – ja symboliikan huomatessa ei voi välttää löytämästä sisältöä. Kamera harhailee levottomasti Rickin mukana halki Los Angelesin seurapiirien porvarillisen rappion ja ilmentää näännyttävää henkistä tyhjyyttä ihmisen sisällä. Tunnelma on kaikessa haikeudessaan huumaava.
Hahmojaan Malick käsittelee tavalla, jota on välillä mahdotonta tulkita. Sen voi nähdä etäännyttämisenä, mutta yhtä hyvin myös voimakkaana samastuttamisena. Hahmot käsittelevät tunteitaan ja ajatuksiaan pääasiassa perinteisen dialogin sijaan kertojanääniksi puettuina ajatusmonologeina. Jos tyylin haluaisi viedä vielä askeleen pidemmälle, Malick näyttäisi yleisölleen mykkäelokuvaa, jonka päälle on äänitetty useita vuorottelevia kertojia.
Knight of Cups ei sorru aiheestaan huolimatta myöskään muodikkaaseen teennäisyyteen, jossa elokuvantekijä anelee yleisöltä sympatiaa näyttäen, kuinka vaikeaa ja raskasta showbisnes-miljonäärin elämä onkaan. Se on lähinnä kuvaus yksilöstä, jonka kokemaa tuskaa ei pyritä väkisin oikeuttamaan, vaan ainoastaan näyttämään. Balen roolisuoritus toimii osana esitystä yllättävän hyvin.
Kaikesta omalaatuisuudestaan huolimatta yhtä modernin elokuvataiteen perisyntiä Knight of Cups ei kuitenkaan onnistu välttämään. Ylikesto on sairaus, joka vaivaa niin Hollywoodia kuin sen ulkopuolisiakin tuotantolaitoksia ja monesti jopa itsenäistä elokuvataidetta ympäri maailman. Kahden tunnin mitta ei tee elokuvasta vielä minkäänlaista hirviötä, ja siksi keston ongelmat eivät kaada kokonaisuutta, mutta jokainen tarina, joka on kerrottavissa vähemmällä materiaalilla, on yleensä syytä kertoa vähemmällä materiaalilla.
Malick on paininut ongelman kanssa aiemminkin, sillä esimerkiksi Veteen piirretyn viivan ensimmäinen versio kesti yli viisi tuntia. Näistä sfääreistä on sentään päästy lähemmäksi maata, ja Knight of Cupsin kaipaamaksi lääkkeeksi voisi riittää yhden ainoan luvun vähentäminen kokonaisuudesta. Epäilemättä taiteilijalla on päteviä argumentteja tarjota tekemiensä ratkaisujen tueksi, mutta katsoja jää kaipaamaan hienovaraista tiivistämistä.
Kaiken kaikkiaan Knight of Cups on tasapainoinen teos, joka täyttää taiteen lähtökohtaisen tarkoituksen; se herättää tunteita ja kysymyksiä. On vaikeaa uskoa, että se jäisi elämään samanlaisena merkkiteoksena kuin tekijänsä pysäyttävä debyytti Julma maa, muotin rikkova sotaelokuva Veteen piirretty viiva tai kokeellisen trilogian palkittu ensimmäinen osa The Tree of Life, mutta sen sivuuttaminen harhalaukauksena olisi vääryys. Knight of Cupsin kuvakieli vie mukanaan valtaosan katsojan huomiosta, mutta formalisti Terrence Malick ei ole. Kuvien takaa löytyy sydän.