Alaston mies herää tienpenkereeltä ja lähtee vaeltamaan katua pitkin. Pian seuraamme, kun sama mies hengailee paikallisten pubiruusujen kanssa, norkoilee puljuissa poltellen hashispiippua, suutelee kännisten baaripuumien märkiä huulia, heittelee koria hipsterin kanssa. Pian hän rakastuu, vai onko se sittenkään rakkautta? Tämä on joka tapauksessa The Other Side, Roberto Minervinin uusin elokuva, jota on jo ehditty kutsua mestariteokseksi.
Hellyys on asia jota moni meistä kaipaa. Rakastellessaan itsensä kanssa ihminen jää aina jostain paitsi: toinen ihminen puuttuu. Toisten ihmisten rakastelun katselussa, jota The Other Sidessakin on, ei ole mitään pahaa, mutta itse en vain jaksa syttyä rakastelukohtauksista elokuvissa (“jos näen vielä yhdenkin sellaisen, hyökkään valkokangasta kohti“), olivatpa ne epätodellisen rajun pornahtavia, kuten Blue Is The Warmest Colourissa, art housemaisen hikisiä, tai aitoja suihinottoja, kuten The Other Sidessa. Olen aina mieluummin itse rakastelemassa kuin katson sitä valkokankaalta. Love oli kenties ainut elokuva jonka olen nähnyt, missä rakastelukohtaukset eivät vaikuttaneet kiusallisilta.
Rakastelun jälkeen vedetään suoneen. Työtauoilla kitataan Gambinaa. Jopa strippaamisen katsominen on kiusallista: nainen hytkyy ja heiluttelee kamaansa, kieriskelee punaisella lattialla, kerjää käsiliikkeillään lisää käteistä. Kopistelee koroillaan. Heiluttelee pitkiä jalkojaan saaden miehet valumaan alas lattialle. Kaiken lisäksi hän on raskaana. Show’n jälkeen hän käy rännittämässä annoksen heroiinia suoneensa. Mies pistää kumpaankin rintaan piikillä. Tulinen salama välähtää päässä. Nähdessämme näiden nistien paatuneet kasvot ja tympeät silmät, joihin kuulin useiden rakastuneen, emme voi tietää minkälaiset taivaalliset poreammeet heidän ilmeettömyyksiensä takana jylläävät.
Kaikki sinun elämässäsi liittyy vain ja ainoastaan kamaan. Kaikki on kamaa. Sydän, sielu, tunteet, järki, kaikki liittyvät vain ja ainoastaan kamaan, sen saamiseen, siihen kun suolesi nielevät sen. Lopulta et halua enää mitään muuta kuin kamaa, mutta tuo halu on suuri ja vie kaiken allensa ja kaikki muut halut surkastuvat kaman halun tähden. Pian sinä olet syntynyt vain vetääksesi rännit, nuuskataksesi viivat. Olet olemassa vain kaman tähden. Ruumiisi, silmäsi, nenäsi, huulesi, kätesi, paskasi, mikään sinussa ei enää viesti muusta: olet tullut yhdeksi kaman kanssa. Liha on nyt kamaa. Iske se suoraan suoneen, poikani! Vedä nenään, tyttöseni! Se kirvelee, se sattuu, mutta tuntuu taivaallisen ihanalta, ja äkkiä päässäsi pörrää tuhannet suloiset jäähileet!
The Other Side ei ole suoranaisesti moralisoiva elokuva. Se vain näyttää, kuinka ulkoisesti tylsää nistin elämä on. Kuolemaakin tylsempää. Näistä ihmisistä huomaa, ettei ole heidän oma valintansa ajautua sellaiseen elämäntilanteeseen, jossa he ovat. Ei voi puhua edes tahdon uupumisesta, akrasiasta, sillä tuo elämäntapa vain näyttäisi olevan heille kaikkein luonnollisin: tuskin se sitä pohjimmiltaan on, mutta näitä ihmisiä ei voi syyttäkään siitä että he joutuvat elämään elämäänsä. Ihminen joka sanoisi heitä turhiksi, erehtyisi pahasti, sillä heillä on kaikkeuden kannalta yhtä suuri tarkoitus kuin kenellä tahansa toisellakin.
“Jos Harmony Korine tekisi dokumentin 2010-luvun white trash -kansasta, lopputulos olisi varmasti kuin The Other Side” luki Night Visionsin esittelytekstissä, mutta itse en löydä tästä Korinen kaltaista hullua harmoniaa, enkä ole vielä nähnyt Korinella yhtä pitkiä otoksia, jotka herättävät kysymyksen ja vastauksen: pitkä otos, kuten pitkä lausekaan, ei ole aina todistus tekijänsä tyylin vahvuudesta. On mietittävä sitä, käyttääkö elokuvantekijä sellaisia hetkiä, joilla ei ole tehtävää, jotka eivät ilmaise mitään uutta tai jotka siirtävät huomion tärkeimmästä asiasta vähemmän tärkeisiin. Tai ehkä kaikkien banaaleimmillakin hetkillä on tässä elokuvassa tehtävänsä: tylsistyttää katsoja. Sitä paitsi, miten paljon vähemmän Harmony Korinen elokuvat ovat dokumentteja kuin Minervinin dokumentti on fiktio? Siksi esittelylause ampuu ohi totuuden, mutta ei sitä olekaan kai tähdätty kuin mainosmielessä.
Elokuvan miesten kapina tiivistyy siihen hetkeen, kun he alkavat räiskiä rynnäkkökivääreillä omaa autoaan. Sen ikkunasta kurkistamaan he ovat pujotelleet presidentti Barack Obamaa muistuttavan naamarin. Lopulta joku heistä ampuu autoa singolla, jolloin naamari ja koko auto käryää: “Like that, motherfucker?” Auton kannessa oli lukenut: “Obama sucks ass“. Miehet räjähtävät nauramaan ja yksi heistä tanssii voitokkaasti oman tuhoutuneen autonsa päällä. He jotka vastaavat näistä olosuhteista maailmassa jossa rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, ovat jossain toisaalla, koskemattomina, paitakaan tahriintumatta tässä jatkuvassa sodassa. Yksi näistä asefriikeistäkin lausuu viisauden: “Yhdysvallat on ollut pystyssä vähän yli 200 vuotta, kuinka pitkään Lähi-itä on ollut?… Ja me luulemme voivamme mennä sinne ja opettaa heille kuinka tulla elää.“