Kategoria:

12 Years a Slave (2013)

Historiallinen elokuva on aina ollut suuren ongelman kourissa. Narratiivit, jotka seuraavat elämäkerrallisen tarkasti hahmojen tekoja historian myllerryksissä ovat usein myös enemmän tai vähemmän vajaita, koska todellisuuden kautta elokuvantekijän on vaikea sanoa sitä, mitä haluaisi. Todellisuus rajoittaa hänen kykyään itseilmaisuun, jolloin elokuvasta tulee helposti kuiva ja tylsä. Tätä sitten usein yritetään käsikirjoittajan taholta korjata lisäämällä elokuvaan jokin painotus ja fokus, mutta sitäkin rajoittaa se, että tämän keskittymisen kohteen piti olla totta. Lopputuloksena saadaan elokuva, joka ehkä toimii joillain tasoilla, mutta päätyy joko muokkaamaan historiaa tai esittämään asiat tärkeitä yksityiskohtia sivuun jättäen siinä määrin, että on oikeutettua kyseenalaistaa, mitä hittoa sillä elokuvalla lopulta edes tekee, kun historiankirjasta voi oppia ja ymmärtää saman sisällön huomattavasti syvällisemmin.

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila
Kategoria:

Kasvot väkijoukossa (1957)

Mistä syntyy julkkiksen vetovoima? Miksi joku pitää Cheekistä, joku Sofi Oksasesta ja joku haikailee edelleen Tauno Palon tai Matti Pellonpään perään? Haluamme uskoa, että heissä on synnynnäistä, aitoa vetovoimaa, jota karismaksikin kutsutaan. Eikä käy kiistäminen, kaikki neljä edellä mainittua ovat tai olivat hyviä työssään ja lahjakkaita ihmisiä, mutta heidän ympärillään on myös suuri määrä kaikkea lahjakkuuteen liittymätöntä, jotka paisuttavat illuusiota heidän erityisyydestään. Kasvot väkijoukossa, vuonna 1957 ilmestynyt ja edelleen häkellyttävän ajankohtainen mestariteos, peräänkuuluttaa medialukutaidon perään lähes 60 vuotta aiemmin ennen kuin tätä käsitettä Suomessa on hädin tuskin sisäistetty. Andy “Matlock” Griffith esittää viihteen kultapoikaa, jonka tarina repii auki julkkikseen ammattiin liittyvän imagon paljastaen alta valtavan koneiston, jonka tarkoituksena on tehdä aidosta parempaa.

Julkaistu: Kirjoittaja: Jens Hattuniemi
Kategoria:

Patriotism (1966)

Yukio Mishima ehti noin 20-vuotisen uransa aikana julkaista suorastaan käsittämättömän määrän kirjallista materiaalia aina runoudesta ja proosasta näytelmiin. Myös elokuvan kanssa hän ehti lyhyesti flirttailla ennen suurieleistä itsemurhaansa, mutta vain pienimuotoisesti. Kahden cameo-esiintymisen lisäksi näkyvimmät roolityöt Mishima suoritti Yasuzo Masumuran hyvin tyypillisessä 60-luvun yakuza-elokuvassa Afraid to Die ja Hideo Goshan samurai-elokuvassa Hitokiri, jolle Takashi Miike myöhemmin ohjasi jonkinlaisen näennäismentaalisen jatko-osan Izo. Näistä silti selvästi omintakeisin ja korostettavin on lyhytelokuva Patriotism. Mishiman samannimiseen novelliin perustuva elokuva on kaikin puolin kirjailijan henkilökohtainen projekti, jossa näkyy hänen lisäkseen pienen kuvausryhmän pienellä budjetilla toteutettu käytännönläheinen panostus.

Julkaistu: Kirjoittaja: Kim Sainio
Kategoria:

Battle in Heaven (2005)

Carlos Reygadas on todennut Battle in Heavenin olevan hänen rakas ongelmalapsensa eikä ihme. Se on lähempänä hengeltään ristiriitaisen vastaanoton saanutta Post Tenebras Luxia kuin yleisesti arvostettuja Japónia ja Silent Lightia. Samoin Battle in Heaven on vaarallisen lähellä lipsua sinne epämääräiselle alueelle, jossa voidaan puhua kansainvälisen art house -elokuvan kliseistä: mukana on estotonta seksuaalisuutta, yllättävää ja hyökkäävää väkivaltaa ja stoalaisesti ympäröiviin tapahtumiin reagoivia henkilöitä. Se myös todennäköisesti suututtaa ja etäännyttää katsojansa käsittelemällä niinkin epäseksikkäitä aiheita kuin luokkaeroja, uskonnollisuutta ja kokonaisen kulttuurin sairautta.

Julkaistu: Kirjoittaja: Mikko Lamberg
Kategoria:

The Collector (1965)

The Collector alkaa kuvalla kesäisestä englantilaisesta pellosta. Mies pyydystää perhosen. Siinä ei pitäisi olla mitään paholaismaista, mutta kuva saa myöhemmin perverssin metaforan. Perhonen haavissa mies kävelee pois nurmelta, kamera tilttaa ja miehen eteen paljastuu 1600-luvulla rakennettu kaunis linnamainen rakennus. Käydään läpi talon tiloja, melkein kuin tutkittaisiin mielen eri kerrostumia. Kertojaääni aloittaa: ”Luullakseni se oli yksinäisyys, joka sai minut ostamaan tämän talon…” Sitten leikataan Lontoon kadulle, toisenlaiseen jahtiin.

Julkaistu: Kirjoittaja: Joonas Nykänen
Kategoria:

Christiane F. (1981)

Elokuva joka porautuu suoraa tietä sieluun, eikä jätä hetkeksikään rauhaan. Christianen maailma on putoamassa alamäkeen, se ei pelkästään putoa pitkältä alas, mutta se lysähtää suoraan asfalttiin. Christiane F:ssä tulee selväksi se, kuinka Christiane aluksi voi hyvin ja miten hän fyysisesti muuttuu ihmisraunioksi ja kuinka yksi huumekokeilu tekee hänestä jo ruumisarkun. Tämä ei vähennä elokuvan moraalista pointtia, jonka se jo heti tuntuu ottavan kantaakseen. Joskin moralisointi ei ole hetkeäkään elokuvan maailman kuvaamista tärkeämpi. Se tulee kuin välttämättömänä lisänä, sivuoireena. Siinä mielessä siitä ei ole – vain harvoissa tapauksissa näin on – haittaa elokuvalle. Toisin sanoen, elokuvan kuvaama maailma on niin vahva, että tekijöiden moraaliset aikomukset jäävät sen alle, ja ponnistuksilla saarnaaminen karsiintuu.

Julkaistu: Kirjoittaja: Joonas Nykänen
Kategoria:

StageFright (1987)

1980-luvun lopulla italialainen kauhuelokuva teki hidasta, mutta varmaa kuolemaa. Amerikkalainen slasher-aligenre oli ottanut suuria vaikutteita italialaisista giallo-elokuvista, eikä italialaisilta riittänyt rahkeita vastata tähän uuteen hittigenreen tiettyjä suuremman budjetin poikkeuksia lukuun ottamatta, joihin lukeutuu esimerkiksi Lamberto Bavan mainio Demons. Vuonna 1987 kuitenkin Michele Soavi, tässä vaiheessa Joe D’Amaton ja Dario Argenton kanssa työskennellyt käsikirjoittaja/näyttelijä/ohjaaja sai tilaisuuden tehdä esikoisohjauksensa. Syntyi Suomessa hilpeästi nimetty Mielisairaalan massamurhaaja, eli StageFright. Se jäi historiankirjoihin ainoana merkittävänä yrityksenä italialaiselta elokuvateollisuudelta paitsi ottaa suuresti vaikutteita slasherista, myös tehdä vastaisku sen ytimeen pelkän halvan matkimisen sijasta.

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila
Kategoria:

Oldboy (2013)

Chan-wook Parkin vuoden 2003 Oldboy oli monelle nuorelle, hieman elokuvista kiinnostuneille aikoinaan se sykäys, joka lähetti heidät uusille poluille laajentamaan näkemyksiään elokuvista. Tiedän tämän, koska luen ehkä itseni yhdeksi heistä. Sen vimmainen audiovisuaalisuus, karu väkivalta ja elämää suuremmat ihmissuhdekuviot lupasivat paljon elokuvan mahdollisuuksia niihin paremmin tutustumattomille. Useille ikäpolville löytyvät omat vastaavat elokuvansa, aina Citizen Kanesta Matrixiin ja sieltä, luoja paratkoon, Avatariin. Näin kymmenen vuotta myöhemmin katsottuna Oldboy ei anna ainakaan minulle paljoa, mielessäni lähinnä pyörisi päätoimittaja Lambergin suullaan tekemät pieruäänet ja toimittaja Majuri huutamassa: “Keskinkertaista korealaista!” Tähän tosin liittyy osin se, että olen yksinkertaisesti kuluttanut kyseisen elokuvan loppuun.

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila