Nelipäiväisellä Helsinki Cine Aasia -festivaalilla nähtiin kattavasti aasialaista uutuuselokuvaa. Parikymmentä elokuvaa käsittäneestä kattauksesta löytyi runsaasti eri maista kotoisin olevia teoksia. Yhdeksi festivaalin teemoista nousi identiteetti ja sen käsittely useasta eri näkökulmasta. Myös rajojen erottamien ihmisten vuorovaikutusta pohtivat elokuvat olivat runsaasti edustettuna. Raportissamme käsittelemme näiden aiheiden lisäksi eksentristä anime-elokuvaa, pinku eiga –kunnianosoitusta ja festivaalin avannutta taiteilijabiopiciä. Festivaaliennakkomme on luettavissa täällä.

Memories of My Body (2018)

Viime vuoden Helsinki Cine Aasian avajaiselokuvana nähdyn The Seen and Unseenin ohjanneen ja festivaalilla vieraana nähdyn Kamila Andinin isän, Garin Nugrohon, ohjaama Memories of My Body kertoo Rianto-nimisen tanssijan elämän inspiroiman tarinan orvoksi jäävän Junon kasvusta indonesialaisen tanssiperinteen, lenggerin, parissa. Chen Kaigen Farewell My Concubinea muistuttavasti naisia esittävien miesten kautta käsitellään sukupuolirooleja, oman identiteetin perustaa ja selviytymistaistelua raadollisessa maailmassa.

Elokuva on pääasiassa todellisuuden inspiroimaa fiktiota, jossa Rianto itse esiintyy kameran edessä pohjustaen seuraavaksi nähtäviä tapahtumia ja heittäytymällä transsinomaisesti tanssirooliinsa. Tällainen rakenne toimii erinomaisesti elokuvan eduksi, koska nyt tositarinan inspiroiman fiktion sijaan Memories of My Body tuntuu dokumenttielokuvalta, jota väritetään näytellyllä dramatisaatiolla. Tämä tuo elokuvan tapahtumat paljon lähemmäs katsojaa ja saa kaiken tuntumaan todellisemmalta, jolloin Junon kasvutarinaan pystytään myös upottamaan valekertoja kuvailemaan silloin koettuja tunnetiloja ilman, että elokuvassa kuultaisiin tökerön päälle liimattua minäkertojaa. Tunnetiloja täydentävät intensiiviset tanssikohtaukset tuovat voimakkuudessaan mieleen The Seen and Unseenin upean mystiset koreografiat.

Sukupuoliroolien tarkastelussa Memories of My Body on erittäin vahvoilla. Elokuva ei luokittele siinä nähtäviä feminiinisti käyttäytyviä miehiä mihinkään muuhun luokkaan kuin lengger-esiintyjiksi. Tanssikohtausten koreografioita katsoessa on vaikeaa olla ajattelematta, miten pienestä loppujen lopuksi sukupuoliin liittyvät mielikuvat ovat kiinni. Upea koreografia voi muuttua täysin erilaiseksi, jos esiintyjä kyyristää selkäänsä tietyllä tavalla. Hieman toisenlainen käden asento tarkoittaisi miehekästä taistelulajien mestaria, kun taas vähän toiseen suuntaan koukussa oleva käsi on välittömästi feminiini ele. Ihmisen koko identiteetti voi olla joskus muiden silmissä näin pienestä kiinni.

Myös seksuaalisuuteen liittyvät asiat käsitellään elokuvassa hyvin hienovaraisesti ja alleviivaamatta. Juno kokee vahvasti eroottisesti latautuneita hetkiä tyttöystäväänsä vihille vievän nyrkkeilijän kanssa ja ajautuu selviytymisen pakosta suhteeseen teatteriseurueessa vaikuttavan miehen kanssa. Memories of My Body ei missään vaiheessa ota kantaa, onko seksuaalisessa jännityksessä kyse kiinnostuksesta omaan vai vastakkaiseen sukupuoleen, mikä onnistuu myös pätevästi haastamaan lokerotyyppistä ajattelumallia sekä todellisessa että elokuvaromantiikassa.

Identiteettien haastaminen vahvistaa lopulta elokuvan päähenkilön omaa identiteettiä niin paljon, että katsojankin maailmankuva avartuu. Sukupuoliroolien ja seksuaalisuuden käsittely alleviivaamatta tekee Memories of My Bodysta onnistuneen kasvutarinan. Indonesian lähihistorian sivuaminen identiteettipohdiskelun lomassa tuo lisäarvoa muutenkin erinomaiseen elokuvaan, jonka upeat tanssikohtaukset, katsojalle pohdiskeltavaa jättävä kerrontatapa ja dokumenttia muistuttavat välijaksot tekevät elokuvasta yhden festivaalin suurimmista helmistä.

A Land Imagined (2018)

Singaporelaisessa A Land Imaginedissa poliisikaksikko päätyy etsimään rakennustyömaalla kadonnutta kiinalaista vierastyöläistä. Tavallisen rikostrillerin tavoin alkava elokuva esittelee alkuun työläisten huonoja olosuhteita näyttämällä, kuinka maahan saapuneiden ihmisten passit viedään pois ja pomojen kanssa vastakkain asettuvat vain katoavat. Useiden kansojen törmäyspaikkana toimiva rakennustyömaa tarjoaa omaa kotimaata paremmat toimeentulomahdollisuudet, mutta kasvaneen palkkatason eteen pitää luopua ihmisoikeuksistaan ja ajautua velkakierteeseen työnantajalle. Useille työläisille puhuttuaan poliisit alkavat muodostaa jonkinlaista kuvaa kadonneelle kiinalaismiehelle sattuneesta onnettomuudesta, jonka seurauksena hänet oli siirretty kuormurikuskiksi. Onnettomuudesta seuranneet jatkuvat kivut olivat ajaneet miehen unettomuuteen, jonka seurauksena hän oli päätynyt läheiseen nettikahvilaan.

Tavanomaisen jännityselokuvan esitystyyli loppuu tähän, ja elokuva siirtyy kuvastamaan kaikkien siinä nähtävien hahmojen ulkopuolisuuden tunnetta. Poliisi näkee kadonneen miehen unessa, minkä jälkeen elokuva ilmentää kiinalaismiehen unettomia öitä nettikahvilassa. Jakson aikana edetään yhä kauemmas vierastyöläisiä orjien tavoin kohtelevan rakennusyrityksen pahuudesta ja upotaan yksinäisyyteen ja kontaktin kaipuuseen. Nettikahvilassa pelattava Counter-Strike tarjoaa mahdollisuuden kokea yhteenkuuluvuutta tuntemattomien kanssa. Vierastyöläisten kasvottomuus peilaantuu kekseliäästi internetin anonymiteettiin. Kiinalaismies hakee pelistä nimenomaan kontaktia eikä itse pelin tuottamaa iloa. Jatkuvasti kasaantuva univelka saa todellisuuden hämärtymään entisestään.

Harvoin mikään elokuva onnistuu käyttämään jotain täysin oman formaattinsa ulkopuolista tehokeinoa osana omaa kerrontaansa yhtä hyvin kuin A Land Imagined Counter-Striken sisällä nähtävää tarkkailijamoodia kuvastamassa pitkän haahuilun seurauksena tapahtuvaa ruumiista erkanemista. Pitkän tyhjyyden jälkeen tuleva siirtymä taivaalla leijailevaksi ja seinien läpi kulkevaksi olennoksi toimii saumattomasti ja on erittäin kekseliäs tapa yhdistää pelikuvaa osaksi elokuvaa ilman vaivaannuttavaa myötähäpeän tunnetta. Muutenkin A Land Imaginedissa nähtävät pelikuvat tukevat elokuvan tarinankerrontaa ja ovat paljon uskottavampia kuin suurimmassa osassa elokuvia nähtävät kohtaukset, joissa tietokoneen ruudulla tapahtuu koomisen naputuksen seurauksena vain jotain, mitä kukaan joskus pelejä pelannut ei pysty ottamaan vakavissaan. Esimerkiksi silmät sokaiseva tainnutuskranaatti pystyy kasvattamaan tunnetta hahmon todellisuudesta erkanemisesta, mutta samanaikaisesti se näyttää siltä, että tietokoneella oikeasti myös pelataan peliä eikä näytöllä pyöri etukäteen tehty animaatio.

Ohjaaja Siew Hua Yeon elokuva on täynnä kekseliäitä tapoja yhdistää asioita ja rinnastaa samankaltaisuuksia eri maailmoista keskenään. Ilahduttavasti tavallisen poliisitoiminnan troopit romukoppaan heittämällä elokuva onnistuu kertomaan vierastyöläisyyden raadollisuudesta, oman kotimaan tarjoamien mahdollisuuksien vähyydestä, kontaktin kaipuusta ja satunnaisesta ystävyyden löytämisestä yllättävistäkin paikoista, oli kyseessä sitten bangladeshilainen siirtotyöläinen tai nettikahvilassa verkon kautta tavattu trolli. Ison pahan yhtiön tavoin toimivan rakennusyrityksen urakka täyttää Singaporen rannikkoa muista maista tuodulla maa-aineksella valtion pinta-alan kasvattamiseksi antaa erinomaisen lähtökohdan tarkkailla useista erilaisista taustoista ja elämäntilanteista tulevia toimijoita. A Land Imaginedin maailma on synkkä, mutta siitä huolimatta sen ihmiset pystyvät kohtaamaan toisensa ennakkoluulottomasti ja rohkaisevasti.

A Family Tour (2018)

Hongkongissa maanpaossa elävän kiinalaisohjaajan ja hänen äitinsä lomamatkasta Taiwaniin kertova A Family Tour alkaa hyväntuulisena lomareissuelokuvana. Manner-Kiinassa asuvan äidin ja kansalaisoikeutensa menettäneen tyttären matkajärjestelyt vaativat hieman soveltamista, mutta lopulta kaikki pääsevät saman katon alle vuosien tauon jälkeen. Ohjaaja perheineen seuraa turistibussia taksilla ja pysähdyspaikoilla koetaan jälleennäkemisen riemua ja etäisyyden tuottamia patoumia.

Kiinan valtiota ärsyttäneitä elokuvia tekemällä päähenkilö on ajautunut tilanteeseen, jossa hänellä ei ole mahdollisuutta palata kotiinsa. Vaikka henkeä ei uhata, on hänen hyvin vaikea tehdä tiettyjä asioita. Vähitellen aukeava tarina maanpaosta, sensuurin kynsiin joutuneesta elokuvasta ja perheen eristämisestä kuvastaa erinomaisesti millaista on olla riippumaton ohjaaja Kiinassa. Epäkohtien esille tuominen hankaloittaa omaa elämää, mutta se asettaa myös muut perheenjäsenet jatkuvan seurannan ja rajoitteiden uhriksi. Tämän vuoksi muun perheen on helpompi kieltää sukulaisuutensa julkisesti ja katkaista yhteydenpito kokonaan. Surullinen ratkaisu on usein ainoa mahdollisuus jatkaa omaa elämäänsä edes jollain tavalla normaalisti.

A Family Tourin suurin vahvuus on sen kerronta. Juonta kuljetetaan hitaasti antaen hahmoille tilaa käydä omat patoumansa läpi. Tämä kasvattaa samalla tarinaa sekä hahmojen kokemusten näkökulmasta että tapahtumien todellisen kulun kautta. Näin asioihin saadaan kaksi näkökulmaa, koska pitkä tauko yhteydenpidossa tuntuu toisesta täysin erilaiselta kuin tapahtumat kokeneesta. Tällaista todellisuuden tapahtumien ja ihmisen tunteiden ja kokemusten vuorovaikutusta käsitellään myös elokuvan päähenkilön ohjaamassa elokuvassa, joka kertoo massamurhaajasta hänen äitinsä kokemusten silmin, jolloin kaikki on aivan muuta kuin kylmää tappamista.

Riipumattoman ohjaajan vaikeuksista Kiinassa kertova elokuva käsittelee aiheensa kypsästi ja sen vaatimalla antaumuksella. Tähän lisättynä kolmea toisistaan erkaantunutta Kiinan kansaa, hongkongilaisia, taiwanilaisia ja mannerkiinalaisia, käsittelemällä A Family Tour pureutuu myös esimerkiksi Hou Hsiao-Hsienin A Time to Live and a Time to Diessa ja Peter Chanin Comrades: Almost a Love Storyssa nähtyyn aiheeseen maantieteellisten ja hallinnollisten rajojen erottamista ihmisistä, jotka samanaikaisesti kokevat sekä yhteenkuuluvuutta että ylpeyttä omasta kansallisesta identiteetistään. Vahva juonenkuljetus, kiinnostava näkökulma ja tuntemusten kertominen usean eri ihmisen näkökulmasta tekevät A Family Tourista vahvan tyylinäytteen.

Beautiful Days (2018)

Eteläkorealainen Beautiful Days saa alkunsa, kun kiinalaisen Zenchenin isä kertoo poissaolevan äidin nykyisen sijainnin. Nuori mies lähtee tämän seurauksena Etelä-Koreaan etsimään nykyisin baarihostessina työskentelevää äitiään saadakseen selvyyden vuosia sitten tapahtuneelle yhtäkkiselle katoamiselle. Tapaamisen jälkeen katsojalle avataan vähitellen Pohjois-Koreasta Kiinaan salakuljetetun ja ihmiskaupan uhriksi joutuneen naisen tarinaa, siitä seuranneita uhrautumisia ja kasvua itsenäisenä toimijana.

Lähtökohdaltaan kiinnostava elokuva pureutuu Koreoiden väliseen suhteeseen ja ihmiskaupan raadollisuuteen, mutta sen suurimmaksi ongelmaksi nousee tekomaalleen valitettavan tunkkaisen kaavamainen toteutus. Eteläkorealaiselokuvan kliseeksi muodostunut mieshahmojen tunteiden ilmaiseminen väkivallan kautta nousee jo parodian tasolle, kun vartin kohdalla Zenchen saa pahasti turpaansa ja puolen tunnin kohdalla äidin uuden miehen otsalohkossa on naulan aiheuttama reikä.

Sitruunansyöntikilpailusta tulleen näköisten hahmojen yrmyily jättää allensa äitiä esittävän Lee Na-youngin erinomaisen roolisuorituksen sisäistä kamppailua käyneenä ja sitä kautta voimaantuneena hahmona. Ohjaaja Jero Yunin pakottava tarve tehdä elokuvastaan aivan liian melodramaattinen kulminoituu useisiin hidastuskuviin, joissa volyymiään jatkuvasti nostava dramaattinen viulumusiikki yhdistyy sateeseen ja hapanta naamaa näyttäviin huutaviin ihmisiin. Jos sadetta ei ole tarjolla, niin hahmot menevät suihkuun mököttämään. Tällainen tyylitajuton tyylittely käy hyvin nopeasti puuduttavaksi.

Vakava ja kiinnostava aihe vesittyy aivan täysin siksi, ettei elokuva keksi väkivallan ja yrmyilyn lisäksi mitään muuta tapaa ilmaista mieshahmojensa tunteita. Tämä ei kuitenkaan millään tavalla avaa ovia keskusteluun toksisen maskuliinisuuden mukanaan tuomista käyttäytymismalleista, vaan on elokuvassa mukana siksi, että vastaavaa tekotapaa nähdään niin useassa muussakin Etelä-Koreasta tulevassa elokuvassa nimenomaan cooliusaspektin vuoksi. Beautiful Daysin jatkuva tarve syöttää hahmoilleen ärrin murrin -keksejä tekee valitettavasti elokuvan tarinasta vähemmän arvokkaan.

Night Is Short, Walk On Girl (2017)

Festivaalilla erittäin suositun Masaaki Yuasan animen pääosassa nähdään vahvasti kohtaloon uskova nuori Kohai, jonka satumaiseksi äityvää seikkailua seurataan yhden erittäin soveltavasti aikakäsitystä tulkitsevan yön ajan. Surkuhupaisaksi kirjoitettu mieshahmo Senpai on auttamattoman ihastunut naiseen, vaikka ei ole koskaan edes puhunut tälle. Senpain jatkuva ilmestyminen Kohain näköpiiriin on osa hänen väsytystaktiikkaansa, mutta toinen osapuoli tulkitsee tämän aivan toisella tavalla tajuamatta yhteentörmäysten olevan järjestettyjä.

Alun ryyppäysjaksossa nähdään hauskoja tilanteita, joissa selvästi aikuiselle yleisölle suunnattu kommellushuumori kumpuaa alkoholintäytteisten örvellysreissujen ylä- ja alamäistä. Tällainen viinanjuonnilla hassuttelu voidaan tulkita moraalisesti arveluttavaksi, mutta siinä samalla pureudutaan myös ihmisten täysin päinvastaisiin syihin juoda alkoholia. Toisille se on tapa rentoutua ja pitää hauskaa ystävien kanssa, kun taas toisille siinä on kyse toivottomalta tuntuvasta maailmasta pakenemisesta. Osalle alkoholi tuottaa mielihyvää, kun taas toisten ahdinko pahenee annosten määrän noustessa.

Night Is Short, Walk On Girl tarjoilee muitakin tällaisia hieman moraalisesti arveluttavan rajamailla hyppelehtiviä kohtauksia. Senpain lisäksi elokuvassa nähdään peräti kaksi muuta mieshahmoa, jotka ovat vain päättäneet rakastavansa jotain naista. Sofistihahmolla kyse on sentään omasta eksästä, mutta humalapäissä paasataan siitä, miten naisten tulisi loogisesti valita mies, joka ei miellytä heitä. Miehiä tällainen ei koske. Eräs mies taas on ihastunut naiseen, jonka kanssa hän on kokenut maagiselta tuntuvan hetken, jossa molempien päähän putoaa omena samaan aikaan. Mies etsii epätoivoisesti tätä naista läpi elokuvan kieltäytymällä vaihtamasta alusvaatteitaan ennen romanttista kanssakäymistä. Tällaiset piiritysleikit ovat juuri siinä rajamailla, tuleeko ne tulkita seksistisiksi, vai yritetäänkö niillä sanoa jotain. Kaikki mieshahmot kuitenkin esitetään sen verran säälittävässä valossa, että heidän romanttiset toimenpiteensä eivät mene samalle tasolle kuin John Waynellä useissa klassikkowesterneissä, joissa äkäpussia kesytetään, kunnes häneltä viedään väkisin suudelma. Esimerkiksi omenan päähänsä saanut mies tajuaa lopulta rakastuneensa ihastumisen tunteeseen oikean ihmisen sijaan. Tällainen on oikein tervetullut näkökulma, koska nyt koomiset ja jopa hieman säälittävät hahmot saavat inhimillisiä piirteitä olematta tarinan keskiössä nähtäviä voimahahmoja.

Elokuvan animaatiojälki on virkistävän värikästä. Hahmojen värityksessä on käytetty usein ainoastaan kirkkaita värisävyjä ilman varjostuksia, mikä luo yhdessä elokuvan paikoitellen kaksiulotteisuutta korostavan visuaalisen ilmeen kanssa indie-pelin välianimaatiota tai älylaitteen suoratoistopalvelun valikkoruutua muistuttavan tunnelman. Tällainen on piristävää, koska muuten animaatio ei jäisi millään tavalla mieleen. Tavalliset ylivedetyt ilmeilyt ja korostetut kehonliikkeet ovat samanlaista tavaraa kuin lähestulkoon kaikissa muissakin anime-elokuvissa, joten niistä pitäminen on hyvin pitkälti kiinni siitä, nauttiiko vastaavanlaisesta visuaalisesta ilmeestä noin muutenkin.

Periaatteessa ongelmallisia ja moraalisesti kyseenalaisia asioita käytetään kekseliäästi alustana useiden kulttuuriin liittyvien ilmiöiden tarkkailulle. Night Is Short, Walk On Girlin päähahmo voi alkuun vaikuttaa tavanomaiselta kaikkien miesten himon kohteelta, mutta hänestä paljastuu elokuvan aikana aitoa positiivista asennetta ja vahvaa omaa persoonallisuutta hieman Mike Leigh’n Happy-Go-Luckyn Poppyn tavoin. Tämä onkin erittäin tärkeää elokuvan kannalta, koska nyt sen hieman kyseenalaisetkin puolet voi nähdä siinä valossa, että ne johtuvat ympäröivästä maailmasta eivätkä päähenkilöstä itsestään.

Dare to Stop Us (2018)

Pinku eiga -elokuvillaan 1960-luvun lopulla säväyttäneen Kōji Wakamatsun eksentrisestä tuotantotoimistosta kertova Dare to Stop Us on ohjaaja Kazuya Shiraishin kunnianosoitus kapinaa ja seksiä valkokankaalle tuoneille ihmisille. Elokuvan alussa toimistoon saapuu nuori Megumi Yoshizumi, jonka näkökulmasta tuotantoyhtiön tapahtumia luodaan uudestaan nykykatsojalle tehtyyn tyyliin.

Ohjaaja on tietoisesti lähtenyt tekemään ylivedettyä kuvausta 1960-luvun tapahtumista. Kaikki hahmot ovat räikeitä karikatyyrejä eksentrikoista, ja tästä pyritäänkin repimään irti huumoria runsaiden kommellusten muodossa. Valitettavasti tämä on myös Dare to Stop Usin suurin heikkous. Elokuva näyttää todella halvalta. Mitäänsanomaton digikuva ja harrastelijateatteritason puvustus saavat kaiken tuntumaan mokumentaarilta tai jopa YouTubeen ladatulta sketsikimaralta. Elokuvan visuaalista tylsyyttä eivät myöskään auta liian usein toistettavat kuvalliset tehokeinot. Yhden kuvaussession mustavalkokuvan vaihtumisen värilliseksi ”poikki”-huudon jälkeen vielä pystyisi sulattamaan, mutta tämä on Dare to Stop Usin ainoa tapa kertoa katsojalle, että nyt kuvataan elokuvaa. Tehokeino muuttuu tällöin hyvin nopeasti puuduttavaksi normiksi.

Aikakauden lavastamisessa on epäonnistuttu todella pahasti. Kaikki hahmot käyttäytyvät ja pukeutuvat kuin nykyihmiset, mikä poistaa elokuvasta sen viimeisimmänkin yhteyden alkuperäiseen tarinaan. Nykyelokuvan ilmiöiden mukaisesti Dare to Stop Usiin tuodaan naisnäkökulmaa, mikä itsessään ei ole huono asia, mutta elokuva ampuu itseään jalkaan jättämällä hahmon paperinohueksi tuijottelijaksi, jollaisia japanilaiselokuvissa käytetään lähinnä kuvastamaan seksuaalisen halun tai söpöilyn kohdetta. Lopputulos on siis aivan päinvastainen kuin mihin sillä on pyritty. Pinku eiga -elokuviin hahmoa ei voi yhdistää millään tavalla, joten sekin näkökulma heitetään täysin hukkaan. Naisnäkökulman tuominen mukaan puhtaasti ajan hengen vuoksi on myös erittäin kyseenalaista – uskooko joku ihan tosissaan esimerkiksi suurten öljy-yhtiöiden mainoksia ympäristövastuullisuudesta? Pohjimmiltaan kyseessä on sama asia, vaikka elokuvan nainen onkin oikeasti ollut olemassa.

Karikatyyrimäinen överiksi vetäminen tekee elokuvasta ärsyttävän tekopirteän tapauksen, jolloin se saa katsojan menettämään kaiken kiinnostuksen oikeisiin tapahtumiin. Tapahtumien näyttämisen sijaan tärkeämpää on vain päästä heittämään hauskoja vitsejä. Kukaan elokuvan hahmoista ei saa minkäänlaista oikeutusta koikkelehtimiselleen, vaan he käyttäytyvät ylivedetyn karikatyyrimäisesti, koska katsojalle vain ilmoitetaan heidän tekevän näin. Tässä mielessä hahmonkehitys on samaa tasoa kuin lastenohjelmissa, joissa alkuun vain sanotaan, että joku on sankari ja sitten se pitää uskoa – onhan hän sankari, sehän kerrottiin juuri. Loppua kohden tulevat yritykset kertoa vakavia ihmiskohtaloita ovat menettäneet tehonsa reilusti aikaisemmin kaiken hassuttelun vuoksi.

Mori, the Artist’s Habitat (2018)

Festivaalin ohjaajavieraana tänä vuonna olleen Shûichi Okitan taiteilijabiopic Mori, the Artist’s Habitat avasi vuoden 2019 Helsinki Cine Aasian. Taiteilija Morikazu Kumagain elämän ehtoota kuvaava teos ei sisällä vauhtia eikä vaarallisia tilanteita, vaan keskittyy näyttämään kotonaan viimeiset parikymmentä vuotta viihtyneen vanhan miehen hidastempoista pohdiskelua puutarhassaan. Raivausuhan alla olevasta tontista luopumaan kieltäytyvä mies ei itse halua panna kummoisemmin hanttiin, mutta taiteilijaa fanaattisesti seuraavat fanipojat tekevät kaikkensa pelastaakseen tilanteen.

Elokuva koostuu lähinnä siitä, että taiteilija ihmettelee puutarhassaan muurahaisia ja istuskelee yksikseen hiljaisuudessa. Jatkuvasti tontilla ravaavat taideintoilijat lähinnä ärsyttävät miestä, joka haluaisi vain seurata rauhassa, kuinka luonto tekee tehtävänsä. Sisällä vaimo hoitaa kaiken muun ruokaostoksista vieraiden vastaanottamiseen. Taitelijan jumittelussa ei kuitenkaan ole kyse elämänhalun menettämisestä, vaan pikemminkin muun elämän ihmeellisyyden ymmärtämisestä ja kunnioittamisesta. Elokuvan parasta antia ovatkin ehdottomasti puutarhassa koetut verkkaiset tunnelmointihetket.

Vähäeleisyydestä ja vanhan ukon jääräpäisyydestä revitään paikoitellen irti hienovaraista huumoria. Akira Kurosawan elokuvista tuttu Tsutomu Yamazaki ja yhdessä viimeisistä rooleistaan nähtävä Kirin Kiki ovat sympaattinen omaa elämäänsä muuttuvan maailman keskellä elävä pariskunta. Taiteilijabiopicinä Mori, the Artist’s Habitatin vahvuus tulee siitä, ettei se esittele taiteilijan koko elämänkaarta tai yksittäisiä teoksia, vaan niiden inspiraation lähdettä. Kumagain hehkuttamisen tai biografian sijaan katsojalle tarjotaan vanhan miehen tarkkaileva katse muurahaiskeon vieressä.