Torstaina 14.3.2019 alkaa jälleen kerran aasialaista elokuvatarjontaa kattavasti esittelevä Helsinki Cine Aasia. Laajakuvan Jyri Majuri on poiminut nelipäiväisen festivaalin tarjonnasta neljä katsomisen arvoista elokuvaa.
Long Day’s Journey Into Night (2018)
Jos jotain elokuvaa on markkinoitu kotimaassaan harhaanjohtavasti, niin sen täytyy olla kiinalaisen Gan Bin Long Day’s Journey Into Night. Koko kansan uudenvuodenelokuvana markkinoitu ja huomattavia tuloja lippuluukuillakin tuottanut mysteeri on kuin iso keskisormi vauhdikasta toimintaa ja yllättäviä juonenkäänteitä janoavalle yleisölle. Tästä huolimatta kyseessä ei ole mikään avoimesti haistatteleva taide-elokuva taide-elokuvan tekemisen ilosta, vaan kokeellinen matka erilaisten kuvaus-, juonenkuljetus- ja katselutekniikoiden maailmaan.
Juonenkuljetukseltaan film noireille tyypillisesti dekkarimaisella minäkertojalla alkavassa elokuvassa päähenkilö Luo saapuu vanhaan kotikaupunkiinsa pitkän poissaolon jälkeen ja törmää kuvassa näkemäänsä naiseen. Naisen henkilöllisyys on mysteeri, ja elokuvan edetessä koko hänen olemassaolonsa alkaa muuttua aina vain epävarmemmaksi. Long Day’s Journey Into Nightin aikakäsitys ei ole lineaarinen eivätkä jotkin kohtaukset välttämättä ole edes todellisia. Katsojalle ei alleviivata, mikä tapahtuu nykyhetkessä, mikä unessa ja mikä esimerkiksi menneisyydessä. Juoni alkaa menettää merkitystään tunnelman noustessa pääosaan. Matkan aikana koetut tunnetilat ovat tärkeämpiä kuin se, miksi matka tehdään.
Komeasti kuvattu elokuva muuttuu hieman puolivälin jälkeen 3D:ksi. Aikaisemmin vielä jollain tavalla selkeä kohtausten rakenne rikotaan siirtymällä täysin erilaiseen kuvaustyyliin, jossa välillä kuljetaan päähenkilön selän takana videopelityyliin ja välillä taas kadotetaan hahmot kokonaan. Siirtymät saavat kuvaston vaikuttamaan ensimmäisen ja kolmannen persoonan välillä hyppimiseltä, mutta elokuva jaksaa jatkuvasti sävähdyttää katsojaansa esittämällä tällaisia siirtymiä vain kumotakseen ne jälkikäteen valheellisena johdatteluna. Katsojalla leikittelyä tukee myös se, että koko tunnin kestävä 3D-osio on tehty vaikuttamaan yhdellä otolla kuvatulta. Kuvausteknisesti äärimmäisen vaativa jakso heittelee hahmoja paikasta toiseen ilman havaittavissa olevia suvantohetkiä. Erilaiset kuvaustekniikat saavat katsojan vaihtelemaan omaa rooliaan tapahtumien tarkkailijan, kokijan ja tekijän välillä.
Long Day’s Journey Into Nightia ei kannata lähteä katsomaan tavallista juonivetoista kokemusta odottaen. Elokuvan pääpaino on vahvasti tunnelmassa ja sitä kautta kumpuavassa epävarmuuden tunteessa. Katsoja päästetään kokemaan useita eri näkökulmia ja tunnetiloja jatkuvasti muuttuvan kehyskertomuksen sisällä, jolloin mysteeri kumpuaa oikeasti tuntemattomasta eikä esimerkiksi twisteistä. Koko katselutavan totaalinen muuttaminen kesken elokuvan tekee siitä vain mielenkiintoisemman tapauksen, ja sen takia saumattoman siirtymän 2D:stä 3D:ksi haluaville Helsinki Cine Aasian näytös onkin luultavasti ainoa mahdollisuus kokea elokuva Suomessa täysin sellaisena kuin se on tarkoitettukin.
Killing (2018)
Tetsuolla kulttimaineeseen nousseen Shinya Tsukamoton uutuuselokuva Killingissä nähdään taisteluita välttelevä isännätön samurai, joka päätyy auttamaan pientä maalaiskylää. Arkisten askareiden seassa syntyy pientä romanssinpoikasta erään kyläläisen kanssa, mutta lähistöllä pyörivä roistojoukko aiheuttaa hämmennystä. Kylässä vaikuttava vanha mestari suhtautuu tilanteeseen eri tavalla kuin nuori ja kokematon soturi. Lopulta konflikti on välttämätön, vaikka asioista yrittäisi kuinka selvitä puhumalla.
Killing on samanaikaisesti sekä tavallinen samuraielokuva että omanlaisensa kertomus normien vastaisesti toimimisesta. Päähenkilö on samalla tavoin oman tiensä kulkija kuin elokuvan ohjaajakin. Konfliktien vältteleminen pelkuriksi leimautumisen uhalla on kiinnostava näkökulma samuraielokuvalle. Killing tarvitseekin tällaista pientä pesäeroa lajityyppinsä perusteoksiin, koska sen ilmeisen pieni budjetti ei aina onnistu aikakauden ja tunnelman luomisessa, vaikka pääsääntöisesti jälki onkin menettelevää. Puvustuksessa tai joukkokohtausten määrässä ei olisikaan mitään järkeä lähteä kilpailemaan kaanoniin hyväksyttyjen klassikoiden kanssa, vaan elokuvan vahvuudet tulevat näiden sijaan tetsuomaisesta muodonmuutoksella vihjailusta – samurain on lopulta tehtävä jotain, kun hänelle mieluinen toimintatapa ei olekaan enää mahdollinen. Henkisen muutoksen lisäksi elokuvassa nähdään myös fyysiseen muutokseen viittaavia kuvitelmajaksoja, joissa Tetsuonkin adrenaliinintäytteisen soundtrackin tehneen Chu Ishikawan musiikki yhdistää ihmissusimyytin kaltaisen biologisen muutoksen johonkin täysin luonnottomaan ja ihmisen rakentamaan.
Taisteluihin luodaan vauhdin tuntua hektisesti liikkuvalla kameralla, joka myös samalla kätkee tehokkaasti puutteita elokuvan taistelukoreografioissa. Killingissä ei ole missään kohdin kyse hienoista taisteluista, joten ratkaisu on kaikin puolin toimiva, vaikka loppua kohden mennäänkin selkeiden Akira Kurosawa -viittausten pariin. Tärkeintä on kokea itseensä kohdistuvien odotusten ja oman ideologian välinen konflikti ja nähdä paineen alla tapahtuva ihmisestä itsestään riippumaton muodonmuutos.
Samuraielokuvaa janoavalle yleisölle Killing on riittävän perinteinen kertomus kylää piinaavaa roistojoukkoa vastaan asettuvasta soturista. Ohjaaja Tsukamoton jälki kuitenkin näkyy myös valtavirtaa vastaan kulkevana ja jopa perversioiden pariin heittäytyvänä tarinankerrontana. Väkivaltakohtauksissa nähdään japanilaisen underground-elokuvan tyylittelyä Ryuhei Kitamuran tyyliin pyörivän kameran ja hektisen leikkauksen osalta. Paketin sitoo kasaan Ishikawan aggressiivisen konemainen soundtrack, joka jäi yhdeksi vuonna 2017 kuolleen säveltäjän viimeisistä. Kaikki nämä elementit saavat ohjaaja Tsukamoton aikaisemmista töistä pitäneen katsojan tuntemaan olonsa välittömästi kotoisaksi.
Song Lang (2018)
1980-luvun loppuun sijoittuvassa vietnamilaiselokuvassa seurataan pitkälti omissa oloissaan viihtyvää Dungia, jonka sisällöttömän tuntuisesta elämästä ei löydy paljoa muuta kuin työ velkojen perijänä ja Nintendon pelaaminen. Hämärähommiin työnä muiden joukossa suhtautuva mies on käytökseltään kuin karikatyyri gangsterista, jolle nyrkiniskut ovat ainoa tapa ilmaista yhtään mitään tunteita. Sadistisen vaikeaa kulttipeli Contraa tylsistyneenä hakkaava Dung tuntuu kokevan, että hänen elämänsä kulku on päätetty valmiiksi hänen puolestaan. Velkojen periminen ja ammuskelupelit ovat hänelle miesten juttu ja oman identiteettinsä vahvistamiskeino, tapa elää elämää niin kuin hänen kuuluukin. Tällainen elämä ei vain tee miestä onnelliseksi.
Koettuja sukupuoli- ja ammattirooleja kuitenkin haastaa yllättävää kautta kumpuava ystävyys vietnamilaista kansanoopperaa, Cải lươngia, esittävään mieheen. Oman kovan pikkurikollisen luonteensa vastaisesti päähenkilö oppii näkemään elämänsä uudessa valossa annettuaan itselleen luvan myös feminiininä pidettyyn herkkyyteen, joka kumpuaa Song Langin hahmoille oopperasta. Uuden kiinnostuksen kohteen myötä Dungin elämästä alkaa paljastua oopperataustaa, jonka hän on tukahduttanut, koska hänenlaisensa ihmisen elämässä ei vain ole ollut lupaa nauttia jostain roolinsa vastaisesta. Elokuvan sijoittaminen 1980-luvun loppuun on tässä mielessä erittäin toimiva ratkaisu, koska silloin sukupuoliroolit ovat olleet vielä räikeämpiä, jolloin vastakkainasettelu on voimakkaampaa kuin se olisi nykypäivään sijoittuvassa elokuvassa.
Miesten välisen ystävyyden kuvauksena Song Lang antaa hahmoilleen luvan ystävyyteen ilman elokuvamaisen melodramaattista veljeysaspektia tai romanssia. Molemmat keskiössä nähtävät hahmot saavat olla oma itsensä, mutta heillä on myös lupa tuntea ja kokea heille määriteltyjen roolien ulkopuolisia asioita ilman, että heitä luokiteltaisiin jotenkin eri tavalla. Song Langin vahvuus elokuvana piilee siinä, että sen hahmot saavat näistä rooliensa ulkopuolisista asioista omia identiteettejään kasvattavaa varmuutta ja pystyvät näin löytämään jotain ympäristön vaikutuksesta kadottamaansa ja tukahduttamaansa.
Complicity (2018)
Kei Chikauran Complicity on elokuva identiteetin salailemisesta ja näkymättömänä pysyttelemisestä. Siinä väärennettyjen paperien turvin Japanissa oleskeleva kiinalainen Chen päätyy useiden sattumusten kautta ruokalähetiksi nuudeliravintolaan. Jatkuvan kiinnijäämisen uhan vuoksi miehen on pidettävä matalaa profiilia, mikä taas estää häntä olemasta avoimesti oma itsensä.
Elokuva tarjoaa puitteet identiteetin säilyttämisen pohtimiselle vieraassa kulttuurissa. Kuinka paljon siirtotyöläisenä oikein uskaltaa antaa itsestään muille ja miten paljon omaa käytöstä tulee muuttaa, jotta pystyy sopeutumaan joukkoon? Alkuun toivottomalta vaikuttavaan tilanteeseen tuo helpotusta kiinalaisesta kulttuurista kiinnostunut asiakas, jonka kanssa syntyy ystävyyssuhde, josta vihjaillaan myös potentiaalista romanssia. Myös nuudeliravintolaa pyörittävä, aluksi tympeän oloinen vanha mies, jota esittää 70-luvun pinky violence -elokuvista ja Nagisa Ôshiman Aistien valtakunnasta tuttu Tatsuya Fuji, oppii arvostamaan Cheniä ja päätyy opettamaan tälle nuudelinvalmistuksen saloja.
Lopulta Complicityssä nähdään osittain toivoa antava kuvaus kulttuurien törmäämisestä ja yhteisen sävelen löytämisestä. Sen alla koetaan näkymättömyyden ja yhteiskunnasta katoamisen tarvetta, jotta kukaan ei kiinnostuisi liikaa omista asioista. Tällainen nimettömänä pysytteleminen kuitenkin alkaa myös poistaa mahdollisuuksia normaaliin kanssakäymiseen ja kontaktiin. Ihminen haluaa ensisijaisesti selvitä, mutta useimmiten mielekkääseen elämään tarvitaan muitakin kuin oma itsensä.