Maa: Yhdysvallat
Genre: Scifi
Ohjaus: Christopher Nolan
Käsikirjoitus: Christopher Nolan, Jonathan Nolan
Kuvaus: Hoyte van Hoytema
Leikkaus: Lee Smith
Sävellys: Hans Zimmer
Näyttelijät: Matthew McConaughey, Anne Hathaway, Jessica Chastain, Mackenzie Foy, Michael Caine, John Lithgow, David Gyasi, Wes Bentley, Matt Damon
Aika on fyysikoiden mukaan suhteellista ja subjektiivista. Aika voi siis kulua eri tahdissa eri ihmisille. Kulttuurintutkijat sen sijaan vakuuttavat, että sama ajatus pätee myös henkilöiden kokemuksiin. Aika tuntuu matelevan esimerkiksi silloin, kun on arvannut 170-minuuttisen elokuvan kaiken sisällön ensimmäisen tunnin aikana kohdilleen.
Christopher Nolanin suureellisen avaruusseikkailu Interstellarin käsikirjoitusta työstettiin alun perin Steven Spielbergin ohjaamaksi, ja se näkyy elokuvan sentimentaalisissa hetkissä. Nolanin tämänkertainen sankari, Matthew McConaugheyn esittämä astronautti Cooper, ei olekaan kylmänviileä veikko tummassa puvussa vaan americanassa marinoitu jokamies. Kun Cooper lähtee ihmiskunnan pelastamiseen tähtäävälle galaksienväliselle reissulle, hänen lastensa ja erityisesti tytär Murphin isäsuhde alkaa mureta. Eroamisen itkuistamat silmät rytmittävät tarinankulkua valovuosienkin yli.
Kolmasosa Interstellarista onkin kuin vääriin käsiin päätynyttä Spielberg-elokuvaa. Nolanin kliininen tyyli ei sinnikkäästä yrittämisestä huolimatta sovi yhteen spielbergmaisen siirappisuuden kanssa. Niinpä hyvistä elementeistä huolimatta Interstellar lyö tunnepuolella ohi. Mysteerit eivät ruoki mielikuvitusta. Ajatelmat jäävät roikkumaan ilmaan. Sentimentaaliset hetket ovat pelkkää luuta, jossa hahmot lätisevät tuntemuksistaan.
Pitkään ei kuitenkaan tarvitse odottaa, että Nolan-bingo lähtee pyörimään. Onhan päähenkilö kuitenkin oman alansa piinkova ammattilaismies, jonka on kyettävä hallitsemaan tunteensa menettämäänsä naista kohtaan vaativaa tehtävää suorittaessaan. Elokuvan väriskaala on tuttuun tapaan yhtä viileä kuin sen tunnemaailmakin, ja Hans Zimmerin musiikki vyöryy katsojan syliin armotta.
Nolanin hyödyntämistä vakioelementeistä tutuin on kaiken perinpohjainen selittäminen. Henkeäsalpaavan kauniista kuvista huolimatta koko elokuva on pelkkää mekaniikkaa, eikä mikään ole mukana sattumalta. Tämän vuoksi ainutkaan mukaan ujutettu yksityiskohta ei tunnu todisteelta elävästä maailma(nkaikkeude)sta vaan vinkiltä katsojalle: tämä tulee olemaan myöhemmin tärkeää. Lähes kolmituntisessa elokuvassa katsojalla onkin runsaasti aikaa pallotella nämä verkkaisessa tahdissa ja alleviivatusti esiteltävät palaset paikoilleen. Sen jälkeen voikin vain jäädä odottamaan, milloin elokuva suvaitsee hartaassa hengessä varmistaa olettamukset tosiksi. Lopulta koittavia rakenteellisia paljastuksia on hankala sanoa vaikuttaviksi, sillä jo Doctor Whossa näkee notkeampaa aika-avaruusakrobatiaa harva se viikko.
Myös emotionaalisesti loppupaljastukset jättävät vaille kaikupohjaa, mikä Nolanin steriilin ja hallintapakkomielteisen tyylin huomioon ottaen ei jaksa yllättää. Interstellarin maailmassa kaikki onkin matemaattisesti hallittavissa. Pintakoreus täydellistyy huumoriin. Elokuvan jälkipuoliskolla siitä pääosin vastaa enää palikkamallinen robotti, jonka huumorintaju on ohjelmoitu ominaisuus ja täten – kyllä vain – säädeltävissä.
Nolanin eeppisestä avaruusmatkasta puuttuvatkin löytämisen ilot ja kauhut. Parhaissa avaruussseikkailuelokuvissa hahmot kohtaavat tilanteita, joiden edessä he joutuvat kyseenalaistamaan ihmisyyden luonnetta ja kohtaamaan rajallisuutensa. Tämän vuoksi lähinnä puolitoistatuntisena huvipuistoajeluna toiminut Gravitykin pakkasi mukaan aimo annoksen hengellisyyttä ja päähenkilön päänsisäistä taistelua. Hitto soikoon, jopa Prometheus tajusi näiden elementtien tärkeyden. Interstellarissa kyllä puhutaan paljon rakkauden luonteesta, inhimillisen toiminnan rajoista ja kollektiivisesti yhtenä lajina työskentelemisestä. Elokuvassa ei kuitenkaan juuri jäädä pohdiskelemaan, vaan tematiikka etenee lähinnä latteiden toteamusten varassa. Hahmot pysähtelevät kertomaan näkemyksiään toisilleen, mikä on jotakuinkin yhtä eloisaa seurattavaa kuin marsilainen fauna.
Interstellar kertoo monesta asiasta. Se patistaa ihmiskuntaa avaruusmatkailun pariin, paasaa rakkauden voimasta ja pyörittelee ihmisyyden elementtejä. Ennen kaikkea elokuva on kuitenkin osoitus siitä, ettei Christopher Nolan ole huono ohjaaja. Jos pelkästään kuvallisen kerronnan varaan pystyy rakentamaan kolme tuntia otteessaan pitävän elokuvan, vaikka käsikirjoitus hukkaa teränsä mustaan aukkoon jo lähtölaskennan aikana, on puikoissa oltava taitava tyyppi. Näteistä kuvista vastaa taitava Hoyte van Hoytema, ja avaruuden majesteettisen äärettömyyden parissa työskenteleminen sopii hyvin Nolanille, joka ei ole hallinnut toimintaelokuviensa käsirysyjä ja muuta nopeatempoista lähikontaktia juuri koskaan.
Harmi vain, että suurista tavoitteistaan huolimatta elokuvan pohja ei ole kunnossa. Leppoisasta kolmituntisesta ei jää käteen juuri mitään. Interstellar onkin lopulta vain yksi niistä elokuvista, joiden anti tuntuu huononevan samassa tahdissa sen kanssa, mitä enemmän niitä ajattelee.