Tunnetaan myös nimellä: A Face in the Crowd
Maa: Yhdysvallat
Genre: Musta komedia
Ohjaus: Elia Kazan
Käsikirjoitus: Budd Schulberg
Kuvaus: Gayne Rescher, Harry Stradling
Leikkaus: Gene Milford
Sävellys: Tom Glazer
Näyttelijät: Andy Griffith, Patricia Neal, Anthony Franciosa, Walter Matthau, Lee Remick
Mistä syntyy julkkiksen vetovoima? Miksi joku pitää Cheekistä, joku Sofi Oksasesta ja joku haikailee edelleen Tauno Palon tai Matti Pellonpään perään? Haluamme uskoa, että heissä on synnynnäistä, aitoa vetovoimaa, jota karismaksikin kutsutaan. Eikä käy kiistäminen, kaikki neljä edellä mainittua ovat tai olivat hyviä työssään ja lahjakkaita ihmisiä, mutta heidän ympärillään on myös suuri määrä kaikkea lahjakkuuteen liittymätöntä, jotka paisuttavat illuusiota heidän erityisyydestään. Kasvot väkijoukossa, vuonna 1957 ilmestynyt ja edelleen häkellyttävän ajankohtainen mestariteos, peräänkuuluttaa medialukutaidon perään lähes 60 vuotta aiemmin ennen kuin tätä käsitettä Suomessa on hädin tuskin sisäistetty. Andy “Matlock” Griffith esittää viihteen kultapoikaa, jonka tarina repii auki julkkikseen ammattiin liittyvän imagon paljastaen alta valtavan koneiston, jonka tarkoituksena on tehdä aidosta parempaa.
Rhodes(Griffith/Matlock), pahainen kulkuri köllöttelee putkan lattialla. Paikallisradion toimittaja(Patricia Neal) on päättänyt tehdä tavan ihmisiä haastattelevan ohjelmansa nimenomaisen putkan ihmisistä. Pienen imartelun jälkeen Rhodes suostuu laulamaan ohjelmassa ja hänen humpuukimaakarin keinonsa vetoavat yleisöön. Pian Rhodes saa oman radio-ohjelman, sitten hänet noteerataan valtakunnallisella tasolla ja hänestä kehkeytyy menestynein juontaja televisiossa. Mutta jokaisen ylöspäin kiivetyn portaan myötä Rhodesin maanläheinen, kotiäiteihin ja duunareihin vetoava maalaispoika muuttuu falskimmaksi ja laskelmoidummaksi viihteen ammattilaiseksi. Hän osaa esittää tismalleen sitä aitoa ihmistä, jota ihmiset haluavat hänen olevan, mutta ilman tippaakaan sitä aitoutta, joka hänessä alunperin oli.
Kasvot väkijoukossa on inhorealistinen tarina viihdeteollisuuden teennäisyydestä paino sanalla teollisuus. Andy Griffith on erinomainen roolissaan huijarina, jolla on juuri oikea määrä pinnallista viehätysvoimaa, joka kiinnostaa ihmisiä, ja oikeiden taustavoimien ohjaamana suosio lähtee kasvuun saaden koko ajan uusia ulottuvuuksia. Ensimmäiset menestyksen askeleet hän saavuttaa mielistelemällä kotiäitejä paikallisradiossa ja lopulta hän on televisiossa esiintyvä seksisymboli, kuin myös tärkeä mielipidevaikuttaja. Rhodesin hahmon sosiopaattinen karisma ja ihmisen narsistisiin mieltymyksiin vetoava hurmoksellisuus on yhtä suloisen kitkerää seurattavaa kuin Robert Mitchumin Jumalalle jutteleva pastori Harry Powell elokuvassa Räsynukke tai Burt Lancasterin Elmer Gantry elokuvassa Huijarisaarnaaja.
Rhodesin iljettävyydessä on kyse tekopyhyydestä, joka on mukana jo alusta pitäen. Hän ei usko hetkeäkään mitä suustaan päästää, kunhan vain toistaa odotetut asiat ja kerää kiitokset. Toisaalta, hän toimii kuten kuka tahansa ihminen eli mielihyvän perusteella ja toistaa mielihyvää tuottavia tekoja, kuten niin kutsuttua aitouden illuusiota, joka on äärimmäisen toimiva bisnesmalli viihteessä. Tv-sarja Vain elämää ja pornoelokuva Big Wet Asses 14 ovat pohjimmiltaan samaa muka-aitoutta, mutta eri paketeissa. Artistit eivät oikeasti vietä aikaa toistensa kanssa coveroiden toistensa kappaleita, vaikka se televisiossa näyttääkin niin aidolta ja kivalta. Eivätkä Big Wet Asses 14:ssa esiintyvät naiset nauti niin paljoa peppuseksistä kameran edessä, vaikka se tietokoneen ruudulla näyttääkin aidolta ja kivalta.
Omalla tavallaan Kasvot väkijoukossa selittää monia – kauniisti sanoen – hämmästyttäneen rap-artisti Cheekin suosion niin nuorempien ihmisten, kuin myös aavistuksen varttuneempien rouvashenkilöiden keskuudessa vuonna 2013. Kyse on yksinkertaisesti hyvästä tuotteesta, jota markkinoitiin Vain elämää-ohjelmassa. Kymmenen albumia julkaissut artisti, joista ensimmäiset viisi albumia eivät todellakaan olleet suuria myyntimenestyksiä, on paikantanut imagon, joka käy kaupaksi. Elävä todiste imagon pinnallisuudesta ja television vaikutusvallasta on Vain elämää-sarja, joka loi Cheekille ikään kuin vaihtoehtoimagon kivana naapurinpoikana, vaikka hänen musiikillinen tuotantonsa myy aivan toisenlaista ihmistä. Samalla tavoin Rhodesin imago muuttuu elokuvan aikana kitaraa soittavasta ja kivoja lauluja laulavasta maalaispojasta patjoja ja lume-viagraa markkinoivaksi myyntimieheksi ja lopulta poliittiseksi lobbaajaksi, kansan ääneksi Matti Meikäläisenä.
Rhodesin hahmo ei ole kuitenkaan tunnekylmä laskelmoija, vaan yksinkertaisesti mieleltään ja lihaltaan heikko ihminen, joka ei voi vastustaa julkisuuden tuomia mielen ja lihan iloja. Valtatrippi on vahvoin trippi kaikista. Se upea tunne, kun toinen tottelee. Yksinäisten hetkien keskellä entinen kulkuri tajuaa kuitenkin kaiken teennäisyyden, ilman käsikirjoittajia, kameroita, lavasteita, meikkaajia ja rahallista tukea hän ei ole mitään, aivan kuin Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin katsahti häntä esittävään patsaaseen ja totesi, että tuo en ole minä, se on Stalin. Valtatripille hän silti uhraa ainoan merkityksellisen ihmissuhteen Patricia Nealin esittämän radiotoimittajan kanssa, koska mitä on yhden naisen rakkaus satojen naisten seksuaalisen himon rinnalla?
Rhodesin pohjimmiltaan traagista hahmoa ahdistavampaa elokuvassa on hänet luonut koneisto. Kuinka helposti massojen mieliin voi luoda tietyn merkityksen tietylle ihmiselle, kun käytössä ovat oikeat keinot eli riittävä määrä rahaa, oikeat taustajoukot ja tiedotusvälineet. Elokuvassa voi aistia 50-lukulaisen vainoharhan kommunistien metkuista ja kuinka pahojen venäläisten oletettiin ujuttautuvan tiedotusvälineiden suorittaman aivopesun kautta amerikkalaisten mieliin. Kasvot väkijoukossa hylkää käsityksen salaisesta, ulkoa tulevasta aivopesusta, sillä onhan meillä oma aivopesu käynnissä omasta takaa, joka ei ole ollenkaan salainen. Suosionsa huipulla kulkurista ammattimaiseksi, meikatuksi esiintyjäksi muuttuneen Rhodesin maalaispoikahahmo promoaa presidenttiehdokasta esiintyen studioon rakennetussa mökissä, puhuen teennäisellä aksentilla, ympärillään palkattujen näyttelijöiden nyökyttelevät päät.