Laajakuvan DocPoint 2016 -reportaasi jatkuu. Toimittajina toimivat yhä Joonas Nykänen ja Jyri Majuri. Raportin toisessa osassa teemana on aika ja sen mukanaan kuljettamat taitelijat. Tämän osan ohella tänään on julkaistu myös Joonas Nykäsen erillinen kritiikki festivaaleilla nähdystä elokuvasta The Other Side.
Kaikki reportaasin osat löytyvät täältä: DocPoint 2016.
Arvo Pärt – Even if I Lose Everything (2015)
On kolmenlaisia taiteilijoita; ensinnäkin on Mozart, jolle kaikki on huoletonta ja helppoa – leikkisä luonne, joka saattaa soittaa pianoa perseellään tai istuen takaperin pianotuolilla – nero, joka rakentaa vaivattomasti. Toisekseen on Bach, säntillinen mies, joka yrittää sopeutua yhteiskuntaan, byrokratiaan, ja tehdä taidettaan mahdollisimman tunnollisesti tukehtumatta laitosviranomaisten paperikasojen pölypunkkien allergiaa aiheuttavaan paskaan. Sitten on Beethoven, kärsimyksen täyttämä nerokas luonne, jonka on nähtävä tuskaa päämääriensä eteen, jonka jokainen merkittävä saavutus on tuskaisan matkan takana.
Arvo Pärt on näistä luonteista sekoitus Beethovenia ja Mozartia. Tuskaisa puoli on korvaantunut mietiskelevillä, leppoisilla ja hieman melankolisilla piirteillä. Luonteessaan hänellä on enemmän Mozartia kuin Beethovenia. Hänet saattaa löytää leikkimästä lastenlastensa kanssa kuurupiiloa tai soittamasta pianoa pianon alta, niin ettei hän näe koskettimia. Hän hymyilee kameralle ja osoittaa nuottivihkosta löytyvää yllätystä: “Arvaa mitä tämä on? Linnunpaskaa“, suurelle taiteilijalle valaiseva hetki, jonka Pärt on merkinnyt kellonaikaa myöten vihkoon: lintu kakkaa nuottivihkon sivulle. Toinen valaistus tapahtui, kun hän “liiteli liian korkealla taivaissa“, ja kompastui kadulla iskien kasvonsa koirankakkaan. Taiteilijalle se oli merkki siitä, että pitää pysyä enemmän maanpinnalla. Hän muistaa yhä tuon koiran jätöksen hajun.
Näemme fragmentteja suuren taiteilijan, elävän muusikon, joka on yksi heistä todella harvoista elävistä taiteilijoista, joita arvostan yli kaiken, elämästä, kotivideoita, joissa Pärt kääntää vaimonsa vinon kamerajalustan, ja joita on sekoitettu haastatteluihin ja pariin konserttitaltiointiin. Kuulemme hänen pysäyttävää musiikkiaan, joskin hänen suurimmat teokset loistavat poissaolollaan. Näemme toistuvan kuvan, eri vuodenaikoina: horisonttiin etääntyvän maantien. Kuvan päälle tulee jokin Pärtille merkittävä lause. Näemme lentokoneesta taltioitua taivaskuvaa: pilviä, auringon.
Erikoinen tapa tehdä dokumenttia on eräänlainen vertigo-otos. Siinä kamera samaan aikaan ajaa eteenpäin, kun zoomia ajetaan ulos: luodaan huimausefekti. Tässä elokuvassa näemme sellaisen, kun katsomme kotivideota ikään kuin toisesta potenssista: kuva on elokuvateatterista, kamera ajaa kohti kangasta, niin että vähä vähältä eturivin penkkirivistö häviää, samalla kun kuvassa oleva kohde, Pärt itse, etääntyy meistä, sillä toisen kuvan zoomia avataan samalla kun itse lähestymme kuvaa. Tehokeino jää perin vaisuksi elokuvassa, joka ei muuten teknisiltä puoliltaan pyri hypnotisoimaan katsojaa ja jonka vetovoima perustuu kokonaan kuvaamaansa henkilöön.
Elämää suurempi mies on arkena varsin tavallinen, perin onnellinen ihminen. Hän rakentaa musiikkiaan rauhassa rakastamansa, ja, kuten useaan otteeseen paljastuu, taiteellekin merkittävän vaimonsa luona. Kärsivän taiteilijan myytti lasketaan kertaheitolla likaviemäriin. Even if I Lose Everything -nimi tulee Pärtin nuottivihkoon tekemästä merkinnästä, jolle hän jälkeen päin nauraa: “Mitä ihmettä olen tarkoittanut?” Sitten hän alkaa selata nuotteja ja toteaa, että tämähän on ihan hyvä. Eero Tammi kirjoittaa osuvasti: “Dokumentti sihtailee Pärtiä kirkoissa, joissa harjoitellaan hänen uudempien töidensä esityksiä. Klassikot ovat tässä elokuvassa poissa, ja ne soivat kaihoisasti katsojan mielessä. Mitä tärkeämpi hahmo Pärt on dokumentin katsojalle, sitä enemmän hän saa siitä irti.” On silti paljon terveellisempää olla kiitollinen tällaisesta pienestä, kömpelöstä teoksesta: moni maksaisi tulevaisuudessa maltaita vain saadakseen viettää päivän Pärtin kanssa. (JN)
time / OUT OF JOINT (2015)
Caspar Stracken time / OUT OF JOINTIA on kuvailtu kokeelliseksi elokuvaksi, joka pohtii ajan syvintä olemusta. Tällaisilla saatelauseilla katsoja voisi olettaa saavansa käsitteiden murtamiseen pyrkivää omituisuutta, mutta jo elokuvan alkumetreillä tulee selväksi, että ohjaajan käsitys ajan murtamisesta on pyörittää kuvaa takaperin. Alussa nähdään lopputekstit väärin päin ja sitten ihmiset vetävät ympäriinsä selkä menosuuntaan. Välillä tiedemiehet selittävät omia teorioitansa. Tiedemiesten nimet on kirjoitettu takaperin.
Kokeelliseksi elokuvaksi time / OUT OF JOINT on hämmentävän laskelmoiva. Kaikki niin sanottu outo materiaali on tehty lähinnä hassuttelevalla YouTube-leikkauksella hieman sieltä täältä pätkien ja zoomaillen. Haastattelut esittävät näin olevansa ajan rikkomista, vaikka oikeasti ne ovat vain hauskuutuksen vuoksi muotoonsa editoituja. Ajatusten herättämisen sijaan leffa haluaakin enemmän vain naurattaa. Tämän lisäksi elokuvan tiedemiehet eivät kuulosta ollenkaan uskottavilta käyttäessään esimerkkiensä joukossa Walt Disneyn jäädytetyn ruumiin kaltaisia urbaanilegendoja. Efekti on sama kuin koko ikänsä Star Trekejä fanittanut väittäisi saagan tunnetuimman lausahduksen olevan ”Beam me up, Scotty”. Tosiasioilla ei ole niinkään väliä kun voi vain heitellä ilmoille vähän populaarikulttuuriin virheellisesti ajautuneita legendoja.
Tiedesisältö on muutenkin lähempänä jotain I fucking love science -yhteisön juttuja kuin mitään uutta ja mullistavaa tai oikeasti tieteellistä. Lähestulkoon kaikki elokuvassa esitetyt teoriat ovat vain yksittäisiä ilmoille heitettyjä juttuja, joiden tarkoitus on saada katsoja ihmettelemään samalla tavalla kuin esimerkiksi yläasteen kemianopettaja saa suut ammolleen näyttämällä kahden aineen reagointia keskenään. Koko elokuva on tällaista halpoihin nauruihin ja lifehack-tason oivalluksiin perustuvaa laskelmoitua viihdyttämistä niille, jotka haluavat tietää ovatko he aina kaataneet ketsupin ranskalaistensa päälle väärin. (JM)
Gabo: The Creation of Gabriel García Márquez (2015)
Aiheestaan huolimatta Gabo: The Creation of Gabriel García Márquez oli pettymys, kuten niin moni muukin asia elämässä. Se on melko tasapaksu henkilökuvaus, jossa esitetään Gabriel García Márquezin, Gabon, elämä melko lailla kronologisessa järjestyksessä ilman mitään yllättävää ystävien, kriitikoiden ynnä muiden tuttujen ja puolituttujen kertomana. Kuvamateriaalina on iänikuista, esimerkiksi Youtubesta löytyvää, materiaalia Gabon haastatteluista ja Nobel-puheesta sekä Fidel Castron kanssa hengailusta. Tuo materiaali on itsessään kiinnostavampaa kuin koko elokuva tai jonkun Bill Clintonin nenäkäs ihastus Gaboon. Ei siis mitään uutta länsirintamalta. Gabon tarina on jo tuttu. Lukuun ottamatta etten tiennyt Gabon ensimmäisen kirjan tyrmäävää vastaanottoviestiä kustantajalta: “olisi parempi, jos tekisit jotain muuta kuin kirjoittaisit.”
Elokuvan kerrontatapa ei todellakaan yritä rikkoa puhuva pää -kliseen[1] perinteitä. Mukana on hauskojakin heittoja, kuten Gabon vitsailu Ruotsin prinsessalle Nobel-bileissä: “Kirjoittaminen on vain harrastus minulle, oikeasti opetan cumbiaa“. Rupeaa silti miettimään, että elokuvan katsomiseen käytetyn ajan voisi käyttää mieluummin lukemalla Gabon kirjoja. Aika menisi ehdottomasti silloin parempaan. Olen lähes samaa mieltä Gabon kanssa: Hänen paras kirjansa ei ole hänen tunnetuin työnsä Sadan vuoden yksinäisyys, josta minulla ei ole itselläni – toisin kuin niin monella muulla – sellaista pakko-lukea-yhdeltä-istumalta-kokemusta, kuten niin monesta muusta Gabon kirjasta, kuten Rakkaudesta koleran aikaan, joskaan se ei ehkä ole, kuten Gabo ajattelee, myöskään Kukapa everstille kirjoittaisi. Se voisi olla hänen kootut novellinsa, joita hän uudelleenkirjoitti ja yhä uudelleenkirjoitti, kunnes ne saavuttivat elävän, hengittävän muodon, tai sitten Patriarkan syksy, joka sai kriitikoilta ja lukijoilta ilmestyessään huonon vastaanoton, mutta on silti hänen hersyvin, hävyttömin ja hauskin kirjansa.
Joitakin tunnettuja kohtauksia kerrataan hänen kirjoistaan, kuten Kuulutetun kuoleman kronikasta ja Uutisesta ihmisryöstöstä, hänen voimakkaimmasta teoksestaan, tai sitten kirjaksi paisuneesta reportaasista haaksirikkoutuneen uskomattomasta tarinasta. Se on aina muistettavaa, kun Santiago näkee unta jossa hukkuu linnun paskaan. Sivumennen sanoen mm. Franceso Rosi ikuisti Kuulutetun kuoleman kronikan elokuvaksi, tosin hänen adaptaationsa jäi kauaksi itse kirjan nerokkuudesta ja voisi kulkea ehkä nimellä Pitkitetyn kuoleman kronikka, vaikka saakin jo heti alussa Viscontin loistavan Thomas Mann -sovituksen Kuolema Venetsissa kaltaisia säväytyksiä Mahleria imitoivalla musiikilla ja kuolemaa enteilevällä jokinäkymällä. Miksei Gabon kirjoista ole saatu läheskään yhtä hienoja elokuvia? Pelkästään Gabo ei kärsinyt vanhuuden päivillä dementiasta: Muistojeni ilottomat huorat, Gabon viimeiseksi jäänyt kirja, ei ansaitse elokuvassa edes mainintaa. (JN)
Fassbinder (2015)
Rainer Werner Fassbinder oli Jumalani. Hän tahtoi olla elokuvalle sitä, mitä Shakespeare oli teatterille, mitä Freud oli psykologialle ja mitä Sokrates oli filosofialle. Hän kiisi oman helvettinsä läpi tyylillä, niin kuin pitääkin tehdä. Viime kädessä tyyli on kaikki kaikessa. Tyyli on tapa elää. Tyyli on se, miten hyvin kävelee läpi tulen. Eikä tyyliä uuvu myöskään Fassbinder-elokuvasta.
Ihminen joutuu kierteeseen yhtä helposti kuin ruuvi, joka on työntymässä ruuvitettuun koloon: vain ensimmäinen ura täytyy olla syvä, kun loppu on myös valmistettu ja lähes aina se on. Puhuakseni vertauskuvilla, sillä välillä niiden kautta voi asian ilmaista selvemmin: Sopiva ruuvi vaatii sopivan kolon ja ihmisellä, olkoon se rakkauden jättämä mustasukkaisuus, tai vielä vaikeammin ulospäästävä pahe, huumeet, se käy helposti. Ikään kuin kolmas osapuoli, ruuvimeisseli, auttaisi. Turhauttavampaa on saada ruuvi vapaaksi kolosta kuin vääntää se siihen. Fassbinderille tuo tappava asia taisi olla kokaiini ja unilääkkeet. Tosin syy hänen kuolemaansa ei ole yksin muussa kuin siinä, ettei hän voinut enää elää, kuten ihmisen kuolinsyy on aina pohjimmiltaan se, ettei hän vain voi enää elää. Fassbinder kuoli 37-vuotiaana. Elämänsä aikana hän sai valmiiksi yli 40 elokuvaa. Lisäksi hän ohjasi teatteria ja teki hänen päätyönään pidetyn massiivisen Berlin Alexanderplatz -televisiosarjan Alfred Döblinin mestarillisen romaanin pohjalta, jonka Fassbinder oli lukenut jo nuorena – samoin kuin hänen viimeiseksi jääneen elokuvansa Querelle pohjalla olevan Jean Genet’n kirjan. Tosin myöhemmin homofoobikoksi väitetty elokuvantekijä teki sen silloin salassa: sen aikaisessa ilmapiirissä elävät ihmiset eivät olisi ehkä hyväksyneet sen kaltaista kirjaa.
Siinä missä Gabossa onnistuttiin latistamaan elokuvan aihe loputtomiin anekdootteihin, eli juoruihin, ja Pärt-dokumentti meni muuten vain metsään, jostain kumman syystä Fassbinderissa käy aivan päinvastoin kuin edellä mainituissa. Aiheet eivät voi tässä ylittää toisiaan, joten on katsottava vain tekotapaan, kun aletaan etsiä tikkuja lihasta. Elokuvan lähtökohta kuulostaa ensi alkuun järjettömältä: ohjaaja-käsikirjoittaja Annekatrin Hendel on halunnut tehdä tunnetuksi saksalaisen mestariohjaajan. Kuka muka ei jo häntä tuntisi? No, ohjaaja sanookin, että Fassbinder tunnetaan kaikkialla, paitsi hänen omassa kotimaassaan ja ihmettelee sitä intoa, millä saksalaiset ovat unohtaneet heidän mestarinsa ja neronsa, joskus vieläpä silloinkin kun he ovat olleet elossa. Siispä hän teki elokuvan, jotta nuoret löytäisivät jälleen Fassbinderin. Hän teki sen tyylillä. Hän teki sen käyttäen Rammsteinin musiikkia välikohdissa, joissa ammutaan esiin Fassbinderin elokuvien nimiä melkeinpä yhtä intensiivisellä tempolla kun hän niitä kerran ohjasikin.
Fassbinder-entusiasteille elokuva ei kerro mitään sellaista, mitä he eivät jo tietäisi, mutta kertaus on opintojen äiti ja niin edelleen. Onhan Fassbinderin tarina tiivistetty nyt sopivan timmiin muotoon, niin ettei sen aikana helposti tylsisty. Puhuva pää -formaatti ei tunnu katsojan mielikuvitusta latistavalta keinolta, kun puhujat ovat tarpeeksi valovoimaisia persoonia ja valaistusratkaisut persoonallisimpia kuin jokin tavallinen, tylsä tai liian valoisa studiovalaistus. Äänessä ovat Fassbinderin työtoverit ja kollegat. Fassbinderin muusa Irm Hermann, jota ohjaaja saattoi nöyryyttää ja jopa hakatakin julkisilla paikoilla ihmisten edessä, on eräs sädehtivimmistä muistelijoista. Yhä loistava, kaikelle tapaa virkeä ja valovoimainen Hanna Schygulla on myös kiitettävän paljon äänessä. Kollega Volker Schlöndorff pääsee juoruamaan niin että sylki lentää ja rapa roiskuu. Puolessatoista tunnissa ei ehdi kuin vain raapaista pintaa. Mutta jos mitä, niin tämä elokuva herättää yhä innostusta ohjaajan tuotantoon: kuin vittuillakseen katsojilleen filmografiassa, jota name droppaillaan elokuvan aikana, oli pari sellaistakin nimeä, joita allekirjoittanut ei ole vielä jostain kumman syystä nähnyt. Pohdin syitä. Niitä ei esimerkiksi olla koskaan esitetty Suomessa. (JN)
[1] Tässä tulee taas tämä liian monta kertaa jauhettu ihmisten pilkkakirveenä käyttämä sanapari, mutta en löydä juuri nyt parempaakaan ilmaisua melko mielenkiinnottomalle haastattelulle. Syy tuskin on haastateltavassa, sillä uskon itse siihen, että hyvä haastattelija saa kengästäkin jotain kiinnostavaa irti, kunhan löytää tarpeeksi uuden tulokulman aiheeseensa. Uskoisin siis, että kun “puhuva pää” sanaparia käytetään dokumentin yhteydessä, tarkoitetaan sillä enemmän dokumentin latteaa, mielikuvituksetonta ja epärohkeaa tapaa kertoa, kuin sitä että siinä esiintyvät ihmiset olisivat sitä itseään. En ole mikään ihmisvihaaja tai kyynikko: mielestäni näen jokaisen ihmisen elämässä jotain täysin oleellista koko elämälle, tai jos ei aivan niin, niin vähintäänkin jotain merkittävää. Jos kaikella olisi jokin pyhä suunnitelma, niin jumalaan uskovan Simon pylväspyhimyksen siunaaman malariaitikankin olemassaolo olisi sille tärkeä. Käytän silti sanaparia, mutta selvennän että tarkoitan sanoa sillä tätä: on muitakin tapoja tehdä dokumenttia – kaikki tietävät sen – kuin istuttaa kuuluisuus pöydän taakse ja laittaa hänet hehkuttamaan tai juoruamaan mikrofoniin kyseessä olevasta kohteesta. Miksi sitten niin moni elokuva on sellainen? Siinä mielessä en ihmettele tuon sanaparin syntymistä: ymmärrän ihmisiä, jotka ovat läpeensä kyllästyneitä näkemään samankaltaisia dokumenttielokuvia kerta toisensa perään, siksi että olen itsekin helvetin tylsistynyt siihen. Kenenkään kriitikon on turha uskotella, että ikään kuin dokumentit olisivat erilaisia, jos puhujat niissä ovat eri aikakausilla syntyneitä tai eri ammattia harjoittavia, eri yhteiskuntaluokista tulevia, ja aihe hieman eri, jos kysymykset ja vastaukset ja tapa jolla ne otetaan vastaan ja kuvataan, ovat kaikki ajatustasolta samaa luokkaa. Ainakin omalle kohdalleni usein ns. seurantadokumentit ovat olleet tuhat kertaa kiinnostavampia kuin odotetut vastaukset, tulivatpa ne sitten kenen tahansa suusta. Jo taustalla oleva studiovalaistus tai presidentin pöytä vieraannuttaa minut. Niin kaukana tuollainen miljöö on omasta elämästäni. (JN)