Laajakuva tarjoaa jälleen reportaasin Helsingin DocPoint-festivaaleista, jälleen kolmessa osassa. Toimittajina toimivat Joonas Nykänen ja Jyri Majuri. Raportin ensimmäisessä osassa käsittelemme festivaalien yksittäisempiä ihmiskohtaloita käsitelleitä elokuvia festarin yleisilmettä puivalla alkusanalla höystettynä. Tämän osan ohella tänään on julkaistu myös Joonas Nykäsen erillinen kritiikki festivaaleilla nähdystä elokuvasta Overgames.
Kaikki reportaasin osat löytyvät täältä: DocPoint 2016.
Alkusana: Taide ja keskiluokka
Elokuvat ovat pitkälti keskiluokan kulutushyödykkeitä, joissa elokuvan maine on ollut pitkään paljon merkittävämmässä asemassa kuin tekijät tai sisältö, mutta toisin on kerran vuodessa kuusi päivää Helsingissä. Siispä monestakin voisi olla virkistävää, että kerran vuodessa ihminen näkee jotain muutakin Finnkinon multiplekseissä kuin pelkkää eskapismia. Entäpä Under the Sunin kaltainen mestariteos? Sipsipussin rapistelijoista, ADHD-heilujista ja limujen ryystäjistä huolimatta tämänkaltainen elokuva vaatii suuren kankaan ja kollektiivisen katsomiskokemuksen. Jälleen kerran Savoyn teatterissa viinipullot kilisivät lattioilla ja tuolit hytkyivät niin, että olivat irrota saranoistaan ja lähteä vaeltamaan bulevardeilla. Vaikka popcornkoneet ja limuautomaatit jyskyttävät, niin tällä kertaa todellisuus lyödään katsojan silmien eteen, useaan otteeseen ja entistä vahvemmin, kaikesta huolimatta.
Vahvoja dokumenttielokuvia on niin paljon ja aikaa niin vähän. Itse näin muutamankin mestarillisen elokuvan, yksi niistä Chantal Akermanin viimeiseksi jäänyt No Home Movie, ja monia todella vahvoja tapauksia, joista voidaan heti mainita Sota ja mielenrauha tai helvetin hyvä (Be)Longing. Tämä on kapitalistinen maailma ja valitettavasti taidekin on tuotteistettu palvelemaan kapitalismia. Lippujen hinnasta on yhä maksettava vähintään pummeille kohtuuttomaksi kasvanut summa, jolla ehkä elättää edes yksi taiteilija levittäjien ja muiden välikäsien jälkeen, taiteilija joka ruokkii puolestaan henkeämme, härnää tarpeeksi mieltämme, kuten elokuvan time / OUT OF JOINT tekijä, ja tarjoaa meille, kuka tietää, uudenlaisia aspekteja katsoa maailmaa. Jo kautta aikojen porvarit ovat ylläpitäneet taiteilijoita, jotka ovat puolestaan tarjonneet heille vastineeksi taidetta. Taiteen kautta voit elää toisen elämää, vaikka onkin mahdotonta astua hänen ruumiiseensa, niin kaikkein lähimmäs toista ihmistä pääsee vain taiteen keinoin.
Elokuva mukautui melko nopeasti tarpeeksi joutilaalle luokalle. Surrealistitkin olivat porvareiden lapsia ja porvareita melkeinpä siis itsekin. He eivät koskaan olisi voineet laittaa täyttöön taiteen vallankumouksen kaltaista toimintaa, jos pyhän joutilaisuuden aave ei olisi kerran levännyt heidän huolettomilla harteillaan. Ehkä juuri tuosta huolettomuudesta syntyi äkkiä inho. Inho, joka väristää nuorten ihmisten sielua elokuvassa A German Youth. Inho, joka syntyi myös katsojiin äkkiä kun valkokankaalle projisoitiin nuoren miehen maahan ammutut aivot. Nuori, elonsa menettänyt mies suurena kuvajaisena valkokankaalla, kaksinkertaisena aaveena, jonka kuvajainen värisi rohisevan filminauhan – tai juuri nyt Sodan ja mielenrauhan ollessa kyseessä; digin – projisoimana valtaisalla kankaalla. Nuori mies päässä reikä josta raskaansarjan nyrkkeilijä tai joku Spandex Sapiensin kehäraakki, voisi tuosta vain työntää nyrkkinsä läpi.
A German Youthissa – joka sopii katsoa ennen Fassbinder -elokuvaa, sillä ovathan nämä kaksi elokuvaa kuin sisarukset – elokuvantekijäryhmittymä koittaa epätoivoisesti pyristellä pois porvarillisuudesta ja iskeä toivottomasti kapitalismin kanveesiin. Lufthansan koneen kidnappaaminen, pommiattentaatit, pankkiryöstöt. Seuraukset ovat hyvin tunnettuja: 17. – 18. lokakuuta välisenä yönä 1977 Andreas Baader ampui itseään niskaan Stammheimin vankilassa, Stuttgartissa, selliinsä salakuljetetulla pistoolilla. Samaan aikaan selleissään Raspe ampui itsensä. Irmgard Möller teki itsemurhayrityksen iskemällä itseään veitsellä useita kertoja. Gudrun Ensslin hirttäytyi vankisellinsä kaltereihin, samoin kuin Meinhof. Overgames katsoo jonnekin toisaalle kuin radikalismiin. Niihin ihmisiin, jotka muun muassa A German Youthissa toivoivat näiden ihmisten kuolemaa: tavallisiin, kertaalleen aivopestyihin kansalaisiin.
Samalla sellaiset elokuvat kuin Roundabout in My Head esittävät kysymyksen jo dokumenttielokuvan fiktiivisestä luonteesta: Mitä itse asiassa on totuus? Mitä on dokumenttielokuva? Eikö se ole todellisuudesta repäistyjä paloja, jotka ilman muuta kuvastavat todellisuutta limitettynä niin, että niiden yhteinen summa on jotain enemmän kuin totta? Jo pelkkä kuvaaminen edellyttää subjektiivisen valinnan: Jotain jää aina kuvan ja ääniraidan ulkopuolelle. Joskus dokumenttielokuvassa se on itse ohjaajan neuvoja jakeleva ääni tai vähintäänkin jonkin valaistusmiehen tai äänittäjän toteemia muistuttava hahmo. Onko missään tehty tutkimusta, kuinka paljon seurantadokumentti vaikuttaa ihmisten elämään, kuinka paljon se itsessään ohjaa heidän toimintaansa? Ihminen muuttuu samassa hetkessä, kun kamera napsaistaan päälle. Lunnollisimminkin käyttäytyvä ihminen tajuaa, että häntä filmataan ja alkaa filmausvaiheessa käyttäyä tilanteen mukaan. Jo itsessään ihmisen jokainen ele on täysin liioiteltu: kun hän raapaisee kutiavaa niskaansa tai aivastaa allergiasta, ele itsessään on jo aivan liikaa. Eikö tuo liioittelu kaksinkertaistu, kun se kuvataan? Onko oikeutettua kysyä, että kaksinkertaistuuko silloin myös elämä itsessään? Entäpä kuolema? Elokuva, kuten Jean Cocteau sanoi, on dokumenttia kuoleman työskentelystä. (JN)
Cinema, mon amour (2015)
Victor Purice on omien sanojensa mukaan intohimoinen elokuvan rakastaja. Miehen pyörittämä Dacia-elokuvateatteri on yksi harvoja elävää kuvaa säännöllisesti näyttäviä paikkoja Romaniassa, joten kävijöitä luulisi riittävän kilpailun ollessa vähäistä. Asia ei kuitenkaan ole näin, vaan miehen bisnes kituuttaa koko ajan tappion rajamailla. Elokuvakulttuurin kuolemaa maalaillaan, mutta ehkä pelastus odottaa vain kulman takana. Siihen asti täytyy selvitä reistailevasta lämmityksestä huolimatta ja panostaa elokuvataiteen jakamiseen.
Dokumentti antaa Puricesta mairittelevan kuvan. Mies tulee toimeen kaikkien kanssa, ja hänen vetäminään elokuvanäytökset voivat yhtäkkiä muuttua tanssiksi ja koko salin juhlaksi. Joidenkin mielestä tällainen voi kuulostaa oikein mukavalta, mutta jos suuri osa miehen omasta tekemisestä on muuta kuin itse elokuvien näyttämistä, alkaa miehen elokuvarakkautta kyseenalaistaa väkisinkin. Asiaa eivät auta yhtään piraatti-DVD:iltä esitetyt Van Helsingit ja Troijat. Itse en ainakaan haluaisi mennä tuollaisiin näytöksiin. Dokumentissa puhutaan paljon nimenomaan rakkaudesta elokuvaan, mutta Purice tuntuu lopulta vain huonoja aikoja elävältä yksityisyrittäjältä.
Jos Cinema, mon amouria katsoo kuvauksena yrittäjyyden vaikeudesta ja noin muuten mukavasta miehestä, on se heti parempi elokuva. Puricen kyky toimia etenkin nuorten kanssa saa miettimään, miten mies sopisi vaikka sosiaaliohjaajaksi. Elokuvateatterin pyörittämistä on kiinnostavaa seurata noin yrittäjyyden näkökulmasta, mutta kyseessä on silti bisnes, jossa halutaan tehdä rahaa. Kun rahaa ei ole, loppuu bisneskin. Elokuva onnistuu kertomaan Romanian elokuvateatterikulttuurin huonosta tilanteesta, mutta se nostaa Dacian elokuvakulttuurin pyhän temppelin asemaan, vaikka lopulta teatteri on vain ihan tavanomainen yritys ja tapa tienata leipä pöytään. Purice varmasti rakastaa työtään elokuvakulttuurin parissa, mutta hän ei ole sen messias. Elokuva haluaa liikaa antaa tämän vaikutelman. (JM)
Onnelliset (2015)
En ole nähnyt mitään yhtä typerää kuin reggaemulkun virnistyksen DocPointin katalogin takakannessa, joten päätin katsoa kyseessä olevan elokuvan [TOIM HUOM: Onnelliset esitettiin DocPointin Doc Lounge -tapahtumassa viime vuonna. Nyt se on nähtävissä Yle Areenasta helmikuun loppuun asti] vittuillakseni itselleni huolella, varsinkin kun kuulin aiheen olevan “onnen etsintä“. Eli siis melko varma tapa päästä siitä onnesta lopullisesti eroon. Se sopiikin hyvin kuvioihini. Traileria katsoessani ajattelin, jo nyt musertavan epäonnellisena, nähdessäni miehen heräämästä naisen vierestä ja kuvaamasta itseään, etten itse ole koskaan ollut noin onnellinen ja se jäyti sieluani. Rakkautta jaetaan vain osalle meistä. Miksi tämä mulkku saa niin paljon enemmän kuin moni muu, ja miten hän kehtaa valittaa sen jälkeen, minä tuumiskelin.
Miksi toisten onnea on niin vaikea sietää, kun itse on niin onneton? Tuumiskelin jo sitä tupakkamäärää jonka tulisin polttamaan tämän elokuvan aikana alkukuvien kameran heiluessa ja paljastaessa katsojiin päin irvistävän viiksivallun: “mulla on tunne että tästä tulee hyvä elokuva.” Ehkä juuri sana “hyvä” ohjeistettuna tuohon kuvaan ja tuohon hetkeen herätti kammoa sielussani. Tosin, miksi hitossa olla negatiivinen, kun voisi olla positiivinenkin? Etenkin kun positiivisuus on mututuntumalta paljon terveellisempää kuin vittuuntuneisuus. Noin niin kuin muutenkin voisin sietää enemmän tällaisia hymyveijareita kuin Wille Hyvönen, elokuvan päähenkilö ja tekijä, kuin niitä ihmisiä, joita usein tapaan ja joiden kohtalo on kai hieman musertanut sieluani.
Wille Hyvösen kerrotaan syntyneen maailmaan hymy huulilla kuin itse Lucifer. Mitään pahaa tästä ihmisestä on vaikea dokumentin pohjalta löytääkään, ellei ponnistus kuvata omaa onnellisuuttaan ja sen murenemista, ns. hyvinvointivaltion vesan, jolla on kaikki materiaalisesti hyvin, epätoivoa, ole jo itsessään irvokasta? Irvokasta varsinkin, kun sen näkee samana viikkona sellaisten elokuvien kuin A Syrian Love Story, Roundabout in My Head, Varicella, The Other Side tai Under the Sun rinnalla.
Hyvönen sihtailee vessassa hiuksiaan kampaavaa tyttöystäväänsä ja esittää radikaaleja kysymyksiä totuuselokuvan pioneerien tapaan: “Oot sä onnellinen?” Miksi pitäisi olla onnellinen? Itselleni onni ei ole koskaan ollut sellainen asia jota tavoittelisin. Onnessa ei mielestäni ole mitään kunnianhimoista: se on liian helppoa, kuten laulussa sanotaan, jotta siitä pitäisi ottaa elämän päämäärä. “Mitä enemmän mä yritin olla ajattelematta tätä kaikkea, sitä enemmän ajatukseni painostivat minua“, Hyvönen tilittää ja jatkaa: “Aloin saada paniikkikohtauksia päivittäin.” Onni, kuten sanotaan, ei ole iloinen asia. Wille herää pyhyytensä kadottamisen tunteeseen. Hän tajuaa, ettei ole enää puhdas hymyilevä vauva, vaan ihminen joka ehkä aavistaa että hänen elämänsä, kuten kaikki muukin elämä, on jo alkanut valua alas kohti kuolemaa, niin kuin vesi laskee loivintakin rinnettä alas. Ahdistus syntyy. Vääjäämättömästi elokuva liukenee arvostettavan satiirin puolelle onnen kouluttajista, jotka veloittavat hyvän elämän vuosikursseilta 6000 euroa tai jopa enemmän. Monellekaan onnettomalla ei ole varaa siinä rumbassa tulla onnelliseksi.
Willellä on kamera mukana kaikkialla. Kun hän tapaa pitkän poissaolon jälkeen tyttöystävänsä Siirin lentokentällä, hän kuvaa tuon tapaamisen. Hänellä on kamera päällä, kun hän itkee, nauraa tai suutelee tyttöystäväänsä tai viettää herkkiä hetkiä isänsä kanssa. Onneksi Wille on kuvannut myös runoilijaystäväänsä ja hänen tilityksiään, sillä ne ovat tässä kaikkein kiinnostavinta, mutta jäävät harmillisen lyhyiksi: olisin mieluummin katsonut elokuvan tuosta runoilijasta. Paperille vain tuli voi toimia sytyksenä. Läpikotaisin liekeissä olevalle ihmiselle kaikki muukin näyttää palavalta ja asia jota jahdataan, pakenee, vaikka hyvin pitkään vainottuna oleminen saattaa vahvistaa itse asiaa. Wille vainoaa onnea. Selväjärkisyyden valon tälle elokuvalle antaa kiroileva runoilijaystävä: “He vittu kostavat sen, eikä pidä kostaa, he kostavat sen muille, viattomille.” Tämän kaiken jälkeen ajattelin, että aamulla käyn juomassa vodkan ja sitten palaan asunnolleni ja hakkaan moukarilla lemmikkioravani muusiksi. (JN)
K2. Touching the Sky (2015)
![K2_01[1]](http://laajakuva.com/wp-content/uploads/2016/02/K2_011.jpg)
K2 on monelle vuorikiipeilijälle suoranainen pakkomielle. Hengenvaarallinen rinne vetää kiipeilijöitä puoleensa kuin sokeri kärpäsiä. Monet huipulle yrittäneistä eivät palaa koskaan takaisin. Vuonna 1986 huipun saavuttaneen ryhmän alastulo vaati lähestulkoon jokaisen siihen kuuluneen kiipeilijän hengen. Ohjaaja Eliza Kubarskan K2. Touching the Sky päästää turmassa kuolleiden kiipeilijöiden lapset ääneen noin 30 vuotta tapahtumien jälkeen.
Huippua ei tällä kertaa yritetä valloittaa, mutta kuolleiden kiipeilijöiden lapset käyvät vuoren alemmilla rinteillä yrittäessään ymmärtää, mikä sai heidän vanhempansa lähtemään vaaralliselle retkelle. Samalla he pohtivat, onko näin vaarallinen harrastus sopiva perheellisille ihmisille, ja pitäisikö kiipeilijöitä syyttää vain itsensä ajattelemisesta henkensä vaarantamisen takia. Ohjaaja – innokas vuorikiipeilijä itsekin – yrittää löytää tällä vastauksen omaan kysymykseensä siitä, voiko hän alkaa äidiksi.
Vuorella kuolleiden muistopaikalla käydessään kiipeilijöiden lapset sanovat viimeiset hyvästinsä vanhemmilleen ja tuntuvat pääsevän jonkinlaiseen rauhaan. Jokainen vanhempansa menettänyt ihminen pääsee ääneen, mutta kiipeilijöiden lapset eivät tunnu puhuvan omista vanhemmistaan, vaan ennemminkin latelevan käsikirjoituksen mukaisia sloganeita ja twiiteiksi sopivia elämää suurempia viisauksia, joiden jälkeen tuijotellaan tyhjyyteen joko pimpelipom-pianon tai ujellussoundtrackin saattelemana. Tällainen tyyliratkaisu alkaa noin viidennellä kerralla tuntua parodialta, mikä ei varmasti ole elokuvan tarkoitus.
Koska elokuvan suuret pohdinnat tuntuvat huonolta komedialta, ei sille jää paljoa annettavaa katsojalle. Onneksi sentään turmasta selviytyneen miehen kertomukset tapahtumista pitävät mielenkiintoa yllä eikä K2:n maisemia voi olla ihailematta. Ohjaajan itsensä mietiskelyt äitiyden oikeuttamisesta tuntuvat päälle liimatuilta, koska hän vain mainitsee asiasta alussa, ja lopussa esitelläänkin jo vastasyntynyttä vauvaa. Välissä nähtävä materiaali ei sisällä tarpeeksi tarttumapintaa ohjaajan henkilökohtaiseen aiheeseen, jolloin jompikumpi osio elokuvasta ei sovi esitettäväksi lopun materiaalin kanssa. Jos hieman yli 70-minuuttinen elokuva tuntuu rikkonaiselta ja paloittelun tarpeessa olevalta, on jotain pielessä. (JM)