Werckmeister Harmonies (2000)
Surrealismi on leima, jonka lyövät taideteoksiin ihmiset, jotka eivät jaksa yrittää ymmärtää niitä.
Surrealismi on leima, jonka lyövät taideteoksiin ihmiset, jotka eivät jaksa yrittää ymmärtää niitä.
Suomalaisen elokuvan suurimpiin vastarannan kiiskeihin kuuluvan Jari Halosen toinen ohjaus, Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma yhdistää onnistuneesti lähitulevaisuuteen sijoittuvan dystopiapainajaisen ja miehen henkilökohtaiseen kunniaan ja itsetunnon arvoon sitoutuvan machopalleilun sekä kuorruttaa tämän smogin tunkkaisen jöötin joukoturkkalaisella, kuolaa tiputtavalla itseilmaisulla.
Lipton Cockton, entinen Launo Käkkyrä (Jorma Tommila) on murhien sarjaa tutkiva etsivä tulevaisuuden yhdistyneen Euroopan pääkaupungissa, Vladivostokissa. Uusimman murhan tapahtumapaikalla odottaa Brand Marlon (Jari Halonen), liittovaltion poliisipäällikkö, joka vapauttaa Cocktonin esimiehen vastuistaan ja asettaa Cocktonin tutkimusten johtoon. Hänen on raportoitava tutkimusten uusista tuloksista Marlonille tunnin välein.
Aasia alkoi kiinnostaa amerikkalaista valtavirtaelokuvaa 80-luvun alkupuolella. Pienet kung fu –elokuvia näyttävät teatterit olivat nousseet etenkin vähemmistöjen suosioon, joten Hollywood-studiot alkoivat sisällyttää elokuviinsa enemmän aasialaisia näyttelijöitä sidekick-rooleihin joko kohkaavina hassuttelijoina tai mielipuolisina taistelukoneina. Nykyisin suuren suosion saavuttaneet tähdet, kuten Jackie Chan, kävivät pienissä sivuosarooleissa jo ennen varsinaista supertähteyttään Hongkongissa. Myös yksi Hongkongin kaikkien aikojen suosituimmista näyttelijöistä, Chow Yun-fat, yritti läpimurtoaan Hollywoodissa jo reilusti ennen yhteistyötään John Woon kanssa, josta hänet parhaiten muistetaan.
Formulat, kuten mikään ei kunnon ylläpitämisen vuoksi harrastettu urheilu, ei perustu järkeen. Urheilun taustalla voidaan nähdä niin nationalistisia kuin yleensäkin idolisoivia käsityksiä ihmiskehosta ja ihmismielestä. Nämä aatteet ovat kuitenkin urheiluun vasta jälkikäteen luettuja merkityksiä. Ne eivät tee urheilusta mitenkään järjellisesti perusteltua toimintaa.
Vaikka formulakisoja seuratessa suomalainen voi tuntea ylpeyttä omaa maataan edustavan kuljettajan menestyessä, kuljettaja ei edusta vain maataan, vaan myös talliaan sekä yleistä ajatusta voittamisesta, ideoita vauhdista, liikkeestä, kunniasta. Voisi sanoa, että ennen kaikkea kuljettaja edustaa itseään, toisaalta kaikkea mitä katsojat haluavat hänessä nähdä.
Twilight-kirjasarjan kynäilleen Stephanie Meyerin libidoa ei näemmä tyydyttynyt tukahdetun seksuaalisuutensa purkamisesta ideaköyhäksi vampyyrifantasiaksi, vaan hänen piti jatkaa elämäntyötään esitellen omituisia seksikuvitelmiaan, tällä kertaa sci-fin muodossa. The Hostin tekijäjoukossa on lupaavia nimiä – 90-luvun parhaimpiin tieteisfantasioihin lukeutuvan Gattacan ohjannut Andrew Niccol ohjasi ja käsikirjoitti Meyerin kirjan pohjalta, ja pääosassa on Joe Wrightin teoksista uransa käynnistänyt yleensä erinomainen Saoirse Ronan. Valitettavasti väitettiinhän David Sladeakin hyväksi kauhuohjaajaksi ennen Twilight – Epäilystä.
Kummisetä on monessa yhteydessä äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi. Sen gangsteriestetiikassa on jotain, jossa valtavirta sekä kriitikot ovat yhtä mieltä. Suuren arvostuksen ja suosion vuoksi ei olekaan yllätys, että turkkilaiset ovat tehneet elokuvasta oman kalkkunansa. Elokuvan ohjauksesta vastasi Natuk Baytan, joka oli tullut tunnetuksi eeppisten seikkailuelokuvien ohjaajana. Kummisedän roolissa nähtiin itseoikeutetusti Cüneyt Arkın. Baytanin ja Arkınin yhteinen elokuvahistoria juontaa aikansa nimenomaan seikkailuelokuvien ajalta. Tästä johtuen Kılıç Bey on ainakin kuriositeettina mielenkiintoinen elokuva.
Vuosi 1983 oli poikkeuksellisen hyvä Çetin İnançille ja Cüneyt Arkınille. Tuon yhden vuoden aikana tämä turkkilainen tehokaksikko teki valtavan määrän tunnetuimpia psykedeliasekoilujaan. Ölüme son adım edustaa tuon vuoden selväpäisempää tarjontaa, mutta se ei tee siitä huonoa elokuvaa. Päinvastoin Ölüme son adım on erittäin viihdyttävä toimintaelokuva.
Julistekuvissa Arkınin vaatetus muistuttaa etäisesti Mad Maxia. Hänen nahkatakkinsa ja aseensa tuovat mieleen etenkin Road Warriorin. Joissakin piireissä Ölüme son adımia on kutsuttu turkkilaiseksi Mad Maxiksi. Toimintansa ja Arkınin puolesta tämä vertaus on korrekti, mutta elokuva ei mene yksiin Mad Maxin tarinoiden kanssa. Siksi mistään varsinaisesta kopiosta ei voida puhua. Kuriositeettina ajatus kuitenkin on kiehtova, ja julistekuvat sekä mainoslauseet varmasti saavat elokuvalle lisää uteliaita katsojia.
Ennen syrjäytyneitä olivat joutilaat. Ennen kuin keskustelu kouluttautumattomista, työttömistä ja sosiaalisesti eristäytyneistä nuorista ihmisistä alkoi dominoida suomalaista tiedonvälitystä, jonka eräänlaisena huipentumana voi nähdä Virpi Suutarin Hilton! – dokumentin, Suutari kirjoitti, ohjasi ja osittain leikkasi Susanna Helken kanssa vuosituhannen vaiheessa maakunta-Suomen monituisiin ongelmiin pureutuvan teoksen Joutilaat. Se seuraa kolmen nuoren miehen elämää jossain päin lapsuuden ja aikuisuuden välimaastoa, Suomen rajaseudulla, Suomussalmella.